Joka päivä on sellanen olo, kun ei olis olemassakaan. Ihan kuin oma kroppa olis sellainen tyhjä kuori, en ole oikeasti läsnä. Töissä vetää sellasta perus tekohymyä, töiden jälkeen bussissa ilme on lähinnä ilmeetön kun ei jaksa vääntää naamaansa edes siihen hymyyn. Eikä varsinkaan puhua kenellekään. Saatan vain tuijottaa ulos ikkunasta pää tyhjänä.
Olen vasta vähän yli parikymppinen ja tosi vähän aikaa ollut oikeassa työelämässä. Nyt tulee vastuuta ekan kerran aika paljon (paperihommia yms) mitkä ei kyllä varmaan edes ole mitenkään kovin vaikeita, mutta kyllähän ne tämmöselle untuvikolle tuntuu ku pamautetaan eteen kaikki kerralla. Tuntuu että unohtelen kaikki asiat ja pää ihan sekasin kaikesta muistettavasta. Jotenkin tulee semmonen olo, että back to wonderland ja vähän äkkiä takas lapseksi.
Töiden jälkeen olen myös joka päivä itkenyt ja aamusinkin meinaa itku tulla. Oma äiti on sairaalassa ja lääkärit sitä mieltä että mitään ei ole tehtävissä. En siis tiedä pitäisikö valmistautua pahimpaan vai pitää yllä toivoa. Olen aivan sekaisin koko ajatuksesta ja ajatukset tulee töihinkin. Periaatteessa työt pitää ajatukset kurissa, mutta päivän aikana tulee semmonen olo että tekis mieli räjäyttää pää kun joku on vaatimassa kokoajan jotain ja samalla suret aivan käsittämättömästi ja olet lapsenkaltaisesti hämmentynyt. Olen myös miettinyt, että kuinka monta kertaa vielä menetänkin jonkun ihmisen .... Ärsyttää myös se, että loppujenlopuksi ketään ei oikeastaan liikuta asia. Olet vain työntekijä, kaikilta kuolee joskus vanhemmat. So What? Viikonloppuja odotan kuin kuuta nousevaa. Tämän kaiken lisäksi pitäisi pitää yllä parisuhdetta, mutta rakkauselämä on joskus aika haastavaa kun työ jutut ahdistaa kurkkua ja suru puristaa. Tuntuu, ettei kykene olemaan täysillä mukana ja se pistää vihaksi. Onhan se rakkaus kuitenkin tärkeämpää kun joku helvetin työ. Sitten pitäis vielä siivota ja hohhoijaa.
Terve vaan.
Olen vasta vähän yli parikymppinen ja tosi vähän aikaa ollut oikeassa työelämässä. Nyt tulee vastuuta ekan kerran aika paljon (paperihommia yms) mitkä ei kyllä varmaan edes ole mitenkään kovin vaikeita, mutta kyllähän ne tämmöselle untuvikolle tuntuu ku pamautetaan eteen kaikki kerralla. Tuntuu että unohtelen kaikki asiat ja pää ihan sekasin kaikesta muistettavasta. Jotenkin tulee semmonen olo, että back to wonderland ja vähän äkkiä takas lapseksi.
Töiden jälkeen olen myös joka päivä itkenyt ja aamusinkin meinaa itku tulla. Oma äiti on sairaalassa ja lääkärit sitä mieltä että mitään ei ole tehtävissä. En siis tiedä pitäisikö valmistautua pahimpaan vai pitää yllä toivoa. Olen aivan sekaisin koko ajatuksesta ja ajatukset tulee töihinkin. Periaatteessa työt pitää ajatukset kurissa, mutta päivän aikana tulee semmonen olo että tekis mieli räjäyttää pää kun joku on vaatimassa kokoajan jotain ja samalla suret aivan käsittämättömästi ja olet lapsenkaltaisesti hämmentynyt. Olen myös miettinyt, että kuinka monta kertaa vielä menetänkin jonkun ihmisen .... Ärsyttää myös se, että loppujenlopuksi ketään ei oikeastaan liikuta asia. Olet vain työntekijä, kaikilta kuolee joskus vanhemmat. So What? Viikonloppuja odotan kuin kuuta nousevaa. Tämän kaiken lisäksi pitäisi pitää yllä parisuhdetta, mutta rakkauselämä on joskus aika haastavaa kun työ jutut ahdistaa kurkkua ja suru puristaa. Tuntuu, ettei kykene olemaan täysillä mukana ja se pistää vihaksi. Onhan se rakkaus kuitenkin tärkeämpää kun joku helvetin työ. Sitten pitäis vielä siivota ja hohhoijaa.
Terve vaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Samoja ajatuksia täällä. Ei muutakuin työ vaihtoon jos sen vuoksi itkeä pitää. Koita nukkua pidempiä yöunia jos veto on noin poissa.
