sairaus? kuolema?
mikä on avioliitossasi ollut koettelevinta?
kerro.selvittiinkö
27676
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 27
Vanhimmat
Varmaankin aika, kun ylitimme 50 vuoden rajapyykin. Vaimon menopaussi ja sen tuoma hormonitsunami aiheutti minulle paineita muuttaa omilleni.
Nyt ajasta on muutama vuosi ja nyt taas tuntuu hieman helpottavan.
Lapset. Seksin loppuminen hyvänä kakkosena. Ei ole selvitty vielä kummastakaan.
Komppaan satasella. Kommentti kuin minun näppikseltäni. Lähestytään viittäkymmentä ja avioliittoa kohta 25 vuotta.
Erinäisten vaikeuksien kasaantuminen esikoisen vauvavuonna: mies ei viihtynyt työpaikassaan, hänen molemmat vanhempansa kuolivat puolen vuoden sisään, vauva syntyi ennen aikojaan ja huusi koliikkia, pieni oikeusjuttu - ja tuli kaikkea muutakin. Olisin tuoreena äitinä tarvinnut tukea ja aikaa keskittyä vain vauvaan, mutta jouduinkin toimimaan miehen kainalosauvana. Juuri kun ajatteli, että nyt näkyy valoa, tuli uusi vastoinkäyminen.
Vaikeudet eivät oikeastaan vahvistaneet, ne löivät lyttyyn ja paljastivat itsestämme ja toisistamme varsin ikäviä puolia. Mutta kai siinäkin sitten oppi tuntemaan toista paremmin. Kun tilanne oikeasti alkoi seestyä, ajattelimme, että tämän jälkeen selviämme mistä tahansa. Vaikka lapsemme olikin keskimääräistä vaativampi, hän toi elämään iloa ja palautti maan pinnalle. Näytti, mikä oikeasti on tärkeää.
Alkoholismini.
Masennuin jouduttuani liian aikaisin eläkkeelle ja aloin juoda yksin kotona päivisin.Join vuosia.
Mieheni yritti toki ymmärtää, mutta tämä rasitti suhdettamme todella paljon. Lopulta niin paljon, että olimme eron partaalla.
Rakastimme kuitenkin toisiamme liian paljon, että olisimme eronneet ja heräsinkin todellisuuteen siinä vaiheessa kun mieheni oli vuokseni hermoromahduksen partaalla. Hän sanoi, ettei voisi jättää minua alkoholismini takia, vaikka hänestä tuntuikin , ettei enää oikein muutakaan voisi tehdä.
Jotenkin ymmärsin hänen rakkautensa määrän ja ehkä voimankin, koska päätin irtaantua alkoholista kokonaan.
Nyt olen ollut kaksi vuotta juomatta, enkä aio koskaan enää juoda. En aio pistää suhdettamme enkä myöskään omaa mielenterveyttäni vaakalaudalle, sillä alkoholi sairastutti minut vieläkin syvempään masennukseen.
Lopettaminen oli työlästä, mutta selvisin ilman mitään tukilääkitystä. Masennukseni hävisi jo parin kuukauden päästä.
Maailma on nyt valoisa ja suhteemme on ollut juomisen lopettamisen jälkeen kuin uusi.
Meidän on hyvä olla ja tätä haluamme lisää.
Koen kaikkein raastavimmaksi miehen intohimon urheilun katsomiseen,harrastamiseen, veikkaamiseen,jne, jne. Ja porno on hänelle tärkeää vaikkei sitä myönnäkään, aina lauantai-illan lopuksi vaivihkaa illan päätteeksi tv:stä porno-ohjelma jne vaikka tietää etten enää voi sietää!!! Olen näiden lukemattomien vuosien aikana inhonnut suorastaan sitä, kun aina lopuksi sama, mitään en enää tunne häntä kohtaan,odotan vain hetkeä, että saisin sanottua - riitti!
Olen huomannut, että olemme loppujenlopuksi aivan erilaiset ihmiset, rohkeutta olen yrittänyt kerätä sanoakseni asiat niinkuin ne on.
