Elän siis suhteessa, joka ei toimi.
Ei parisuhteena, enintään sisarus-tyyppisesti.
En välittänyt miehestä koskaan, en ikinä ole voinut edes sietää häntä. Kuusi vuotta olemme olleet yhdessä.
Tuolloin suhde sai alkunsa, kun olin päättänyt juuri edellisen suhteeni, ja exäni tuli baarissa vittuilemaan minulle, kertoi miten paljon on "saanut" eromme jälkeen. Olin niin kovin tyhmä ja lapsellinen että otin mukaani vain ensimmäisen vastaantulijan...
Aamulla jo mies ahdisti, emme edes tehneet muuta kun nukuimme. Tai mies nukkui, minä itkin ilkeää exääni. Pyysinkin häntä lähtemään heti herättyään. Exäni kuitenkin näki hänen lähtönsä, ja oletti jotain tapahtuneen välillämme. Hän ilkeili aikansa, kunnes tajusi ettemme olleet enää yhteyksissä. Muistan hänen viimeisen puhelinsoittonsa kun eilisen... Hän nauroi, että enkö saanut "edes" sitä onnetonta raukkaa pysymään kanssani. Että kaikki nauravat minulle ja sille, miten tuollainen maailman säälittävinkin jannu mut on jättänyt.
Olin uudelleen yhtä helvetin tyhmä kun aiemmin, ja otin mieheen uudelleen yhteyden. Mies vaan tuli luokseni. Ei juurikaan puhunut mitään (koskaan ei ole puhunut) , siihen hän tuli, ilmeisesti siitä syystä että oletti tapahtuman(naisen hankkimisen) vain kuuluvan elämään.
Pian hän jo kutsui minua "muijakseen". Seksiä oli vain humalassa, ja se oli aivan hirveää. Mitään yhteistä puheenaihetta ei ollut. Hän vain oli. Pelasi tietokoneella, katsoi leffoja, tuli vaan asumaan kotiini.
Ajattelin joka hetki että pian laitan hänet pihalle kämpästäni. Aika kului. Mies ei tehnyt mitään. Ei siivonnut, ei tehnyt ruokaa, ei jaksanut käydä koulussa, eikä myöhemmin töissäkään, mies oli kun kivi.
Itse yritin. Yritin paljon, koska huomaamattomasti kulunut aika sai minut kiintymään häneen. Halusin elämän olevan onnellista. Mutta ei. Mies vaan oli jossain missä jokin pelikonsoli tai tv sijaitsi.
Aloin kypsyä mieheen, ja jossain vaiheessa riitely tuli mukaan. Mies kertoi ettei koskaan ole välittänyt minusta. Että alkuun halusi vain panna, muttei halua enää edes sitä.
Jossain vaiheessa väsyimme riitelyyn, ja sovimme muuttavamme erilleen. Välimme jäivät jääkylmäksi. Mies ei tee mitään. Siivoan hänen jälkiään, teen ruokaa, toimin yrittäjänä hänen maatessa työttömänä kotona. Tunnen hirveää ahdistusta jo siitä kun kuulen hiljaisessa huoneessa hänen hengityksensä. Jostain syystä en ole häntä pihalle silti laittanut. Ajattelen että vielä viikko, vielä toinen, no jos vielä viikko... Eniten odotan hänen itse lähtevän.
Itse en oikeastaan edes pidä miehistä enää, en kaipaa muuta kun yksinäisyyttä. Samalla kuitenkin myös pelkään sitä...
Miehellä on "hoitojaan". Usein hän viettää öitä näiden naisten luona, ja tuona aikana yksinäisyys ahdistaa minua.
Vihainen en hänelle ole, enemmänkin iloiseen sävyyn tiedustelen, josko vihdoin hänelle tulisi jokin vakavempi suhde.
En kestä häntä, mutta pelkään yksinäisyyttä. Suhteemme myötä olen alkanut pelätä koko elämää. En tapaa enää ystäviä tai perhettäni, olen vaan. Kuten mies. Pelkään masentuvani, tai olevani sitä jo...
