Kysyn nyt mielipidettä täältä, kun en itse osaa suhtautua avomieheni puheisiin. Tai ainakaan muuten kuin raivoa uhkuen.
Olemme siis olleet 9 vuotta kihloissa. Asuneet yhdessä käytännössä koko ajan. Naimisiin menosta olemme keskustelleet useasti, mutta aina syystä tai toisesta tai kolmannesta jääneet avioitumatta. Asumme yhdessä ostetussa asunto-osakkeessa ja meillä on 1,5 vuotias poika; molemmat yhdessä suunniteltuja ja päätettyjä.
Olen itse ollut koko ajan avioliiton kannalla, sillä olen sen verran "vanhanaikainen", että kihlaus on lupaus avioliitosta. Unohdin pitkäksi aikaa koko avioliittokeskustelut avomieheni kanssa, sillä totesin, etteivät ne kuitenkaan johda minnekään. Kunnes tämän kesän alussa, avomieheni sanoi ihan yllättäen ja omasta vapaasta tahdostaan, että varaa kirkko. Hän halusi minut vaimokseen kesällä 2014, kun yhteistä taivalta olisi takana täysi kymppi. Varasin vihkimisen ja aloimme suunnitella häitä ensi kesäksi.
Avomieheni on aina ollut hyvin epäsosiaalinen, sulkeutunut kuoreensa eikä puhu omista tuntemuksistaan tai fiiliksistään. Jokaiseen hääehdotukseeni sain vastauksen: "eikä / ei kannata / ei silleen jne..." Samoin joka kerta tiedustelin hänen mielipidettään, että "miten sitten jos ei näin kuten minä ehdotan?" Ei vastausta. Hän on jokaista ehdotustani vastaan, mutta ei ehdota itse muuta. Mies itse sanoi heti alussa, kun vihkiminen oli varattu, ettei jaksa suunnitella.
Ongelma ei nyt ole se, että miten näitä häitä suunnitellaan. Vaan se, että avomieheni sanoi ahdistuvansa koko häistä, ettei hän haluakaan. Hän myös miettii jopa eroa, kun ei kuulemma tiedä, rakastaako minua enää samalla tavalla kuten ennen on rakastanut.
Minun työni on syönyt parisuhdetta. Tiedän. Olen koko kesän tehnyt n. 10-11 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa. En ole yksinkertaisesti jaksanut töiden jälkeen tehdä kotona muuta kuin laittaa pojan nukkumaan. Työskentelen sellaisella alalla, jossa kesäsesonki on todella kiireinen, vaikka onkin lyhyt. Muuna aikana vuodesta saa "tapella" työtunneista toisten kanssa, jotta tulee taloudellisesti toimeen. Tätä olen yrittänyt avomiehelleni toistaa, että pian tämä tästä rauhoittuu ja olen taas kotona.
Mitä ihmettä tässä nyt tehdään??? Unohdan ilmeisesti (taas yhä edelleen) koko häät, mutta mitä tapahtuu parisuhteellemme. Kommentti "en tiedä, rakastanko sinua enää samalla tavalla kuten ennen on rakastanut" saa minut raivon valtaan! Oikein tunnen, että kohta katkeaa verisuoni päästä, kun olen niin loputtomat, sanoin kuvaamattoman vihainen! Sanoin eilen hänelle, että "nyt ymmärrän, miksi emme ole menneet koskaan naimisiin. Aika monta vuotta viitsit odotuttaa ja samalla toivoa, että jos tulisi joku parempi vaimokanditaatti. Olisit tehnyt tuon vain ennen poikaa, niin olisi päästy helpommalla. Ei tarvitsisi häntä ja hänen tunteitaan nyt ajatella tässä tilanteessa."
Olemme siis olleet 9 vuotta kihloissa. Asuneet yhdessä käytännössä koko ajan. Naimisiin menosta olemme keskustelleet useasti, mutta aina syystä tai toisesta tai kolmannesta jääneet avioitumatta. Asumme yhdessä ostetussa asunto-osakkeessa ja meillä on 1,5 vuotias poika; molemmat yhdessä suunniteltuja ja päätettyjä.
