Olen 14 vuotias tyttö ja olimme perheemme kanssa linnanmäellä noin kuukausi sitten. Meillä oli joka kesä tapana käydä koko perheen kanssa siellä kerran kesässä, silloin kun tätini ja setäni tulevat suomeen (he asuvat ulkomailla) tänä vuonna menimme sinne ihan niinkuin joka muukin vuosi kahdela autolla koska emme kaikki yhteen mahtuneet. ensimmäiseen autoon menivät äitini 36 pikkuveljeni 9 mummini 59 ja vaarini 60 toiseen autoon menimme minä tätini 27 ja setäni 26. kun tulimme pois niin ensimmäinen auto lähti pari minuuttia aikaisemmin koska autolla jolla minä menin oli käynnistys ongelmia. Kun lähdimme liikkeelle emme matkala nähneet toista autoa ajattelimme että he olivat saaneet jo niin paljon etumatkaa. Mutta kun olimme perillä niin odottelimme parkipaikalla heitä noin 10-20 min kun tätini sai puhelun minkä jälkeen pillahti kauheaan itkuun. Minä olen aivan ihmeissäni kun setäni menee kuiskimaan jotain tätini kanssa ja sen jäälkeen he taluttavat minut sisälle ja kertovat siellä että kaikki muut autossa oleet ovat kuolleet paitsi äitini, mutta että hänelläkin on pahoja vammoja ja että pääsen katsomaan häntä sairaalaan suraavana päivänä. Minäkin alan itkeä eikä sille näy loppua vaan lukittauduin vessaan koko yöksi enkä antanut kenenkään tulla sisälle. Olimme kaikki erittäin läheisiä ja me melkein asuoimme mummini ja vaarini luona. Tätini ja setäni ovat aina olleet myös todella läheisiä, vaikka emme usein näekkään. Kävin katsomassa äitiäni joka päivä ja olin sairaalassa niin kauan kuin vaan voin. Äidilläni oli todella pahoja vammoja päässä ja hän kuoli 6 päivää sitten. Tätini ja setäni adoptoivat minut kosk aminulla ei ole isää enkä tiedä kuka isäni on. En usko että kukaan muu tiesi kuin äitini ja mummini ja vaarini, voi myös olla että tätini tietää, en ole varma mutta en usko että setänikään tietää. En tiedä miten pääsen tämän surun yli.. Onko kellään samantapaisia kokemuksia ja jos on niin miten pääsitte asiasta yli? Kiitos jo etukäteen asiallisista kommenteista ja jos jaksoit lukea loppuun!
Puolet perheestäni kuoli...
epätoivoinen
12647
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Sinun elämäsi on muuttunut järkyttävällä tavalla yllättäen. Onneksi sinulla on nyt turvallinen koti ja vielä rakkaita ja turvallisia ihmisiä huolehtimassa, Kyllähän siinä aikaa menee kun alat tottua elämään nykyisessä tilanteessa. Ja suru koskettaa myös teitä jäljelle jääneitä tätiä ja setää.
Kun suru alkaa helpottaa ja koet että voimia on, niin voit alkaa ottamaan selvää mahdollisesta biologisesta isästäsi. Kysele vain isän sukukulaisilta, äidin ystäviltä ja yleensä tieto on kirkonkirjoissa ja väestörekisterissä.
Toivottavasti sinulle kirjoittaa joku, jolla elämässä on lähtenyt ajasta monta läheistä yhtäaikaa.
Ihmisen elämä on tällaista. Jokainen päivä voi tuoda muutoksen.
Me elämme vielä täällä ja lähteneet jatkavat muualla.
Sitten satua tää koko tarina??Koska vaikuttaa siltä.Ihan sama juttu,kun monikin ihmisparka puhuu monin ja hienoin sanoin,niin kaikki tietysti uskoo niitä,vaikka lupaa ja puhuu ihan kuraa!!
Eihän tuommoista voi sattua kuin elokuvissa.
Adoptio ei tapahtu noin nopeasti...
tulenko lyömään kurkun luuhu?niinpä ei kiinnoistais ,eli tajuu palikka jotain enne ku kirjoittelet!mitä epätoivoiseen viestiin pask mäihä nii se vaa suoltuu,
ei kannata syyttää ketään,ny ite taas vanhast jutust muistutetaan mikä muistuttaa veljen kuolemast eli kiitos täl koneistol !
........: adoptio ei ole vielä virallinen mutta asun heidän luonaan kyllä jo nyt. Onpa siistii kielt?: En ymmärtänyt paskaakaan mitä kirjoitit...
Otan osaa! Olet kokenut hirvittävän menetyksen josta toipuminen vie aikaa varmasti vuosia! Voi kun toivoisin että saisit jostain vertaistukea, se on varmasti paras asia mikä sinua voisi auttaa. Hyvä että tätin perheessä saat olla. Ehkä parempi kuin lähteä tuntemattoman isäsi mukaan juuri nyt. Ehkä myöhemmin voit etsiä sitten häntä. Paljon voimia elämääsi että jaksaisit hymyillä ja löytää iloa elämään. Aika parantaa.
Eli siis asut nyt sitten jo ulkomailla? Kerroit menettäneesi äitisi vasta 6 päivää sitten.....ja jo nyt olet muuttanut ulkomaille...
Ja kuka sinut nyt oikein sitten adoptoi? Täti on _isän_ sisko, samoin setä on _isän_ veli.
Juuri näin, tarina ei ole tosi. Ei adoptiota tuolla tavalla hoideta. Kuusi päivää äidin kuolemasta ei todellakaan voida puhua adoptiosta. Ei onnettomuudesta olisi soitettu naiselle, joka asuu ulkomailla. Kyllä asia olisi toisella tavalla hoidettu.
En asu ulkomailla vaan asun setäni ja tätini kanssa asunnossa missä minä, veljeni ja äitini asuimme. Mutta sen jälkeen kun adoptio on valmis niin muutamme varmaan takaisin ulkomaille.
On todella törkeää miten sinulle on noissa viesteissä vastattu. Nuo typerät eivät todella mitenkään ymmärrä tilannetta mihin olet joutunut. Todella kipeä kivessä kuin toisessa. Minä todella uskon sinua ja otan osaa. En koskaan ala vähättelemään hänänalaisen ihmisen tilannetta. Ei se ole minulta pois jos joku koiranleuka typeryyttään pelleilee.
Ymmärsin jo alussa, että setäsi ja tätisi ovat tehneet adoptiopäätöksen vaikka se ei ole vielä virallinen. Sitä sinä tarkoitit.
Ja kun ihmislle sattuu ihan käsittämättömän järkyttävää, niin kuvaus tilanteesta voi olla hajanainen tai jopa epätodellisen asiallinen. Shokissa ihminen toimii kaavamaisesti robotin tavoin.
Typeriä olette. Ei teistä ole apua lähimmäisen rinnalle.
Tätä palstaa lukevat monet syvän surun kohdanneet henkilöt, pysykää niin kaukaa kuin pippuri kasvaa, te joila ei riitä empatiaa tai järeä pitää päätänne kiinni tilanteissa joissa teille ei ole harkintaa tai tilannetajua.
Se on surullista etkä koskaan varmaan unohda tuota. Mutta ei ne sun lähimmäises sun haluais täysin masentuvan. Varmaan auttais sun mieltä jo tekisit jotai niiden kunniaks tai jotain vaikka käyt haudalla välillä muistelemassa.