En erityisesti itke työn takia, vaan niin kuin kerroin äitini saattaa olla KUOLEMAISILLAAN (lääkäreiden mukaan). Työssä ei sinänsä ole mitään vikaa, ei tällä hetkellä vaan on muutakin ajateltavaa. Töissä kun vaaditaan ja vaaditaan kokoajan, halkee pää kun mielessä pyörii kuolema ja kaikki. Kaikki on niin hämmentävää ja äh. Vaikka olisin roskakuski niin siltikin tulisi itku iltaisin ja aamuisin. Tuntuu ettei jaksa millään herätä aamulla, puhti pois. Olen siis sosiaalialalla missä ei kyllä voi näyttää surullista naamaa todellakaan. Jokaisessa työssä vaaditaan ja joudutaan heräämään johonkin aikaan, joten ei kyse ole alasta. Tää tilanne vaan jotenkin ...
Hae sairaslomaa. Masennus, unettomuus, ahdistuneisuus syinä.
Sulla on töitä ja parisuhde ja kehtaat itkeä jostain joutavanpäiväisyydestä täällä!!! V*ttu että ottaa aivoon tollaset urputtajakultalusikkaperseet kun suomessa on IHAN OIKEAAKIN kurjuutta!!!
Ei taida empatiakyky riittää ymmärtämään ihmisten henkisiä ongelmia?
kuule "v*tun kokkare" useimmille ihmisille ole kova paikka läheisten menettäminen, tai pelko siitä. Etenkin, kun ei monikaan vähän päälle parikymppinen joudu vielä tuollaista miettimään. Aloittajalle voimia, kannattaa hakea sairaslomaa suosiolla, monesti lääkäreillä nyt on ymmärrystä tuollaisesta tilanteesta toisin kuin tällaisten palstojen kommentoijilla.
Kiitos ymmärryksestä, eräälle tosin mielessäni haistattelin v*tut. Onhan kuolema/sen suuri mahdollisuus ihan jonninjoutavaa roskaa, eihän siitä kuulu edes paha mieli tulla. (Haloo?)
Töissä pääsen unohtamaan koko tapahtuman, mutta se seuraa taka-alalla silti. Kun pääsen kotiin, saatan hetken olla ok tuulella. Mutta varsinkin jos olen yksin muistan taas, että äitini on sairaalassa ja en tiedä mitä hänelle käy. Puhkean itkuun ja kurkkua kuristaa. En ikinä tiedä töissä, onko minulle tullut soittoa tai tekstaria. Yhdessä vaiheessa minulle tuli siskoltani jatkuvasti viestejä, että tila huonontunut jne. Hermorauniona mietin joka hetki, milloin tulee seuraava viesti/soitto ja mietin edelleen.
Mies on toki tukena, mutta tapansa mukaan siihen tyyliin " semmosta se elämä vaan on, mieti nyt vaan positiivisia juttuja äläkä murehdi". Ihan hyvät vinkit, mutta kun haluan surra, miettiä, itkeä. En halua vain painaa villasella ja ajatella jotain hauskaa. Itseasiassa olen vihainen koko maailmalle, koska tiedän että jokainen kuolee täältä joskus. Silti vihaan, koska se tuntuu niin väärältä. Ei sitä ymmärrä, ennen kun osuu omalle kohdalle. Olen sairastanut masennusta pari vuotta sitten, joten senkin takia pelottaa. Koen erittäin voimakkaasti kaikenlaiset pettymykset, ensimmäistä lemmikkiänikin itken edelleen ja siitä on muutama vuosi. Mitä sitten oma äiti ... huhhuh.
Olen kuullut ettei surun takia saa sairaslomaa, huono juttu siis minulle.
Joo, oma äitini sitten nukkui pois ... Olin sairaslomalla ja siitäkin nyt huono omatunto. Hautajaiset myös tuovat mukanaan omanlaisia järjestelyjä, pitää lähteä joinakin päivinä aikasemmin töistä jne kun tapaamisia ei voi suunnitella vaan omien työvuorojen mukaan. Tästäkin pitää tuntea huonoa omatuntoa ... vaikka sitä ei sanota, niin voin jo kuvitella mitä mieltä muut ovat kun lähtee aikasemmin jne ja juuri ollut sairaslomalla. PALJON mieluummin olisin siellä töissä normaalisti, niin ettei äitini olisi kuollut!!!! En edes tiedä, voinko automaattisesti vain lähteä aikasemmin, mutta olen tytär ja minun on hautajaiset järjestettävä! Jos olisin ainoa lapsi, niin olis paljon enemmän järjesteltävää. Pitääkö mun tuntea huonoa omatuntoa tuosta järjestelystä?!
Voin vaan sanoa, että nyt työnteko ei kiinnosta tuon taivaallista, vaikka se kai hyvää tekeekin. Haluan äitini takaisin ...
Miksi Sinun täytyisi tuntea huonoa omaa tuntoa heikosta työpanoksesta jos Äitisi, ja ilmeisen tärkeä ihminen Sinulle, on edesmennyt?
Terve työyhteisö tukee vaikeissa elämäntilanteissa, mutta sairas työyhteisö syyllistää.