Olen itse ollut koko ajan avioliiton kannalla, sillä olen sen verran "vanhanaikainen", että kihlaus on lupaus avioliitosta. Unohdin pitkäksi aikaa koko avioliittokeskustelut avomieheni kanssa, sillä totesin, etteivät ne kuitenkaan johda minnekään. Kunnes tämän kesän alussa, avomieheni sanoi ihan yllättäen ja omasta vapaasta tahdostaan, että varaa kirkko. Hän halusi minut vaimokseen kesällä 2014, kun yhteistä taivalta olisi takana täysi kymppi. Varasin vihkimisen ja aloimme suunnitella häitä ensi kesäksi.
Avomieheni on aina ollut hyvin epäsosiaalinen, sulkeutunut kuoreensa eikä puhu omista tuntemuksistaan tai fiiliksistään. Jokaiseen hääehdotukseeni sain vastauksen: "eikä / ei kannata / ei silleen jne..." Samoin joka kerta tiedustelin hänen mielipidettään, että "miten sitten jos ei näin kuten minä ehdotan?" Ei vastausta. Hän on jokaista ehdotustani vastaan, mutta ei ehdota itse muuta. Mies itse sanoi heti alussa, kun vihkiminen oli varattu, ettei jaksa suunnitella.
Ongelma ei nyt ole se, että miten näitä häitä suunnitellaan. Vaan se, että avomieheni sanoi ahdistuvansa koko häistä, ettei hän haluakaan. Hän myös miettii jopa eroa, kun ei kuulemma tiedä, rakastaako minua enää samalla tavalla kuten ennen on rakastanut.
Minun työni on syönyt parisuhdetta. Tiedän. Olen koko kesän tehnyt n. 10-11 tuntisia työpäiviä kuutena päivänä viikossa. En ole yksinkertaisesti jaksanut töiden jälkeen tehdä kotona muuta kuin laittaa pojan nukkumaan. Työskentelen sellaisella alalla, jossa kesäsesonki on todella kiireinen, vaikka onkin lyhyt. Muuna aikana vuodesta saa "tapella" työtunneista toisten kanssa, jotta tulee taloudellisesti toimeen. Tätä olen yrittänyt avomiehelleni toistaa, että pian tämä tästä rauhoittuu ja olen taas kotona.
Mitä ihmettä tässä nyt tehdään??? Unohdan ilmeisesti (taas yhä edelleen) koko häät, mutta mitä tapahtuu parisuhteellemme. Kommentti "en tiedä, rakastanko sinua enää samalla tavalla kuten ennen on rakastanut" saa minut raivon valtaan! Oikein tunnen, että kohta katkeaa verisuoni päästä, kun olen niin loputtomat, sanoin kuvaamattoman vihainen! Sanoin eilen hänelle, että "nyt ymmärrän, miksi emme ole menneet koskaan naimisiin. Aika monta vuotta viitsit odotuttaa ja samalla toivoa, että jos tulisi joku parempi vaimokanditaatti. Olisit tehnyt tuon vain ennen poikaa, niin olisi päästy helpommalla. Ei tarvitsisi häntä ja hänen tunteitaan nyt ajatella tässä tilanteessa."
Vastaukset 22
Vanhimmat
miehesi ei etsi mitään vaimokanditaattia. hän vain ei YKSINKERTAISESTI HALUA NAIMISIIN joten thats it. ja erittäin typerää sinulta häntä siihen painostaa.
sinun olisi pitänyt tämä tietää tai oppia tuon 9 vuoden aikana. turha nyt enää itkeä kun "pa$ka on jo housussa"
miksi hänen pitäisi edes haluta kanssasi naimisiin kun et sinäkään suhdettanne huolla milläänlailla, vaan odotat, että miehesi sinut onnelliseksi tekee?! voi kuule, tarvitsee miehetkin sitä huomiota ja rakkautta!
ei kaikkien tarvitse elää muitten normien mukaan ja mennä naimisiin, hankkia pentu ja omakotitalo. eli teillä on nähtävästi IHAN erilaiset käsitykset minkälaiset elämät te itsellenne haluatte. se naimisiin meno kun ei yleensä sitä suhdetta muuta kuin huonompaan suuntaan...
eikö tullut mieleen miettiä näitä asioita ennenkuin lapsia aloitte tekemään?
Vaikka pistin tähän lifemockerin viestiin plussa muilta osin, mutta toi viiminen lause.
V TT U. Jälkiviisaus on herkkujen herkkua!
Ei ei ei...
Voitte mennä huomenna maistraatissa naimisiin kahden todistajan läsnäollessa. Ei häitä, ei ahdistusta.