En tällä halua edes kysyä mitään, koska tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Halusin vain kirjoittaa ajatukseni ylös, josko näkisin sitä kautta asiat selkeämmin. Pelkään elämäni lipuvan pian ohitseni, jättäen minut tähän usvaan, jossa olen jo useamman vuoden leijunut...
Ei parisuhteena, enintään sisarus-tyyppisesti.
En välittänyt miehestä koskaan, en ikinä ole voinut edes sietää häntä. Kuusi vuotta olemme olleet yhdessä.
Tuolloin suhde sai alkunsa, kun olin päättänyt juuri edellisen suhteeni, ja exäni tuli baarissa vittuilemaan minulle, kertoi miten paljon on "saanut" eromme jälkeen. Olin niin kovin tyhmä ja lapsellinen että otin mukaani vain ensimmäisen vastaantulijan...
Aamulla jo mies ahdisti, emme edes tehneet muuta kun nukuimme. Tai mies nukkui, minä itkin ilkeää exääni. Pyysinkin häntä lähtemään heti herättyään. Exäni kuitenkin näki hänen lähtönsä, ja oletti jotain tapahtuneen välillämme. Hän ilkeili aikansa, kunnes tajusi ettemme olleet enää yhteyksissä. Muistan hänen viimeisen puhelinsoittonsa kun eilisen... Hän nauroi, että enkö saanut "edes" sitä onnetonta raukkaa pysymään kanssani. Että kaikki nauravat minulle ja sille, miten tuollainen maailman säälittävinkin jannu mut on jättänyt.
Olin uudelleen yhtä helvetin tyhmä kun aiemmin, ja otin mieheen uudelleen yhteyden. Mies vaan tuli luokseni. Ei juurikaan puhunut mitään (koskaan ei ole puhunut) , siihen hän tuli, ilmeisesti siitä syystä että oletti tapahtuman(naisen hankkimisen) vain kuuluvan elämään.
Pian hän jo kutsui minua "muijakseen". Seksiä oli vain humalassa, ja se oli aivan hirveää. Mitään yhteistä puheenaihetta ei ollut. Hän vain oli. Pelasi tietokoneella, katsoi leffoja, tuli vaan asumaan kotiini.
Ajattelin joka hetki että pian laitan hänet pihalle kämpästäni. Aika kului. Mies ei tehnyt mitään. Ei siivonnut, ei tehnyt ruokaa, ei jaksanut käydä koulussa, eikä myöhemmin töissäkään, mies oli kun kivi.
Itse yritin. Yritin paljon, koska huomaamattomasti kulunut aika sai minut kiintymään häneen. Halusin elämän olevan onnellista. Mutta ei. Mies vaan oli jossain missä jokin pelikonsoli tai tv sijaitsi.
Aloin kypsyä mieheen, ja jossain vaiheessa riitely tuli mukaan. Mies kertoi ettei koskaan ole välittänyt minusta. Että alkuun halusi vain panna, muttei halua enää edes sitä.
Jossain vaiheessa väsyimme riitelyyn, ja sovimme muuttavamme erilleen. Välimme jäivät jääkylmäksi. Mies ei tee mitään. Siivoan hänen jälkiään, teen ruokaa, toimin yrittäjänä hänen maatessa työttömänä kotona. Tunnen hirveää ahdistusta jo siitä kun kuulen hiljaisessa huoneessa hänen hengityksensä. Jostain syystä en ole häntä pihalle silti laittanut. Ajattelen että vielä viikko, vielä toinen, no jos vielä viikko... Eniten odotan hänen itse lähtevän.
Itse en oikeastaan edes pidä miehistä enää, en kaipaa muuta kun yksinäisyyttä. Samalla kuitenkin myös pelkään sitä...
Miehellä on "hoitojaan". Usein hän viettää öitä näiden naisten luona, ja tuona aikana yksinäisyys ahdistaa minua.
Vihainen en hänelle ole, enemmänkin iloiseen sävyyn tiedustelen, josko vihdoin hänelle tulisi jokin vakavempi suhde.
En kestä häntä, mutta pelkään yksinäisyyttä. Suhteemme myötä olen alkanut pelätä koko elämää. En tapaa enää ystäviä tai perhettäni, olen vaan. Kuten mies. Pelkään masentuvani, tai olevani sitä jo...