Ja moni selittämätön asia avioliiton ajalta painaa, olen asioita joskus aina kysellyt, mutta hän suuttuu ja sekin jo kertoo jotain - aina vain vähemmän näin tunnen mitään!
Jos jotain salattu kertoisi sen nyt, eroa olen harkinnut jo vakavasti, niin ettei hän mitään menetä vaikka se totuus tulisi ilmi ennenmin tai myöhemmin.
Ja mistähä tuo pornon tarve teidän kohdalla johtuu?
Miksi miehellä ei saisi olla omia harrastuksia tai kiinnostusta urheiluun?
Joo itse vaan jos turpoaa iän myötä eikä eväänsä heiluta, niin toki sitten voi ärsyttää toisen "ei-jämähtäminen". Ei aikuisten tarvitse kalkkiintua sentään!
Oletko vaan ristinyt jalkasi ja päättänyt miehen puolesta selibaatista? Jos olet... niin vapaa miehesi on edes telkusta paljasta pintaa näkemään, sulta sitä ei taida herua enää vai?
Pyhästi anteeksi kun en naisihmisenä tajua mikä siinä omassa rakkaassa puolisossa etoo niin paljon tai kuinka voi kehdata toiselta kieltää yhden ihmisen perustarpeista? Eli yrittäkää hyvät pihtarit vähän antaa armoa ukoillenne..
Mies pysyy huomioivana ja auttavaisena vaimoaan kohtaan kummasti, kun on tarpeet tyydytetty. Tosin vasta reilun 20 vuoden kokemuksella voin sanoa.. :)
Puolison mielenterveysongelmat ja itsemurhayritys.
Puolison pornoaddiktio. Hän sai hoitoa, nyt mennään päivä kerrallaan.
Pettäminen, vakavat sairaudet, erityislapsi, vuosien alkoholismi, bornout ja masennus, perheyritys... Paljon on suhdettamme koeteltu, mutta edelleen naimisissa. Ja kaikki nämä yhdessä läpi käyneenä sitä osaa arvostaa tätä onnea mikä meillä nyt on.
Vaimon 52-vuotisena paljastuneen verisyövän jälkeinen vuosi hoitoineen.
Tuon vuoden jälkeen löytyi oikea lääkitys joka poisti kaikki sivuoireet ja sen jälkeinen elämä on ollut normaalia lukuun ottamatta määräaikaisia labrakokeita ja tiettyjä reunaehtoja ruokailussa.
Intiimissä kanssakäymisessä on tietenkin, jo iänkin vuoksi, painotettava enemmän tiettyjä asioita mutta kyllä tuo puolisko sentään viikottain muutaman kerran kiinnostuu kanssakäymisestä. Minustahan se riippuu!
Vuosia jatkunut seksittömyys. Puolison puhumattomuus. Yksinäisyys parisuhteessa.
Unohtui se selviäminen. Asiat eivät sinänsä koskaan selvinneet. Vaan samalla mallilla mennään. Mutta pitää ajatella, että jokaisella on kohtalonsa.
Kaikki on yritetty asioiden selvittämiseksi, mutta ei se vaan aina riitä.
Pikkuvauva-ajan tolkuton väsymys ja siitä seurannus seksittömyys. Yli päästiin ajan kanssa kun kaikki saivat nukkua ja esim työjutut elämässä saatiin mallilleen.
Se etä jouduin jouluaaton yönä kuiskaamaan vaimolleni "mitä tahansa sinulla on meneillään, niin lopeta se..." ja siitä alkanut vuoden valehtelun, pettämisen, asunnon ostamisen jne jne vyyhdin purkaminen.
Koskaan ei ihminen jää niin yksin kuin tuollaisen paljastuessa... Ei sitä tajua ennen kuin toinen hakkaa sinut palasiksi ja syyttää vielä sinua siitä.
Vaimoni neljännen aivohalvauksen jälkeinen vuosi.
Halvaukset tulivat lyhyin väliajoin ja viimeinen vei lyhyeksi ajaksi pois kaiken motoorisen toiminnan, silmiä lukuun ottamatta.
