Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut koko ikäni. Minusta on aina tuntunut ettei minusta välitetä ja vielä aikuisena tämä tunne on hyvin vahva. Nyt kun luin erästä artikkelia missä puhuttiin siitä että vanhemmat monesti suosivat yhtä perheen lapsista, tajusin että tästä varmaan oma epävarmuutenikin juontaa juurensa. Artikkelissa myös painotettiin sitä että yhden lapsen suosiminen muiden kustannuksella voi jättää syvät arvet.
Olen nyt 36v (mies) ja veljeni on muutaman vuoden nuorempi. Minulla ei ole selkeitä muistikuvia näistä tilanteista lapsuudestani, mutta minulla oli aina vahva tunne siitä että isäni suosi selkeästi veljeäni, kun minua taas vähäteltiin. Isäni on ulkomaalainen ja hänellä on aina ollut antipatioita suomalaisia kohtaan. Minä kun oli lapsena paljon vaaleampi kuin veljeni, isäni varmaan näki minussa enemmän suomalaisuutta. Luonteeltanikin olen paljon hiljaisempi kuin veljeni ja isäni taas on aika puhelias ja sosiaalinen, hän luonnollisesti arvostaa niitä piirteitä enemmän kuin minun hiljaista luonnettani.
Olen pitkään miettinyt mistä huono itsetuntoni johtuu ja nyt minusta tuntuu että olen löytänyt vastauksen. En ole enää edes väleissä isäni kanssa joten mitään keskustelua en aio käydä. Jos olisi pakko hänelle jotain sanoa, niin varmaan "kiitti vitusti" voisi tuntua luontevalta. Olen pitkäaikaistyötön, masentunut ja kärsin erilaisista ahdistuksista. Uskon että kaikki tämä johtuu pelkästään siitä ettei minusta välitetty tarpeeksi. Nyt kun vielä keksisi miten saada edes hieman korjattua rikkinäistä kuvaa itsestäni.
Olen nyt 36v (mies) ja veljeni on muutaman vuoden nuorempi. Minulla ei ole selkeitä muistikuvia näistä tilanteista lapsuudestani, mutta minulla oli aina vahva tunne siitä että isäni suosi selkeästi veljeäni, kun minua taas vähäteltiin. Isäni on ulkomaalainen ja hänellä on aina ollut antipatioita suomalaisia kohtaan. Minä kun oli lapsena paljon vaaleampi kuin veljeni, isäni varmaan näki minussa enemmän suomalaisuutta. Luonteeltanikin olen paljon hiljaisempi kuin veljeni ja isäni taas on aika puhelias ja sosiaalinen, hän luonnollisesti arvostaa niitä piirteitä enemmän kuin minun hiljaista luonnettani.
Olen pitkään miettinyt mistä huono itsetuntoni johtuu ja nyt minusta tuntuu että olen löytänyt vastauksen. En ole enää edes väleissä isäni kanssa joten mitään keskustelua en aio käydä. Jos olisi pakko hänelle jotain sanoa, niin varmaan "kiitti vitusti" voisi tuntua luontevalta. Olen pitkäaikaistyötön, masentunut ja kärsin erilaisista ahdistuksista. Uskon että kaikki tämä johtuu pelkästään siitä ettei minusta välitetty tarpeeksi. Nyt kun vielä keksisi miten saada edes hieman korjattua rikkinäistä kuvaa itsestäni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Tuttu tunne ja irtaantuminen/välien viilennys on suositeltavaa. Pahin mitä itse sain kuulla lapsena serkuilta: äiti olisi halunnut saada eri miehen kanssa lapsen ei sinun isäsi. Äiti oli yksinhuoltaja ja muiden serkkujen äidit olivat avioliitossa.. Tästäkin revittiin riemua minun takiani äiti oli yh. yksinäinen, masentunut... No itse päätti synnyttää minut ja pitää olisi voinut antaa adoptioon vaan ei halusi kantaa vastuun vaikka hammasta purren loppuun asti.
Että kiitos äiti ja suku kun vinoilitte arvelin juuri toteuttaa aikeeni vastoin sanomistanne :3
Olet onneksesi vasta 36-vuotias. Hyvä, että tiedostat asian etkä ainakaan yritä idealisoida isääsi. Ehdottomasti suosittelen, että hakeudut johonkin keskusteluterapiaan. Itselläni on samanlainen kokemus kuin sinulla. niin sanotut aikuiset ympärillä ovat olleet näitä sodan jälkeisiä suorittajia, jotka eivät ole osanneet pätkääkään arvostaa itsestään poikkeavaa lasta. Minullakin oli veli jota kyllä luulin pitkään rakastavani, kuten muitakin lähimmäisiäni, kunnes väsyin omaan, vastikkeettomaan "uhrautumiseeni". Kilttiyttäni yksinkertaisesti käytettiin hyväksi, olin näkymätön lapsi. Vasta kun huomasin, että asia toistui oman poikani kohdalla suhteessa veljeni lapsiin, uskalsin erkaantua. Hain jotain sellaista mitä perheelläni olisi pitänyt olla, mutta ei koskaan ollut tarjota. Surullista, mutta se asia ei ole meidän ongelmamme. Kertoo vaan siitä että ollaan herkkätunteisempia ja ihmisrakkaampia kuin ne, joita rakastimme. Parempi unohtaa ja jatkaa mahdollisimman hyvää omaa elämää! Sen me olemme velkaa itsellemme.
Kannattaa lukea narsistisista vanhemmista ja suhteista netistä. Sitten vaikka puhua ulkopuoliselle taholle ja käydä koko lapsuus ja elämä pohjamutia myöten läpi. Itkeä kaikki itkut, tuntea kaikki tunteet ja ruotia miltä mikäkin tuntuu ja miksi, ja miten olisi toivonut asioiden olevan/menevän. Sitten alkaa haeskella niitä juttuja joista itsessä pitää, joissa on hyvä tai joissa luottaa itseensä. Jos ei löydy, niin menee vaikka jollekin työväenopiston, tms. kursseille, vaikka maalaamista, puutöitä, mitä tahansa. ei siinä tarvitse olla hyvä, tekee jotain mistä pitää noin ensi alkuun. Ottaa vaikka tavoitteeksi ett ätekee joka päivä yhden uuden kivan asian jota ei ole aikaisemmin tehnyt. Menee vaikka eri kauppaan kuin yleensä, kävelee eri kautta kotiin, matkustaa viikonloppuna päiväksi johonkin kaupunkiin jossa ei ole koskaan käynyt, katselee siellä maailman menoa rauhassa ja yrittää keksiä kivoja juttuja joka asiasta mistä niitä vain mitenkään pystyy löytämään ja tulee illaksi kotiin, ja on iloinen että on oma koti mihin tulla takaisin. Joskus sanoin itselleni vessan peilin kautta aamuisin hampaita harjatessani että "mä oon tosi hyvä ja arvokas tällaisenaan ja ansaitsen hyviä asioita elämässä". Narsistien uhrien tukiryhmät saattaisivat auttaa. :) Tsemppiä! Hyvä olet tuollaisena. minäkin ponnistin pohjamudista ja joka päivä alkaa mennä paremmin ja paremmin. Aurinkokin tuntuu alkaneen taas paistaa ja elämä on mennyt rutkasti eteen päin juuri siihen suuntaan kuin mistä olen pitkään unelmoinut. Päivä kerrallaan...