En tällä halua edes kysyä mitään, koska tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Halusin vain kirjoittaa ajatukseni ylös, josko näkisin sitä kautta asiat selkeämmin. Pelkään elämäni lipuvan pian ohitseni, jättäen minut tähän usvaan, jossa olen jo useamman vuoden leijunut...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rakas siskoni.
Älä anna enempää kallisarvoisesta elämästäsi lipua ohitsesi, vaan ryhdistäydy, ja laita se mies pellolle.
Yksinolo tuskin voi olla pahempaa kuin tuollaisen miehenkuvatuksen kanssa elämänsä tuhlaaminen.
Olet vielä nuori, varmasti löydät jonkun toisen jossain vaiheessa.
Ja kun olet yksin, opit arvostamaan enemmän itseäsi - tuon miehen kanssa kituminen syö sieluasi ja murentaa itsetuntoasi päivä päivältä enemmän.
Sinä yksinkertaisesti olet vain laiska. Piste.
Tarvitsee energian kulutusta ja vaivannäkoä muuttaa tilanne huonosta hyväksi. Onhan se niin HELPPOA pyoriä ja velloa itsesäälissä ja valittaa miten "pelkää elämän lipuvan ohitse".
Elämä todellakin lipuu ohitsesi. jokainen päivä joka vaihtuu iltan, on mennyt ikuisesti. Sinä et koskaan saa sitä aikaa takaisin. On niin HELPPOA antaa vain vaipua ajan mukana .
Eiko nyt olisi korkein aika sanoa itsellesi että:
" NYT riittää. Olen tuhlannut jo liikaa kalleinta lahjaani, aikaani, joka minulle on annettu. minut on tarkoitettu kehittämään itseäni, tukemaan yhteiskuntaa-olla sen tuottava jäsen laiskottelun ja itsetuhoamisen sijasta".
Toista tuota 100 kertaa joka ikinen päivä kunnes se uppoaa korviesi väliin ja lopeta tuo laiskottelu! Kerrot jo tietäväsi mitä tehdä muuttaaksesi tilanteen. Miksi enää odottaisit?
Pelkäsin nuorena yksinoloa todella paljon (ahdisti) ja aluksi se tuntui kauhealta. Muttei tunnu enää ihan kauhealta (ihme kyllä), kun on ollut kauan yksin. Toki se masentaa joskus kun ei ole ketään, mutta väärän ihmisen kanssa eläessä se on helvettiä... Muiden olotilojen kanssa kyllä pärjää... kunhan ei tosiaan ole väärän miehen kanssa. Ihme kyllä niin.
Eroaminen tuo positiivisuutta. Ja uusi kivoja juttuja. Vaika välillä olis mitä tunteita. Et voi ikinä tietää jos tulee joku toinen mies... joka on se oikea. Vihan ilmapiiri ei tuo hyvää, on parempi silloin vaan asua erikseen. Sinä uskallat asua itsekseen, minä uskon sinuun. Ei siinä mikään mielikuvituskaan auta, jos ei homma toimi mitenkään. Luulisi että pelkäisit enemmän ikävää miestä, kuin yksin asumista? Voi olla tekemistä aina, niin ei huomaa...
Miehen työttömyys ei ole suhteenne ongelma, siinä on varmaan muita asioita enemmän ongelmana. Yksin asuessa toki askarruttaa, löytääkö koskaan ketään tai tuntuu avuttomalta joskus kun pitäisi pestä ikkunat ja puunata vaikka mitä, ja kukaan ei tarkasta onko hengissä tai pidä yhteyttä. Mutta eikö ole pääasia että yksin voi olla jollakin tavalla onnellinen. Toinen ei pilaa huonolla tuulellaan sinun hyvää tuultasi tai tunnettasi. Ei lyttää.
Yksin asuessa ei ehkä koe samoja asioita kuin suhteessa, vaan ehkä toisenlaisia hyviä asioita. Mutta huonossa suhteessa ei koe sitäkään.
Hoidoista voi saada tauteja, joten päästä lopullisesti niiden luokse. Voit hakea myös psykologin keskusteluapua jos yksinolo ahdistaa etkä kykene eroamaan. Kriisipuhelimessakin voisi saada vinkkejä, toisen mielipidettä.