ajatuksia retkahduksesta...

Pakko oli ihan kirjoittaa tänne. Olen siis kärsinyt huonosta vartalonkuvasta, itsetunnosta sekä ehkä jonkinsortisesta identiteettikriisistä jo kymmenisen vuotta. Olen lähemmäs 30 ikävuotta ja alkaa olla toivoton olo. Aika ajoin tuntuu että menee paremmin kunnes jotain tapahtuu ja retkahdan ahmimiseen ja oksenteluun. Tänä vuonna luulin jo lopullisesti karkottaneen nuo oireet, mutta perjantaina ratkesin ja koko vkl mennyt taas ahmiessa ja oksennellessa... lupaan aina että nyt loppuu, mutta en vaan saa lopetettua. Tänään itkin vessassa kun tuntui etten saa kaikkea ulos ja tajusin tilanteeni. Pelottaa syödä, en halua syödä, pakko päästä ulos lenkille koko ajan etten söisi. Ruoka on koko ajan mielessä, ja tajuan että se johtuu siitä että minulle on vaikeaa olla yksin. Olen siis ollut syömishäiriöni ja masennukseni takia hoidossa ihan laitoksessa asti, avohoito on jatkunut vuosia. Syömishäiriöni on vaikuttanut negatiivisesti ihmissuhteisiini, ja pelkäänkin jääväni yksin loppuelämäkseni, ahmien ja vessanpönttöä tuijotellen! välillä vihaan itseäni, koska muistan edelleen ensimmäisen oksennuskertani josta on jo yli kymmenen vuotta, sillä jos voisin, peruisin sen!! aineenvaihdunta mennyt paskaksi vuosien saatossa, kilpirauhaset pilalla, krooninen ummetus sun muuta... ja edelleenkään en ole tyytyväinen itseeni. eniten inhottaa se, että aika ajoin olen ollut "bulimiavapaa". Silloin olen ollut onnellinen, vaikkakin työtä se on vaatinut. Nyt pelottaa tämä ratkeaminen, ja tänne krjoittelin siksi koska toivoisin keskustelua aiheesta "retkahtaminen pitkän terveen kauden jälkeen"... itse olen aina tsempannut poikaystävän vuoksi, mutta meille tuli ero vähän aikaa sitten ja olen vuosiin yksin ja se on pelottavaa, mikä on säälittävää- olenhan jo aikuinen nainen.