Olemme harkinneet eroa jo jonkin aikaa. Päätöstä on veivattu edestakaisin moneen kertaan, mutta totuus on että liittomme on loppu ja rohkeutta pitäisi löytää vaikean ratkaisun tekemiseen.
Eroon ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia pyöriä. Liittomme on vaan täysin tunneköyhä ja tyhjä, ilman mitään läheisyyttä tms. Näin on ollut jo vuosien ajan.
Elämä kotona on ihan tasapainoista, emme riitele tai huuda toisillemme. Elämme vain tasapaksusti päivästä, viikosta, ja vuodesta toiseen. Olemme ystäviä ja kodin arjen pyörittäjiä.
Pelkään miten lapset suhtautuvat ilmoitukseemme erosta. En tiedä kuinka paljon he aistivat vanhempien välisestä suhteesta ettei kaikki ole kohdallaan joten en osaa sanoa kuinka suurena yllätyksenä se heille tulee. Lapset ovat alakouluikäisiä mutta riittävän vanhoja ymmärtämään mistä on kyse.
Olisin kiitollinen jos jakaisitte kokemuksianne siitä miten olette ottaneet asian puheeksi lastenne kanssa. Oletteko olleet kaikki yhdessä, miten lapset ovat reagoineet ja miten olette perustelleet päätöksenne? Miten olette vastanneet lasten kiperiin kysymyksiin ja ovatko he hyväksyneet vastauksenne? Onko asiasta pitänyt puhua moneen otteeseen ja kerrata asioita useaan kertaan?
Vaikka tiedän eron olevan oikea ratkaisu, tunnen suurta tuskaa siitä että se tulee muuttamaan lasten elämän. En halua järkyttää heidän turvallisuuden tunnettaan mutta emme voi jatkaa enää tähän tyyliin.Jos liittoa ei päätetä pian ns. sivistyneesti, tulee se loppumaan aikanaan siihen että jommalla kummalla on sivusuhde. Tätä ei kumpikaan halua, vaan haluaisimme hoitaa asiat hyvin ja aikuisella tavalla.
Eroon ei liity dramatiikkaa eikä kolmansia pyöriä. Liittomme on vaan täysin tunneköyhä ja tyhjä, ilman mitään läheisyyttä tms. Näin on ollut jo vuosien ajan.
Elämä kotona on ihan tasapainoista, emme riitele tai huuda toisillemme. Elämme vain tasapaksusti päivästä, viikosta, ja vuodesta toiseen. Olemme ystäviä ja kodin arjen pyörittäjiä.
Pelkään miten lapset suhtautuvat ilmoitukseemme erosta. En tiedä kuinka paljon he aistivat vanhempien välisestä suhteesta ettei kaikki ole kohdallaan joten en osaa sanoa kuinka suurena yllätyksenä se heille tulee. Lapset ovat alakouluikäisiä mutta riittävän vanhoja ymmärtämään mistä on kyse.
Olisin kiitollinen jos jakaisitte kokemuksianne siitä miten olette ottaneet asian puheeksi lastenne kanssa. Oletteko olleet kaikki yhdessä, miten lapset ovat reagoineet ja miten olette perustelleet päätöksenne? Miten olette vastanneet lasten kiperiin kysymyksiin ja ovatko he hyväksyneet vastauksenne? Onko asiasta pitänyt puhua moneen otteeseen ja kerrata asioita useaan kertaan?
Vaikka tiedän eron olevan oikea ratkaisu, tunnen suurta tuskaa siitä että se tulee muuttamaan lasten elämän. En halua järkyttää heidän turvallisuuden tunnettaan mutta emme voi jatkaa enää tähän tyyliin.Jos liittoa ei päätetä pian ns. sivistyneesti, tulee se loppumaan aikanaan siihen että jommalla kummalla on sivusuhde. Tätä ei kumpikaan halua, vaan haluaisimme hoitaa asiat hyvin ja aikuisella tavalla.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Menkääpä vielä vaikka perheasiain neuvottelukeskuksen parisuhdeterapiaan yksin tai yhdessä. Asiat saattaa aueta siellä? Lapsille ero on huono juttu. Ohessa aikuiset lapset kertoo erotraumoistaan: http://www.iltasanomat.fi/hyvaolo/art-1288590455711.html ja ohessa miten se vaikuttaa muutoin lapseen: http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/uutinen?id=27431
ja tässä toinen linkki: http://www.voice.fi/terveysjahyvinvointi/tutkimus-avioero-vaikuttaa-lasten-vakivaltaisuuteen-ja-masentuneisuuteen/23/51546
Jos ero tulee niin lasten etu on vuoroviikkoasuminen ja vanhempien "hyvät" välit ja lapsille pitää asiasta kertoa yhdessä.
