Noin kahdeksan vuotta sitten minulle hyvin rakas hevonen,koira ja isoisä kuoli samana kesänä. Suru viikot venyi melkein kuukausiksi, olo helpottui luonnollisesti aluksi, mutta heti sitä seurasi isoäitini kuolema. Jonka jälkeen tapahui jyrkkä alamäki, eikä koulukiusaus auttanut asiaa sen ihmeellisempään suuntaan.
Jätin hampaitani pesemättä, syön paljon ahdistukseen tai suruun. En oikein osaa sanoa " kyllä. " Aina tehtävät venyvät ja venyvät kauemmas siinä toivossa että kyllä minä ne joskus teen. Ainakaan pariin vuoteen en ole itkenyt juurikaan, mutta kasvokkain asiasta puhuminen tekee yhä kipeää.
Pitäisikö minun edes yrittää antaa ajatukselle tilaa, vai painoatanko ajatuksella mieltäni?
Jätin hampaitani pesemättä, syön paljon ahdistukseen tai suruun. En oikein osaa sanoa " kyllä. " Aina tehtävät venyvät ja venyvät kauemmas siinä toivossa että kyllä minä ne joskus teen. Ainakaan pariin vuoteen en ole itkenyt juurikaan, mutta kasvokkain asiasta puhuminen tekee yhä kipeää.
Pitäisikö minun edes yrittää antaa ajatukselle tilaa, vai painoatanko ajatuksella mieltäni?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vaikka puhuminen ja muisteleminen tekee kipeää, puhuminen ja surun käsitteleminen tekee kipeää, mutta ajan myötä se helpottaa tai muuttaa ainakin muotoa hyväksyttävämpään muotoon. Itsllänikin tulee kaiho kun sukututkimusta tehdessäni mietin esivanhempieni elämää, vaikka en ole ede heitä koskaan tavannut niin tarinoita ja elämänvaiheita miettiessä jotenkin ikävöin heidän luokseen. Monet ovat olleet vahvasti Jumalaan uskovia ja teidän kyllä tapaavanu heidät tämän elämän jälkeen.
Minusta on tervettä ikävöidä poismenneitä rakkaita: oli ne sitten ihmisiä tai eläimiä.
Kuitenkin osanamme on elää päivämme täällä, niin kuin hekin ovat aikansa tehneet.
vai iinn