oon 16v. tyttö ja tässä on tullu nyt muutama kuukausi mietittyä itsemurhaa. se lähti vaan ajatuksesta, että auttaisko se vihdoinki tähän ahdistukseen ja paskaan. en ennen oo pitäny sitä ollenkaa vaihtoehtona, mutta vähitellen se on mielessä pyöriny enemmän ja enemmän ja nykyään ihan päivittäistä. en oo perehtyny mihinkää tapoihin vaan oikeestaan aika levollisella mielellä pohtinu tätä. isosisko ja toki vanhemmat on tosi tärkeitä sekä muutama hyvä kaveri. tuntuu että niitä kohtaan tekisin kuitenki väärin, mutta en myöskään jaksa täällä muitten mieliksi vaan olla vaikka saattaa itsekkäältä kuulostaa. nykyään on pahinta kun ei edes itketä. nyt vaan oon. tässä näin. koitan joskus saada kyyneleet tulemaan, kun on tottunut että itkun jälkeen edes vähän olo helpottunut. ei vaan itkukaan tule ja on ihan tyhjä olo. mikään ei auta tähän tunteeseen. valvon pitkälle aamuyöhön ja kurkunpohjalla huuto joka ei pääse ulos ja niin turtana jotenki. tätä ei varmaan oteta tosissaan ja pidetään teiniangstina, ymmärrän kyllä. sanovat varmaan että tämä on semmoinen vaihe ja mistä minä tiedän, saattaa ollakki. pelottaa jotenkin ku en mistään oo aiemmin ollut näin tosissaan ja en tiiä jaksanko tämmöstä vaihetta mennä läpi kun tuntuu ettei siellä tulevaisuudessa oo mitään odottamista. kellekkään en ole puhunut ja aattelinkin pitää nämä jutut ihan itselläni. pakko nyt vaan purkaa johonki. mitää järkyttävää ei oo edes mikä ns "oikeuttais" itsemurhaan. muistan kun isosiskolla oli n. 15-17v. semmosta aikaa että jälkeenpäin mietin miten hän on vielä täällä. olin sillon paljon nuorempi niin en ymmärtänyt. isin ja mun välinen suhde vaivaa kun rakastan aivan hirveästi tätä mutta en osaa näyttää sitä, eikä nähdä usein ku vanhemmat eronnu. syömisen kanssa ollu koko ikä ongelmia mutta kaikissa yrityksissäni senki asian kanssa oon epäonnistunu. pahin aika on aina ilta/yö. kuitenkin nää ajatukset on mukana ihan aamusta päivään ja sitten taas iltaan ja myöhälle yöhön. en osaa tätä tässä sanoiksi edes laittaa. en usko että kavereista kukaan on aavistanu mitään. oon aina se joka nauraa ja on ilonen ja puhuu paljo koska pelkään että hiljaisuuessa joku näkee läpi tän kaaoksen mikä on sisällä. koitan aina vetää päivän hymy naamalla ja sitten yksin ollessa romahdan. kaikessa tunnun epäonnistuneen, mieletön itseinho ja sellanen olo että oon tuottanu pettymyksen ja tuotan niitä joka saatanan päivä. ku miettii että täältä pääsis pois niin tulee aina hetkeks semmonen rauhallinen ja hyvä olo. eessä oleva pitkä talvi ihan kauhistuttaa ja nyt kun nää itsemurha-ajatukset vaan vahvistuu ni tolla vuodenajalla ei paljon parannusta saavuteta kun se masentaa entisestään. en tiiä miten sitä talven yli sitte pitäs päästä.
apua ajatuksiin
loppuunpalanu
364
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sinä olet yksin omassa mielesi vankilassa: näyttelet ihan toista kuin sisimässäi tunnet ja koet. Oletko ajatellut miksi et halua näytää ulkopuolisille, että todellisuudessa sinulla on paha olla ja et ole onnellinen. Onko syynä ylpeys, yksin jäämisen pelko, häpeä? Miksi sinun on niin vaikea myöntää ja näyttää toisille ja läheisillesi, että ei mene niin hyvin kuin annat ymmärtää. Ja olisiko se sitten oikein ja reilua jättää heidät kaikki ilman selittelyä. Jäisivät iäksi kyselemään, että se onnellinen, ulospäin iloinen nuoriolikin noin onneton ja hänellä oli paha olla.