Toipuminen alkoi nopeasti mutta ensimmäinen vuosi oli hankala monessakin mielessä.
Yhtenä ikävyytenä oli solumykkypiikkien sivuoireet.
Matkoillekin minä tein uretaanilaatikon jossa piikit kulkivat mukana kylmäpatruunoiden seurassa.
Vuoden jälkeen elämä palautui suunnilleen normaaleihin uomiin.
Piikit vaihtuivat kapseleiksi ja sivuoireet katosivat täysin.
Viimeiset 13-vuotta olemme eläneet täysipainoista elämää.
Vaimo KELAn suosittamalla sairaseläkkeellä.
Minä ensimmäiset 3-vuotta työttömyyseläkeläisenä. 6-kymppisestä alkaen "oikealla eläkkeellä.
Varsinaisilla parisuhdepulmilla en pysty leveilemään.
Puolison narsismi ja psykopatia, eli hän nautti siitä, että sai vaimon ja lapset kärsimään kymyyttä, nälkää, kiusaamista, alistamista, heitteillejättöä, väkivaltaa..
Minä ja lapset selvisimme 20 vuoden perhehelvetistä, mutta avioliitto ei selvinnyt. Pakenin liitosta poliisien, sosiaalihenkilöiden, tuttujen ja tuntemattomien apujen turvin.
Miehen vuosien salasuhde, sen jälkeen liiton korjaaminen. Korjausyritysten epäonnistuminen miehen tahdon puutteeseen, oma irtiotto eroamalla miehen vastusteluista huolimatta. Tuskin koskaan enää uskallan parisuhteeseen. 30 v meni tuossa liitossa.
Parisuhdepelkoa minullakin, mutta en anna exän vaikuttaa enää elämääni, vaan olen eron jälkeen rohkeasti lähtenyt suhteisiin. Muutama pidempi suhde on ollut, ensimmäinen oli vielä pahempi narsisti, kuin exäni, toinen oli etäsuhde, joka ei vain toiminut. Joitakin tapailuja on lisäksi ollut, ja tällä hetkellä olen suhteessa, mutta vain aika näyttää miten pitkälle se kantaa.
Kaipaan suhteessani
- keskustelua normaaliin tapaan
- seksiä (viime kerrasta yli 4 vuotta)
- tunnetta, että voi tukeutua toiseen hankalimmissakin tilanteissa kuin vain kahvinkeitossa
- kun on hengenahdistuskohtaus päällä, voi luottaa siihen, että toinen on apuna ja läsnä sen sijaan että alkaa kiukutella ja haastaa riitaa kuin pieni lapsi
Taisit mennä reippaasti liioittelun puolelle mutta jos tilanne on tuon suuntainenkaan niin myötätuntoni on puolellasi.
On meitä varmasti muitakin, kuin vain eeeeeeeeeeeeeeee, jolla on asiat noin. En edes ajatellut, että tuo oli liioittelua, sillä itse elän myös tuollaisessa liitossa. Tosin seksiä on ollut vähän useammin, mutta ei sillä vielä juhlia voi.
Eli ei liioittelua. Usko pois!
Miten niin liioiteltua. Elän itse lähes identtisessä avioliitossa. Seksiä ei ollut kokonaan yli 5 vuoteen. Ja viimeisen 15 vuoden kerrat mahtuvat sormiin ja varpaisiin. Keskustelua ei juurikaan ole. Puhumatta voi mennä 2 viikkoakin. Tukea ja turvaa missään asiassa on turha odottaa.
Nimimerkin eeeeeeeeeeeeeeeeeeee viimeinen kohta oli mykistävä. Olen kokenut tuon saman ja samassa asiassa. Tuollaista en uskonut olevan olemassakaan, ennen kuin sattui omalle kohdalle.
Eli kyllä tällaisiakin liittoja on. Valitettavasti.