Varaa aika ja ilmoita; "Ylihuomenna kello 10:30 maistraatissa. Nyt mennään naimisiin ilman häähöpinöitä"
Siitä lähtenee mielenkiintoinen keskustelu, jolla saat lopullisen selvyyden.
9 vuoden jälkeen ei olla kemiallisesti rakastuneita vaan rakastetaan joka puolestaan on tahtotila. Parisuhde menee päin mäntyä jos sille ei anna aikaa ja voimaa... molemmat puolisot yhdessätuumin. Sinun kuuluu olla paras vaimokandidaatti hänelle vaikka mikä olisi... aivan kuten hänen sinulle paras mieskandidaatti.
Häät ahdistaa miestäsi siksi, että niissä on lopullisen päätöksen kaikua, silloin mietitään mitä luvataan ja tehdään mitä luvataan. Naimisiinmeno pitää päiväselvä juttu ja näyttää siltä, että teillä on parisuhteessa paljon korjattavaa ennen mitään puhteita häistä. Hän ei ole epävarma häistä vaan hän epävarma teidän kahden suhteen jatkosta.
Miehesi sulkeutuneisuus johtaa inhottavaan tilanteeseen, missä aito intiimiys jää puuttumaan, ettekä te ole selvillä toistenne syvimmistä tunteista ja toiveista, eletään vähän kuin kaksi yhdessä eikä kaksin yhtenä. Vaikka loittonemisen vauhti on hidas niin päädytte lopulta ihmettelemään toisianne kaukaa eikä tunteiden läheisyydestä ole hajuakaan. Homma hajoaa käsiin.
1.5 vuotias lapsi... oletko "pudonnut äitiyteen" eli teillä on "sinä lapsi" ja sitten "miehesi"? Tuossa käy todella helposti niin, että kun ensimmäinen lapsi tulee niin mies jää perheessä todella yksin ja alkaa voimaan huonosti vaikkei itse sitä tajua. Lapsi työ vie mieheltä kaiken huomion ja se huomio tai yhteinen aika mitä hän saa, on lyhyttä, huonoa, liittyy kodin siihen ja siihen hommaan tms. Onko kölvi ollut paria yötä poissa ja te jossain nauttimassa toisistanne? Perheen perustamisen yhteydessä käy erittäin helposti niin, parisuhde jää huonolle hoidolle ja sitten ollaan kohta kriisissä kun molemmat vanhemmat tuntee kaiken lapsen kautta eikä toistensa.
Sinun on myös aika päättää itsesi vuoksi, että annatko työn syödä parisuhdetta vai parisuhteen työtä. Kumpi olikaan tärkeämpi?
hyvä kirjoitus
Tämä oli niin hyvä vastaus, paras, että minun on melkein pakko vastata tähän. Voisin painaa tuota "Tykkää" -nappulaa vaikka kuinka monta kertaa. Varattiin kirkko ja sen yhteydessä oleva pieni tila jo silloin ensin. Sinne pieneen tilaan ei mahdu kuin n. 20 henkilöä. Kun kahvitilaisuus olisi järjestetty siellä, olisimme siirtyneet "isompaan hääjuhlaan" toisaalle, johon ei vielä ole paikkaa varattu. Kysyin avomieheltäni, että helpottuuko hänen olonsa jos emme varaa enää muuta paikkaa vaan pidämme vain pienet, intiimit häät siellä? Mies suostui häihin!!! :)
Tosin parisuhteessamme on korjattavaa ennen mitään häitä ja siksi aloimme käymään parisuhdeterapeutilla, jossa on takana yksi istunto. Tuntui, että oma oloni parani jo huomattavasti pelkästään yhden istunnon jälkeen. Avomieheni sanoi samaa, mutta huomautti, ettei kannata rakennella pilvilinnoja. Että kun terapia päättyy, kaikki olisi taas hyvin ja yhteiselo jatkuu. Näitä "Perheenisän" ehdottamia syvimpien tunteita ja toiveita selvitetään nyt terapeutin avulla.
