ASun aviomiehestäni nyt erillään neljättä viikkoa yli 20 v yhdessäolon jälkeen. Mies hakee eroa siksi ettei enää tunnu siltä kuin pitäisi. (miltä pitäisi tuntua oikeasti?????) Minä en eroa haluaisi, vain mahdollisuuden selvittää ja keskustella asioita läpi ja yrittää tehdä kaiken paremmin ja yrittää vielä.Mies ei halua mitään muuta kuin eron ja oman uuden elämän. Minun elämäni hän pyyhkäisi roskiin yhdessä sekunnissa eikä minulla ole enää elämää, jota haluaisin elää. Olen ollut kuilun partaalla viimeiset viikot, yrittänyt pahinta ahdistusta ja kuolemisentoivoa lievittää rauhoittavilla. Autolla ajaessa tuntuu vastaantulevan rekan nokka usein puoleensavetävältä. Käyn terapiassa, mutta sielläkin sanotaan vaan että pitää vähitellen vaan sopeutua ja kyllä se siitä. Minä en halua sopeutua vaan haluan mieheni takaisin ja samalla koko elämäni. Ei auta yhtään sanoa että kyllä se helpottaa, kun tiedän ettei tämä tuska helpota. Ei se kertakaikkiaan helpota, koska ero on ehkä oikeasti edessä enkä halua sitä. Miksi toinen ei voi antaa toiselle tilaisuutta viisastua ja yrittää toimia toisin, vaan otetaan kaikki kerralla pois? Kyse ei edes ole mistään suurista asioista kuten pettämisestä tms:sta. Vain toisen huomioonottaminen ja kunnioittaminen on työn ja muun elämän ohella kärsinyt, eikö muka sellaisia asioita voi korjata???En ymmärrä miksi asiat ovat näin, kai miehenikin kärsii tahollaan, mutta tuskin siinä määrin kuin minä. Onko jollain jotain ajatusta miten jaksaa ylipäätään elää tällaisessa tilanteessa?? Mikään toiminta tai harrastus ei kiinnosta pätkääkään, kun ei kiinnosta syöminenkään tai hengittäminen. Antakaa jotain muuta neuvoa kuin nämä tavanomaiset, joista ei kärsivälle ole mitään apua!
Miksi elämässä pitää kärsiä?
Santtu
142673
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Elämä ON kärsimystä, totesi Buddha. Onneksi hän neuvoi myös tien pois tästä kärsimyksestä. Ala lukea buddhalaista filosofiaa ja kokeile meditaatiota. Auttaa, mutta ei heti, kärsivällisyyttä.
Mitä avioliittoosi tulee, tuntuu siltä että miehesi on yksinkertaisesti kyllästynyt. Muussa tapauksessa, jos kiintymystä olisi jäljellä, hän haluaisi varmaankin käydä yhdessä asioita läpi. Joillekin asioille ei vain voi mitään, ja tämä saattaa olla yksi niistä. Asiaan sopeutumiseen auttaa vain aika, pitkä aika.
pitää miehesi tyytyväisenä rakkauselämäänne???
Monta kertaa olen saanut huomata lähipiirissä, sen ettei vaimolla ole enää tarvetta tyydyttää miehensä tarpeita.
"Kun ei olla aikaisemmin tehty tätä" on yleisin syy.
Mites teillä??
Jos TE naiset joskus ymmärtäisitte sellaisen pikku asian, ettei mies aina tahdo pelkästään joko lähetyssaarnaajaa tai takaapäin, niin avioelämäkin toimisi paremmin.
..pitää toinen tyytyväisenä, kun ei ole ajatustenlukija. Mies ei koskaan sanonut onko asiat hyvin vai huonosti vai haluaisiko jotain. Miten siinä sitten pidät tarpeista huolen? Eikö tarpeista huolehtiminen ole molemminpuolista eikä vain serviisiä miehelle???
Kieltämättä asian käsittely kuuluu sekä miehelle, että naiselle.
Mutta lähipiirissäni olen huomannut sen olevan sillai, kun nainen saa miehen naimisiin kanssaan, niin loppuu se miehen ihannointi ja kaikki pitäisi tehdä naisen oikkujen mukaan.
Itse olen ollut saman naisen kanssa jo 25v yhdessä ja naimisissa 22v:tta.
Tosin teimme molemmat sopimuksen, että kumpikin saa mennä ja pitää hauskaa kunhan EI tuo tautia/tauteja kotiin.
Ei minua kiinnosta mitä Rakas vaimoni tekee tyttöporukassa ja Häntä ei kiinnosta mitä mitä minä teen poikaporukassa.
Tämä ehkä kuulostaa "kliseeltä", mutta luottamusta pitää löytyä.
Ja eihän se sinua rassaa jos et tiedä mitä on tapahtunut, jollet ol sairaalloisen mustasukkainen. Vai Miten on????
Vapautta molemmille on minun mottoni.
25 vuotta yhdessä ei onnistuisi,jos ei ole luottamista puolisoon.
Eriasia on se, ettei puolisot kykene/halua keskenään keskustella, niin ehdotan välitöntä eroa.
Mitä elämästä yhteiselosta tulee jos on komminukaatio vaikeuksia???
Todennäköisesti ei mitään.