Eikö ole jo heidänkin kannalta parempi alkaa nyt valottaa, että sinulla ei mene niin hyvin kuin annat ymmärtää. Jos vaikka sitten joskus tekisit itsarin niin, asia ei olisi täysin puun takaa tuleva yllätys ja järkytys.Tavallaan huijaat heitä ja räjäytät sitten pommin silmille.
Ja tuollainen roolin näytteleminen, että voi sisäisesti pahoin, mutta näyttelee muuta, vie valtavasti energiaa ja on jo yksistään syy pahaan oloon. Kun alat vaikka pikkuhiljaa muutamain sanoin valottaa läheisillesi, että sinua kenkuttaa, masentaa, niin läsnäolo läheisen kesken on paljon aidompi. Voi olla että joku heistäkin alkaa avautumaan, että niin on kyllä vähän välistä ollut itselläkin.
Kun elämän taakkaa jakaa, niin se kevenee kummasti. ja kun tunteitaan alkaa jakaa oppii avoimuutta ja elämästä tulee aidompaa.
Aloita kokeilemalla vaikka muutaman sanoin. Jos saat vastauksen, iloinehan sinä olet, kai sinulla mitään ole, Vakuuta vain että ihan tosissaan minulla on usein todella paha olla.
Itsemurhan ajatelu helpottaa ratkaisuna ajatuksissasi, mutta kyllä elämässä on vielä sinullekin ihan muita väyliä.
Toivotttavasti saat tästä jotain evästä. Sorry sekava teksti ja vireheet.
Älä loukkaanu jos teksti on suoraa, mutta iahan oikeasti haluatn uttaa sinua. Olethan järkevä tyttö.
Tsemppiä! :) Jos nyt tuntuu turralta ja mikään ei oo enää kivaa, ni se ei tarkota et niin olis aina tästä eteenpäin. Vaikka sun mieli varmaan koittaa sellasta sulle uskotella. Tai et oletettavasti sun eliiän ennuste on 95-vuotta, eli mieti, sä ehit saada vaiks nobelin rauhanpalkinnon tai levyttää platinaa, ihan mitä vaan! Kannattaa koittaa laajentaa perspektiiviiään sen saman vanhan ympyrän ulkopuolelle. Haaveilu on tosi kivaa ja siit se kaikki lähtee. Just niinku iäkkäämpi eläjä sano niin kannattaa ilmasta itseään, niin pääset paremmin siihen tunteeseen kiinni ja sitte myös eroon! Jos puhuminen on aluks liikaa, niin kirjota vaiks. Haleja! :)
Ihanaa että edes tänne uskalsit avata ajatuksiasi. Itse kärisn nuorempana jonkinlaisesta masennuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta, juuri suunnilleen sun ikäisenä. Olin ihan epätoivoinen, mietin jo itsekin että tekisin jotain itselleni, ihan jo senkin takia että saisin jonkun huomaamaan oman pahan oloni. Jotenkin sitten sain kuitenkin suuni auki ja aloin puhua olostani, niin kotona kuin koulussakin. Koulussa asiaa ei otettu niin tosisaan, sain alentuvaa "kyllä se olo siitä paranee ja jännittäminen vähenee kun kasvat isommaksi" -puhetta osakseni, mutta onneksi kotona vanhemmat ottivat tosissaan. Siitä se sitten lähti vähitellen liikkeelle, eihän asiat hetkessä paremmaksi muuttuneet, mutta pienin askelin mentiin eteenpäin.
En sua osaa auttaa muuten kuin kertomalla, että asiat muuttuvat ja tämä hetki ja sen mustuus ei ole pysyvää. Puhu olostasi jollekin, mieluiten useammallekin ihmiselle, joku osaa kyllä auttaa sua ihan varmaan. Se että tunteet on yhtenä möykkynä sisällä tekee niistä vaikeasti käsiteltäviä ja pelottavia, kun niistä puhuu ääneen ja ne myös tunnustaa, niin niiltä häviää myös osa niiden vallasta suhun.
Toivon sulle kaikkea hyvää, kaunista ja ihanaa elämääsi. Täällä jossain tämä tuntematon tyttö ajattelee sua ja toivoo että opit arvostamaan itseäsi ja olemaan kiltti itsellesi. Sillä ansaitsen sen.