Antti Heikkinen: Pihkatappi

Heikkisiä rynnii kirjamaailmaan leveällä rintamalla. Mikko-Pekka tuo terveiset Kutturasta ja Antti Nilsiältä. Sukulaisuutta ei lie, sattumaa vain kun nämä osuivat lukupöydälle melkein peräjälkeen. Muutakin yhteistä on kuitennii kuin kirjoitajan sukunimi. Kumpikin käsittelee paljon puhuttua rakennemuutosta, tosin eri näkövinkkelistä. Mikko-Pekka nostattaa koko saamenmaan kapinaan, Antin kapina on puhtaasti henkilötasolla ja uskottavampaa.

Antti Heikkinen kertoo sukutarinaa, omaa vai keksittyä lie sivuseikka. Läpi käydään lähihistoria minäkertojan ensimmäisistä muistikuvista nykyhetkeen. Perinjuurin syväkepulainen muisti alkaa Kekkosen hautajaisista. Joita puoliorvoksi jäänyt Jussi-poika seuraa isukin ja vaarin kanssa televisiosta. Vaari on puolueen rivimiehiä, soitteluväleissä Vironperän Jussin kanssa ja vahvan maahengen läpisavustama on isäkin. Maanviljelijäksi Jussiakin on suunniteltu, mutta nuorukaisen oma tahto vie toisaalle. Navetan hajusta teatterilavalle, kirjoittamaan ja kuvaamaan.

Kirjoittamisesta on kyse koko ajan. Jussi kirjoittaa sukunsa tarinaa, kyselee tapahtunutta ja keksii mitä ei tietoonsa saa. Ajassa hypellään kansalaissodan teloituskomennuksilta nykyhetkeen ja Jussin kasvun eri vaiheisiin. Pelkkää auvoa ei maalaiselämä Savon sydämessä ole, mutta irtiototkin on tuskaisia. Nautittavan hauskoja kohtauksia Heikkinen Jussin elämään kirjoittaa ja marssittaa kirjan läpi hyvin luonnehdittuja tyyppejä isovanhemista kylähulluihin ja teatterikorkean pääsykokelaisiin.

Kyläelämän kohokohdat, ripillepääsyt, lakkiaiset ja hautajaiset käydään läpi välillä turhankin perusteellisesti. Pitääkö ne kaikki naapurit saattaa viimeiseen lepoon ennen kuin takakansi vastaan tulee? Karuimpia ovat välirikon kuvaukset. Kun maamieskoulu vaihtuukin lukioon ja talikko tietokoneeseen saattaapi muutama vuosi mennä puhumatta isän ja pojan välillä. Toki eroon kasvamisessa apuna on myös suvussa kulkenut puukko, jolla jo neljäs sukupolvi setvii ihmissuhteitaan.

Juonipaljastuksista ei enempää, ettei tu sanomista. Sen vain, jotta kyllä se Kekkonenkin lopulta tulee, muutenkin kuin elokuvissa.

Antti Heikkisen teksti on yhtaikaa nautittavan hauskaa ja synkeän totta. Viljelijämäärä vähenee jyrkästi, mutta tilakoko kasvaa ja koneita tarvitaan siihen mistä ennen selvittiin väen voimalla. Joku lukija saattaa kokea savonkielisen replikoinnin liian haasteelliseksi. Kirjakielellä kasvatettu joutuu välillä arvailemaan mitä mikin sananpaukaus oikein tarkoittaa. Kun tämän kielikynnyksen yli selviää, lukijalla on hauskaa. Silloin kun ei itketä.

Rohkenen suositella lämpimästi muustakin kuin Kallion hipsteriklubien arkiolevaisen nykytodellisuudesta kiinnostuneille.