Suomalainen pahviaivomies taas puhuu...eipä muuta kuin naiset hakemaan seuransa ulkomailta.
"Suomalainen pahviaivomies taas puhuu"
Mitäköhän tuolla oikein tarkoitat?
Onko mielestäsi väärin, jos molemmilla on vapaus mennä ja pitää hauskaa omassa porukassaan?
Kuulutko mahdollisesti siihen porukkaan, jonka mielestä naimisiin mentäessä on kiellettyä muiden tapaaminen ilman aviopuolisoa?
Onhan se nähty mitä tapahtuu, kun haetaan se "mies" sieltä ulkomailta.
AIVAN! Mutta tää on vaa yks pahvi sellanainen. Ihania miehiä löytyy suomestakin, minun mieheni haluaa keskustella ja on kiinnostunut minusta...
haluaa myös miehen tuovan julki omat halunsa ja toiveensa!!! Oma vika jos on tuppisuu!
En tiedä tilannettanne, mutta tiedän sivusta monia seuranneena, että joskus tilanne menee sillä lailla, että henkilö A (sinun tapauksessasi miehesi?) alkaa pohtia asioita päässään, työstää elämäänsä ja eron mahdollisuutta. Ei sano mitään henkilö B:lle (sinulle), vaan tekee kaiken sisäisesti valmiiksi, käy ehkä mielessään teidän keskustelutkin valmiiksi läpi ja kun päätyy johonkin lopputulokseen, pläjäyttää sen toisen naamalle valmiina lopputuloksena, josta ei voi enää neuvotella.
Paskamaisempi juttu, mutta yleensä tuossa ei ole mitään tehtävissä - A on sitä mieltä, että kaikki on käyty läpi (kun hän ne on itse käynyt päässään läpi) eikä tartte enää jutella mitään.
Jos hän todella rakastaisi sinua, ei hän näin tekisi. Älä siis itke hänen peräänsä, älä anna hänelle sitä valtaa, että suret loppumattomiin hänen takiaan. Surulle on oma aikansa, ja kaikilla meillä se on yksilöllinen. Sure, huuda, puhu ja jauha.. siitä se lähtee.
Älä ihmeessä tapa itseäsi paskan vuoksi, joka ei edes keskustelemaan rupea!!! VOIMIA JA ISO HALAUS
Jos toisen huomioimista ja kunnioittamista haluat lisätä, niin anna miehelle nyt se mitä hän haluaa, tai kertoo haluavansa.
Vaikka olet nainen, kirjoitat kuten mieheni, kun sanoin haluavani erota. MUTTA: VUOSIKAUSIA PUHUIN JA PYYSIN ASIOITA, MUTTA MIES EI VÄLITTÄNYT KUUNNELLA. Kun hain eroa, hän väitti, ettei ollut kuullutkaan ongelmista eikä toiveistani. Alahan kaivella muistiasi, jos sieltä kuitenkin löytyy selitys nykyiselle tilanteelle.
Hei!
Kirjoituksesi kosketti minua syvästi. Olen asunut miehestäni helmikuusta saakka erillään. Naimisissa 18 vuotta. Minäkään en saanut mieheeni keskustelu yhteyttä lainkaan. Ja olen kyllä yrittänyt. Hän vain ilmoitti, että olemme muuttuneet kavereiksi ja että on parempi erota. Hän ei suostunut ulkopuoliseen apuun, edes lasten vuoksi. En olisi halunnut erota. Ensimmäiset neljä kuukautta menivät kuin sumussa. Minäkin tunsin, että elämällä ei ole enää mitään tarkoitusta ja että olen tosi huono ja miksi kävi näin. Lapset ja työ pitivät kuitenkin elämässä kiinni. Lisäksi olen käynyt keskustelemassa terapeutin kanssa ja olen puhunut ja puhunut kahden hyvän ystäväni kanssa. Kiitos heille, että jaksoivat kuunnella. Olo alkaa pikku hiljaa helpottamaan.
Viestini sinulle on, että aluksi vain päivä kerrallaan. Itke aina kun itkettää. Toivottavasti sinulla on joku jonka kanssa puhua tapahtuneesta aina kun siltä tuntuu. Ja pikku hiljaa siitä terapiassa käynnistäkin on apua. Usko minua. Tunsin aluksi ihan samoin kuin sinä, mutta voin vakuuttaa että kyllä se tuska lopulta helpottaa. Ei tunnukaan enää joka hetki niin pahalta. Mutta se vie oman aikansa.
Voimia sinulle. Kyllä sinä pärjäät! Anna itsellesi aikaa. Iso halaus sinne.:)
Olet lähesiriippuvainen ruikuttaja, terapiat ja kaikki. Tuollainen rutina. Ekö ole itsetuntoa palan palaa? Äijä lähtee ja sinä ruikutat perään. Voi saatana, ottaisitko tosiaan takaisin? Mikä sinua riivaa. Koeta nyt ryhdistäytyä.Häpäiset koko naissukupolven.
Taitaa miehesi olla niitä joka pyyhki perseesikin.Nyt pääset itsenäistymään. Elämäsi voi alkaa. Lakkaa roikkumassa toisessa kuin iilimato ja ala olla oma itsesi. Haloo,kuuleeko kukaan
..kylmiä ja tunteettomia ihmisiä, kuten sinä vaikutat olevan.