olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa liki vuoden ja sitä ennen tunsimme liki kolme vuotta (joista olimme parhaat ystävät kuutisen kuukautta).rakastan kundiani todella,mutta tunne ei ole molemminpuoleinen.hän sanoo,ettei vika ole minussa,olen kuulemma paras hänen tuntemansa nainen,eikä hän tule koskaan löytämään ketään minunlaistani.on myös sanonut,että näkee minussa paljon ominaisuuksia,joita haluaisi tulevassa vaimossaan olevan.Olen 18,ja kundini 20.Poikaystäväni on rakastunut minuun,muttei rakasta,hän ei ole kuulemma koskaan rakastanut ketään,ei edes tiedä mitä rakkaus oikeastaan on.Hän haluaisi rakastaa minua,muttei osaa.Kundini ei ole seurustellut aikaisemmin,minä olen 2 kertaa vakavasti.Olen luopunut itsesyytöksistä(että minussa ei ole mitään arvostettavaa/rakastettavaa,että olisin kauhea ja vastenmielinen.kundi pitää niin persoonallisuudestanikin kuin ulkonäöstänikin)ja olemme puhuneet asiasta,keskustelleet koko jutun tyyliin puhki.Kyse ei ole siitä,ettemme tuntisi toisiamme,sillä olemme viettäneet niin tiiviisti aikaa toistemme kanssa kuin olleet erossakin.Vaikka tekisin mitä (kaikkea miellyttämisestä omana itsenäni olemiseen olen kokeillut),ei tunnu auttavan.mikä neuvoksi?molemmat haluamme jatkaa seurustelua ja välitämme toisistamme enemmän kuin mistään muusta.molemmat olemme myös tyytyväisiä seksiin,vaikkakin minä olen viime aikoina alkanut nauttia siitä vähemmän kuin ennen.mielestäni seksi kuuluu rakkauteen,ja sen puuttuessa seksi satuttaa.seksi tuntuu hyväksikäytöltä,vaikka kundi on aina huomaavainen,ei koskaan vonkaa jos minua ei haluta,eikä hän satuta tai pakota mihinkään.kundi myös ajattelee minun mielihyvääni (jopa enemmän kuin omaansa).Mutta en edes muista koska olisin viimeksi saanut orgasmin(joskus kesän alussa...),kun rakkauden puute vaivaa minua niin pahasti,etten pysty nauttimaan seksistä täysillä.kundini ehdotti kokonaan seksistä pidättäytymistä,jos en nauti siitä enää,mutta hylkäsin ajatuksen.kärsin rakkauden puutteesta hyvin paljon,enkä tiedä kuinka kauan jaksan vain odottaa ja odotaa.Tulen rikkinäisestä avioero perheestä(äiti työtön, skitsofreenikko&alkoholisti),minua on hyväksikäytetty seksuaalisesti 11-vuotiaana ja koulukiusattu yläasteella. vain isäni sekä parhaat ystäväni ovat osoittaneet rakkautta minua kohtaan.en riipu kundissani epätoivoisesti,sillä tiedän kyllä mitä oikea rakkaus on(elämä opettaa).tuntuu niin pahalta kun seksi aina kelpaa,mutta rakkaudesta ei tietoakaan.opiskelen psykologiaa ja tietojeni pohjalta luulen kundillani olevan persoonallisuushäiriö,joka kapeuttaa hänen tunteitaan(en ole laillistettu psykologi,ei siis vedenpitävä diagnoosi)ja hän on itsekin myöntänyt,että niin saattaa olla.mitä teen, pää hajoo!
rakkaus&seksi
kitkat
7947
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi hyvänen aika, tuskinpa poikaystävälläsi ainakaan persoonallisuushäiriötä on! Taidat olla aivan opintojesi alussa, silloinhan sitä näkee kaikenlaisia häiriöitä ihan terveissä ihmisissä. Mutta unohda nyt tuo "diagnoosisi", äläkä missään nimessä sekoita poikaystäväsi ajatuksia sanomalla hänelle, että hänellä on persoonallisuushäiriö.
Poikaystäväsi on hyvin nuori, eikä välttämättä osaa eritellä tunteitaan. Oletko kysynyt häneltä, miltä hänestä tuntuisi, jos te eroaisitte? Olisiko se hänelle yhdentekevää? Entä onko hän kiinnostunut toisista naisista? Voihan olla, että hän hyvinkin rakastaa sinua, mutta ei vaan ole sitä itsekään tajunnut. Tai sitten hän on vielä liian epäkypsä sitoutumaan.
Ehkä teidän kannattaisi pitää pieni tauko seurustelussanne, ja katsoa mitä tapahtuu. Jos poikaystävälläsi on rakkauden tunteita sinua kohtaan, niin hän haluaa jatkaa suhdetta tauon jälkeen. Tai sitten hän toteaa, että seurustelu ei vielä ole hänen juttunsa. Kaikki eivät ole valmiita sitoutumaan parikymppisinä, vaan monet haluavat kokeilla erilaisia suhteita ja viettää sinkkuelämää.
