Voiko tästä parantua kokonaan?

Itse en ainakaan koe, että voisin koskaan parantua täysin bulimiasta. Nyt sitä on takana noin kahdeksan vuotta ja silti jatkuu. Ei niin pahana kuin ennen, mutta jatkuu silti. Saatan olla pitkään (kahdesta kuukaudesta kuuteen kuukauteen) oksentamatta ja ajatella niinä jaksoina, etten enää ikinä oksenna, etten edes halua, että olen tyytyväinen elämääni. Mutta aina jokin katkaisee sen olotilan ja vajoan kuukaudeksi/pariksi kuukaudeksi takaisin bulimian kouriin. Ja sitten taas ihan yhtäkkiä lopetan oksentamisen seinään ja elämän "normaalisti". Näin on jatkunut parisen vuotta ja niiden vuosien aikana olen jo menettänyt toivoni, että joskus olisi tilanne, etten enää ikinä oksentaisi. Onhan tämä parannusta tietysti ja olen siitä ihan tyytyväinen, mutta silti tuollaiset kahden kuukauden oksentamisrumabt eivät kiinnostaisi yhtään, koska silloin sitten oksennetaan ja rajusti. Mutta niin, tämä ei nyt varmasti ainakaan toivoa antanut. Tosin voithan sitä olla erilainen ja pärjäät halujasi vastaan ja olet oksentamatta, vaikka haluaisit. Minä en pysty siihen.

Sama juttu. Alkoi n. 7 vuotta sitten. Pahimmillaan oksensin yli 10krt päivässä. Sitten kerroin kaikille tutuille, toivoin sen auttavan. Auttoikin hetken, mutta nyt taas alkanut uudestaan, kolmen vuoden jälkeen (toki siinä välissä muutaman kerran oksentanut, kun en siedä ähky oloa). Oon samaa myös miettinyt et lähteekö koskaan kokonaan pois...

Moikka! Ihana kuulla että olet selvinnyt ja pärjäät hyvin!

Sairastin bulimiaa 7 vuotta, kunnes keho ei enää kestänyt, eli tulen todella heikoksi ja sairaaksi aina kun oksennan, käytännössä oli pakko oppia olemaan oksentamatta, tai ehkä kuolla. Olo oli niin kauhea.

Olen ollut täysin kuivilla noin puoli vuotta. Tavallaan olen ollut "terve" jo kauemmin, eli en ole toteuttanut syömishäiriötäni vaan taistellut koko ajan päässä pyöriviä ajatuksiani vastaan, käynyt terapiassa ja opetellut uusia tapoja toimia. Kuivilla oleminen tarkoittaa minulle sitä, että en ajattele koko ajan ruokaa ja syömistä tai laihtumista, en elä syömishäiriötä, vaan ihan oikeaa elämää. Saan iloa monista asioista, ennen mua kiinnosti vain keho, sen kautta suojatuminen siltä mitä muut ihmiset minusta ajattelevat, siinä kaikki.

En usko että tästä pääsee koskaan ihan täysin.
Kun ahmimiseen/oksentamiseen on jäänyt koukkuun, siitä tulee tapa ja tarve. Vähän kuin vessahätä, jonka tunnet ja josta et saa helpotusta ennen kuin teet sen (ja sitten se taas palaa hetken kuluttua). Mitä useammin haet helpotuksen "hätään", sitä vahvempi jälki siitä muodostuu aivojen hermoratoihin. Tämä kerran syntynyt rata säilyy aivoissa, vaikka sitä ei käyttäisi. Ja se aktivoituu jos sitä alkaa taas käyttämään.

Aivoissani on olemassa paljon käytetty reitti nimellä "miten selviät jos sinua pelottaa/hermotuttaa/olet kännissä eli itsesäätely ei toimi/jne" ja se käynnistyy ihan automaattisesti kun tilanne tulee päälle. Minulla on taipumus syödä liikaa tilanteissa joissa olen psyykkisesti heikoilla. Fyysinen ja henkinen väsymys vie tilan pidemmälle, samoin paniikkitila, jolloin käytännössä vieläkin oksennan, kauheista kivuista huolimatta.

Pitää vaan yrittää olla niin ettei touhu kytkeydy päälle.
Vaikka ahmin aika usein, en ikinä laihduta tai kompensoi, vaan syön normaalisti (aamupala, lounas, välipala, iltaruoka ja jos on nälkä niin iltapala) ja yritän vaan pysyä iloisena tekemällä jotain asioita jotkas vievät ajateukseni pois "epäonnistumiestani". Olen aloittajan kanssa samalla lailla noin 4 kiloa painavampi kuin sairastaessani, normaalipainon alaosastossa. Näytän terveeltä, ihoni on kaunis. Olen reipas ja jaksan tehdä ja kiinnostua asioista. Kuitenkin päivittäin mieleen harhailee ajatuksia, että olen läskinen tai että haluan laihduttaa, minulle kelpaa vain fittnestyyppinen kyseenalaistamaton siro vartalo. Haluan vähän väliä kaihuttaa, aloittaa jonkun dieetin. Mutta se on vaan tie helvettiin, pitää vaan mennä äkkiä tekemään jotain muuta että saa muita ajatuksia mieleen. Yleensä mulle tulee näitä syömishäiriöaatoksia mieleen kun pukeudun aamulla, tai menen suihkuun tai kun menen ulos jossa muut ihmiset voivat minua arvioida. Pitää vaan mennä eteenpäin, ajatus kyllä menee ohi.

Voi olla että kun on useamman kymmenen vuotta (jee...) elänyt ilman että on toteuttanut sairautta ja aktivoinut hermorataa, se unohtuu niin ettei tarvitse enää pelätä että sairastuu.. Ainakin toivon niin. Mutta kai se tilanne on hemmetin pitkään se, että itseensä ei voi ihan täysin luottaa, bulsuilutaipumus on ja pysyy. Toki siihen voi vaikuttaa että jos nyt satunnaisesti oksensinkin, niin en jatka sitä vaan palaan mahdollisimpaan normaaliin olemiseen.