Me ku erottiin niin lapset oli melkein 4 ja 7v. Kun päätöksen olin tehnyt niin sitten vaan istuttiin alas ja kerrottiin että isi ja äiti eroavat, äiti muuttaa pois jne.. Sitten itkettiin ja lohdutettiin, lapset sai kysellä mitä mieleen tuli ja keskusteltiin.. Siis minä keskustelin mies haukkui perheenrikkojaksi, käyttäytyi kuin lapsi. Erosta oltiin puhuttu jo pitkään mutta mies ei halunnut erota vaan jatkaa hänen mielestään hyvässä avioliitossa, missä oli väkivaltaa, hirveitä riitoja, mustasukkaisuutta jne... Jouduin hoitamaan koko tilanteen yksin ku olin huora, lehmä, kodinrikkoja jne... Nyt erosta on kolme vuotta.. JUURI istuttiin lasten kanssa ja keskusteltiin.. EDELLEENKIN ne muistaa tuon päivän ku eilisen ja itku tulee herkästi.. niin se taitaa olla jokaisella lapsella.. KUKAPA nyt toivoisi että vanhemmat eroaa.. Puhuttiin ja puhuttiin, ei se ole hyvä olla liitossa missä jatkuvasti tapellaan, kyllä ne ymmärtää mutta pitää ehdottomasti muistaa muistutella ettei ero ollut lasten syy ja se et tapellaan ei ollut lasten syy... PARISUHDETERAPIA kokeiltiin ensiksi mutta ei ollut apua enään, liian myöhään mentiin...
Avioero on aina hankala paikka. Mielestäni hoidit tilanteen parhaimman kykysi mukaan. Miehesi olisi kyllä voinut olla tahdikkaampi.
Avioliitto, jossa on "väkivaltaa, hirveitä riitoja, mustasukkaisuutta jne." on joutunut jo pahasti karille. Olen pahoillani, että olet joutunut käymään läpi tuollaisia asioita. Kenenkään ei pitäisi.
On hienoa myös se, että jaksat kertoa lapsillesi että ero ei johtunut heistä, vaan puhtaasti siitä että isä ja äiti eivät sopineet yhteen. Tämä varmasti helpottaa hieman lapsia. Olen järkyttynyt, miten jotkut ovat lapsilleen kertoneet mahdollisista kolmista pyöristä, jopa seksuaalisesta turhautumisista. Jotkut vanhemmat eivät vain ymmärrä, että tämä arpeuttaa lasta. Vanhempien asiat ovat nimenomaan vanhempien asioita.
Toivon sinulle ps12 ja muillekin eroa läpikäyville vanhemmille voimia ja paljon sitä rohkeutta.
Meillä ero oli sotkuinen, mies ei suostunut mihinkään yhteistyöhön, vaikka omalla käytöksellään ei antanut muuta vaihtoehtoa kuin ottaa se ero. Lapset ovat oireilleen paljon tapauksen vuoksi ja olen heitä parhaani mukaan tukenut ja vastaillut heidän kysymyksiin.
Parhain neuvo olisi ehkä se, että kertokaa lapsille rauhassa, ottakaa aikaa siihen keskusteluun. ÄLKÄÄ MISSÄÄN NIMESSÄ SYYLLISTÄKÖ TOISTA VANHEMPAA, oli tämä toinen tehnyt sitten mitä tahansa! Lapset kyllä tietävät totuuden.
Haluan vielä painottaa, että lasten oireilu ei johtunut avioerosta, vaan asioista, jotka johtivat eroon. Niitä olemme käyneet läpi yhdessä. Lapset ymmärtävät, että ero oli paras ratkaisu.
Lapset eivät ymmärrä että ero olisi paras ratkaisu vaan huonoin. He eivät voi erotessa psyykkisesti kehittyä eheäksi vaan heistä tulee puolimieliä kuten sivilrights tuossa edessä linkeillään osoitti.
Kyllä meidän tapauksessa ymmärtävät. Avioliittomme aikana tapahtuneet asiat ovat paljon traumatisoivempia kuin se, että lapset asuvat minun kanssa ja näkevät isäänsä silloin kun tahtovat. Kukaan tutkija tai mielipidepalstan kirjottaja ei osaa arvioida toisten avioliittoa. Lapset jopa kehottivat hakemaan eroa. Ja minulle lasten suojeleminen kaikilta aikuisten pahoilta asioilta on tärkeämpää kuin yhdenkään tutkijan mielipiteet. Ne lapset ovat eläneet MINUN kanssani, minä tunnen heidät. Jokaiset lapset eivät ole samanlaisia, eikä tapauksia saa yleistää.
Omat vanhempani sinnittelivät yhdessä monta vuosikymmentä, eikä kulunut päivääkään, etten olisi toivonut heidän eroaan. Heidän vuoksi, minulla on ollut kaikenlaisia ongelmia elämäni varrella. Minulle on turha tulla sanomaan mitään eroamisen vastaisia tutkimuksia jonkin taulukon perusteella!
Näin on! Kukaan ei tunne tapauksia henkilökohtaisesti! On siis tutkijoiden tyhmää mennä tekemään yleistyksiä avioeron "traumojen" suhteen. Jokaisessa perheessä on erilainen dynamiikka ja eroon vaikuttaneet asiat ja niiden mukanat tulleet tilanteet ovat perhekohtaisia. Uskon aidosti, että on parempi erota, kuin antaa lapsille huono esimerkki parisuhteesta. Tulevaisuudessakin ihmiset tulee altistumaan väkivallalle ja kammottavalle kohtelulle ja ennen kaikkea hyväksymään tämän, koska vanhempamme ovat sitä aikoinaan sietäneet. Jäämällä huonoon parisuhteeseen, lapsemme oppivat, että elämän kuuluu olla surkeaa ja onnetonta. Eniten heitä kuormittaa se tieto, että toinen vanhempi on uhrannut oman elämänsä heidän onnensa eteen. Toivon minäkin, että vanhempani eivät olisi olleet yhdessä. Ehkä silloin vanhempani olisivat saaneet elämältä sen, minkä halusivat...