Jos poikaystäväsi ei todellakaan rakasta sinua yhtään, niin sille sinä et voi mitään. Siinä tapauksessa sinun ei itsesi vuoksi kannata jatkaa suhdetta, jossa loppujen lopuksi olet onneton. Miettikää asiaa yhdessä. Mutta älä analysoi liikaa, äläkä mieti mitään kliinisen psykologian häiriöitä tai diagnooseja. Sillä tässähän on kyse teidän parisuhteestanne, ei kummankaan mielenterveydestä.
tunnen poikaystäväni perheen ja ystävät todella hyvin ja myös kundini kehityshistorian.hänen luonteensa ja mielenterveytensä vaikuttaa automaattisesti suhteeseemme,jos siinä on jotain huomauttamisen varaa.olen elänyt ns.tunnevammaisten/luonnevikaisten (=persoonallisuushäiriöiden yksi luokka,esim.estynyt,riippuvainen ja skitsoidinen persoonallisuushäiriö ovat mielenterveyden häiriöitä) ongelmaihmisten kanssa koko elämäni ja tunnistan sellaisen kun opin tuntemaan ihmisen.persoonallisuushäiriö kehittyy varhaislapsuuden epätyydyttävistä vuorovaikutusmielikuvista ja on toisiksi lievin,joskin yleisin mielenterveyden häiriö nykyaikana.opiskelen psykologiaa kolmatta vuotta.parasta kundilleni olisi itsenäistyminen ja perheterapia,sillä sitä hänen perheensä kipeästi kaipaisi.tämä on kylläkin minun subjektiivinen näkemykseni,mutta itse terapiassa käyvänä(pakollinen opintojen vuoksi)voin suositella sitä hänelle.
poikaystäväni ei ole kiinnostunut muista naisista tai haihattele heidän peräänsä seksin toivossa.suhteemme on melko avoin,eli jaamme asioita ja keskustelemme oikeastaan kaikesta,myös vaikeina aikoina.olemme pitäneet suhteessamme tauon,mutta palanneet yhteen,halusimme molemmat jatkaa suhdetta ja yrittää parhaamme sen laadun parantamiseksi.ero ei olisi todelakaan yhdentekevä asia kundille ja hän osoittaa kyllä kiintymystä ja hellyyttä.saattaa olla ettei hän tajua rakastavansa,mutta se on sinänsä absurdi ajatus,että niin suuri juttu/tunne kyllä pitäisi huomata,varsinkin tauon jälkeen.
rakkaudettomuus minuun näkyy kundissani sitoutumiskammona ja siinä,miten hän käyttäytyy kanssani julkisilla paikoilla:ei puhu ei pussaa paiti jos on "pakko".ahdistaa olla "täysi" tyttöystävä vain neljän seinän sisällä.suhteemme alussa hän oli usein kylmä,empatiakyvytön ja toimi itsekkäästi,mutta nyt näyttää jo paremmalta.uskon,että poikaystäväni haluaa kyllä rakastaa minua,kuten hän sanoo,mutta en tiedä miten tyhjästä voi nyhjäistä?!
en halua ajautua hoitosuhteeseen,jossa minun tunteeni eliminoidaan ja eletään vain kundin ehdoilla.pelottaa vain odottaa ja odottaa että koska hän on kokonaan minun,kärsivällisyyteni on kyllä hyvin venyvää mutta sekin loppuu aikanaan!
Miten voit opiskella psykologiaa kolmatta vuotta, jos olet vasta 18?
Veikkaisin, että tämä psykologian opiskelija on opiskellut ihan vaan lukion pyskologiaa, jonka perusteella ei todellakaan kannattaisi tehdä mitään diagnooseja.
Kirjoitit, että poikaystäväsi on rakastunut sinuun, mutta ei rakasta eikä tiedä mitä rakkaus on. Miten hän sitten voi olla rakastunut sinuun? Ehkäpä hän ei ole vielä valmis vakavaan suhteeseen, kun on noin nuori.
Persoonallisuushäiriötä poikaystävälläsi ei ole. Sen sijaan sinulla saattaa olla joitakin ihmissuhteisiin liittyviä käsittelemättömiä asioita; tunnut haluavan rakkautta epätoivoisesti, ja tunnet itsesi epävarmaksi, kun poikaystäväsi ei vakuuta rakkauttaan.
Ehkäpä teidän kannattaisi harkita sitä, että olisitte toistaiseksi vain ystäviä? Mitä mieltä poikaystäväsi olisi tällaisesta ajatuksesta?
En noin nuorena heti luokittelisi persoonallisuushäiriöksi. Rakastamisen puute voi vielä johtua siitä, ettei ole tarpeeksi motivaatiota siihen tai ei edes tiedä mitä se itse asiassa on. Voi olla, että hän katsoo sinun vaativan liikaa ja turhia.
En harrastaisi seksiä muuta kuin molemminpuolisesta rakkaudesta.
Jos poikaystävälläsi on kuitenkin tunteita sua kohtaan, missä vika? Tota "rakastan sua" hoetaan nykyisin aivan liikaa ja vääristä syistä. Ehkä hän pelkää omia tunteitaan, itselleni oli ja on vieläkin joskus todella vaikea sanoa noita sanoja. Varsinkin jos vaadit noita muutamaa sanaa häneltä niin ei ehkä ole helppoa.Ole tyytyväinen että kultasi on ainakin rehellinen eikä päästele suustaan asioita vain sun mieliks. Sitä paitsi ajan kanssa hänen tunteet voivat muuttua syvemmiksi.