Mies käy omaa "kolmenkympin kriisiään" läpi samalla, kun miettii parisuhdettamme. Ei ihme, että mies on henkisesti kovin väsynyt, kun pää on aivan sekaisin. Raukka! :(
En ole pudonnut äitiyteen. Meillä on me 3. Mies itse sanoi, ettei ole koskaan tuntenut oloaan ulkopuoliseksi lapsen synnyttyä. Ainoastaan nyt, kun olen aina töissä, hän tuntee olonsa ulkopuoliseksi. Kuten myös minä, joten on aika keskustella esimieheni kanssa jatkostani. En enää anna työni syödä parisuhdettamme!
Juuri olimme viettämässä yhteistä, kahdenkeskistä aikaa, kun matkustimme toiseen kaupunkiin shoppailemaan (= avomieheni siis aikuisten oikeasti pitää shoppailusta esim. kauppakeskuksissa, mistä eivät monet miehet välitä! :) ) Yövyimme hotellissa ja kävimme lisäksi leffassa ja syömässä. Oli kummankin mielestä oikein piristävä ja hyvä katko arkeen.
Mahtavaa... sinulle tuohon tilanteeseen miehenä kirjoittaminen on siksi helppoa, että tarvitsee vain muistella omia ongelmiaan, pelkojaan ja epävarmuuksiaan vuosien vuosien takaa suhteista ennen vaimoani.
Terapiasta sen verran, että ne todelliset terapeutit olette te kaksi eikä se ulkopuolinen henkilö. Se on vähän kuin jalkapallovalmentaja jonka tehtävä on saada kaksi saman joukkueen hyökkääjää keskustelemaan keskenään, ei opettaa niitä potkimaan palloa.
Vastoin yleistä käsitystä, ei se terapia tai aika mitään paranna vaan ihan te kaksi. Terapia antaa eväät teidän kahden korjata asioita. Eli potkikaa nyt sitä palloa siellä kotona, yöllä peiton alla, autossa, elokuvissa ja polkaistaa suhteenne sellaiseen tilaan, missä toiselle voi sanoa että maailma on ihana paikka kun olet olemassa. Kehitä itseäsi, kehu miestäsi ja saa hänet tuntemaan että paikka missä hän on, itse asiassa on maailman napa.
kiva kirjoitus, ton perheenisän kanssa olisi kiva jutella elämästä
Pari pointtia lyhyesti:
Älkää menkö naimisiin ennen kuin mies on selvittänyt päänsä ja tunteensa.
Rakkaus voi muuttua - sen ei tarvitse olla samanlaista kuin ennen.
Avioliiton voi solmia ilman häitäkin. Ja yhdessä voi olla ilman avioliittoakin.
Tuntuu siltä, ettet pidä yhteistä lasta tarpeeksi vahvana osoituksena sitoutumisesta vaan haluat miehen näyttävän sitoutumisen avioliitolla. Mutta sekään ei ole mikään tae. Mielestäni sanoit miehelle aika pahasti, vaikka toki se tuossa tilanteessa on ymmärrettävää. Miehesi sai kerrankin avauduttua tunteistaan, mutta sinä tulkitsit miehen sanomisia omien pettymyksen ja vihan tunteidesi kautta. Kysyitkö, mitä hän tarkoittaa? Mikä on muuttunut? Mikä ei ole muuttunut?
Molemmissa on vikaa. Jatkon määrää se, pystyttekö seisomaan samalla puolella vai asetutteko toisianne vastaan.
sinänsä en vastaa aiheeseen, vaan tuohon sitoutumisen osoitukseen lapsen kautta.. elän keskiluokkaista elämää, minulla on keskivertoja ystäviä, tuttavia, keskivertoisessa suomessa.
lapsi ei ole sitoumus. näen paljon ympärilläni pareja, jotka tekivät mukulansa, koska niin nyt kuuluu tehdä. sitten erotaan.
lasta ei pidetä enää sitoumuksena. ne vain tehdään. poikkeuksia varmasti on, mutta tällaisen muoti ilmiön olen ikäväkseni havainnut.
itse aihe.. mitä te haluatte? jos molemmat haluavat olla toisen kanssa, aina löytyy kompromissi. jos ei halua olla toisen kanssa, harvemmin haluaa kompromissejakaan tehdä. ei tarkoita kuitenkaan sitä, että vain toinen osapuoli luopuu omista mielipiteistään ja toiveistaan.
mitä SINÄ tahdot? jatkaa ja yrittää, vai pitää mietintä taukoa?
Ehkä näin. Mutta kun lapsi on syntynyt, se sitoo, halusi tai ei.
Ei se avioliittokaan tunnu enää olevan sitoutumisen merkki.
Lapsi ei sido suoranaisesti kumppaniin. Jos lapsia on hankittu niin kyllä silloinkin saa erota jos ei suhde toimi. Onhan se lapsellekin parempi. Lapseen taas vanhempi on sidottu ja siitä muksusta on pidettävä huolta.
Tuskin se tosissaan oli kun ei osaa edes kosia kunnolla. Ensin kannattaa selvittää riidat ja syyt miiksi mennä naimisiin jos kerran sopu ei säily edes tällä hetkellä. Myös miehesi pitää haluta sinne naimisiin ja tuosta jutustasi päätellen se ei tosiaan halua kun vänkää vastaan. Ja sun työsi on varmaan tärkeä mutta miehesi ei kai sitä ymmärrä. Ensin suhde kuntoon ja sitten voitte miettiä niitä häitä.
Ei sitä väkisin kannata mennä naimisiin ja liitoista puolet päättyy eroon kuitenkin.
40 -kymppisenä parina olemme huomanneet että parisuhdetta ei kannata työn alttarille asettaa, jos siitä toisesta tykkää. Työpaikan saa aina uuden, loistavaa parisuhdetta harvemmin.
elämä ei ole työtä varten
ja vielä lisään itse
En voisi kuvitella olevani naimisissa naisen kanssa, joka on jo naimisissa työnsä kanssa. On kait oikeuteni että olen hänelle hänen työtään arvokkaampi.
HALUAN pitää myös huolen siitä että asiat ovat samoin myös toisinkin päin.
Jos olisin sinä, kysyisin itseltäni että kuinka kauan mies minua rakastaa, jos lauon hänelle tällaisia asioita:
"Sanoin eilen hänelle, että 'nyt ymmärrän, miksi emme ole menneet koskaan naimisiin. Aika monta vuotta viitsit odotuttaa ja samalla toivoa, että jos tulisi joku parempi vaimokanditaatti. Olisit tehnyt tuon vain ennen poikaa, niin olisi päästy helpommalla. Ei tarvitsisi häntä ja hänen tunteitaan nyt ajatella tässä tilanteessa.'"
Jota ennen mies -> "Hän myös miettii jopa eroa, kun ei kuulemma tiedä, rakastaako minua enää samalla tavalla kuten ennen on rakastanut."
Mutta tästä kommentistahan ei nainen toki saa yhtään huolestua ja hermostua? Pitää vaan varoa niitä omia sanoja ettei vaan miehen mieltä millään tavoin pahoittaisi? Just...
Saa hermostua, mutta voisi ottaa selvää, mitä mies tarkoitti. On inhimillistä selitellä toisen sanomisia, miten ne parhaiten omaan näkemykseen ja tunnetilaan sopivat, mutta jos haluaa päästä eteenpäin, täytyy todella kuunnella eikä laittaa sanoja toisen suuhun.
Selityksiä voi olla muitakin kuin että mies on odottanut parempaa kandidaattia. Viestintä epäonnistuu aina paitsi sattumalta, sanoi viisas mies Wiio. Ja "jos sanoma voidaan tulkita eri tavoin, niin se tulkitaan tavalla, josta on eniten vahinkoa".
mitä järkeä on hermostua kun toinen puhuu sinulle miten tuntee?
todella typerää
Saa huolestua, mutta pitäisi myös arvostaa että mies on rehellinen, eikä alkaa arvuutella ääneen että "mies varmaan odottaa vaan jotain parempaa vaimokandidaattia".
Mitäs itse tykkäisit jos mies esittäisi sinulle moisia arvioita?
Mä luulen, että miestä kävi ahdistamaan sun häähössötys. Mikä ihmeen pakko on järjestellä häitä? Meette vihille parin todistajan läsnäollessa ja sillä siisti. Mikä pakko ylipäätään on naimisiin edes mennä jos noinkin kauan olette avoliitossa pärjänneet? Mikä hinku ihmiset ylipäänsä vihille vie? Vai tuntuuko susta, että ette ole sitoutuneet parisuhteessa todella, jos pappi ei ole aamenta sanonut? Ei se elämä miksikään muutu naimisissa ollessa. Ihan samanlaista se on kuin ennenkin.
http://www.iltalehti.fi/rakkausjaseksi/2013082917427422_lz.shtml
Lues tuo ja mieti suhdettasi