Totta! Täälläkin yksi, tyhjään liittoon jämähtänyt. Olen ollut aviossa 35 vuotta ja huumorilla höystäen, edelleen neitsyt, ainakin vähän käytetty. Viimeiset 15 vuotta totaalisesti ilman seksiä ja ilman minkäänlaista fyysistä kontaktia. Mieheni mielestä täysin normaalia! Välipaloiksi saan sentään vähättelyä ja toivomuksia ruokahuoltoon. Ihmettelen, miten olen jaksanut nämä kaikki vuodet aloitteen tekijänä sängyssä, pyykkärinä, siivoojana, kokkina, rakentajana, terapeuttina, äitinä ja jokapaikan höylänä. Tosin olen viimeaikoina höllännyt ja sekös näyttää potuttavan kanssakulkijaa. Olen niin totaalisen yksin, enkä saa tukea aroajatukselle mistään, päin vastoin. Niille harvoille ihmisille, joille olen avautunut, ovat jyränneet ajatuksen huuhaana ja kommenttina "kyllä se siitä" ja "ei se ruoho ole vihreämpää aidan takanakaan". Pidän kommentteja loukkaavina, koska itsetuntoni menettäneenä tarvitsisin tukea ja ymmärrystä. Ihmissuhteet ovat vähentyneet vuosien saatossa olemattomiin, useimmat siksi, koska ne eivät mieheni mielestä ole olleet hyväksi minulle ja matkustusajatus on lyöty lyttyyn kommentilla "no eihän se semmoinen käy päinsä". Tunnen itseni vangiksi omassa kodissani, ja sehän minä olenkin!
Ok-talon rakentaminen ja samanaikainen romahdus 90-luvun lamaan, pienet lapset ja suuret lainat. Voidaan syyttää että oltiin tyhmiä eikä nähty ennalta - mutta täytyy sanoa että silloin kävi kehnosti monelle ns. viisaallekin.
Minun työttömyys, miehen depressio ja opintojen viivästyminen. Miehen syrjähyppy lapsemme kummitädin kanssa. Tästä seurannut minun erohalut, hirveä häpeä, miehen uhkailu ja väkivallan käyttö, minun syrjähyppy.
Siitä alkoi miehen kummallinen käytös ja salailu. Minä en enää syrjähyppinyt, kadutti. Mutta aloin juoda. Mies lutkaili, se kävi myöhemmin ilmi. Mies alkoi myös käyttää rahaa holtittomasti ja käyttäytyä oudosti. En päässyt alkoholista yrityksistäni huolimatta. Miehellä todettiin bipolaaritauti... meidän jo melkein kuosiin saatu talous romahti tietysti uudestaan...
Lopulta mies jäi kiinni viimeisestä sivusuhteestaan. Otin erossa pirusti takkiin. Mutta oli se sen arvoista, seinää päin lentely loppui, menin terapiaan ja ihme kyllä pääsin siitä alkoholistakin. Harmittaa vain että lapset joutuivat kasvamaan tässä keskellä. Jos olisin eronnut 8 vuotta aiemmin, olisi matka kukaties mennyt juohevammin.
Pitkästä liitosta ei tosiaankaan helposti lähdetä, varsinkaan,, jos on ottanut tosissaan aviolupauksensa ja suhteessa paljon hyvää. Silloin voi kestää karmeimmatkin vastamäet, jolloin puoliso uhkaa, jättää eropapereita, lyö, halveksii, hylkii, elää kuin puolisoa ei olisikaan. Kun apuja on tullut jopa viranomaisiltakin ja itse on vain päättänyt pitää liitostaan kiinni ja voittaa (hyvyydellä), niin ennen pitkää jokainen vastamäki on kääntynyt yhteiseksi myötämäeksi ja jopa tasaisemmaksi poluksi, jota käsi kädessä voitu taivaltaa. Silloin on tullut tunne, että me selvisimme yhdessä siitäkin. Vastoinkäymisissä on ymmärrys lisääntynyt, kärsivällisyys kasvanut, itsekkyys vähentynyt, toisen huomioiminen lisääntynyt, sisäiset voimavarat lisääntyneet, toisen tunteminen lisääntynyt, toista ärsyttävät tavat hioutuneet, yhdessä opittu paljon ja monenlaista, mm katkeruudesta vapautuminen, anteeksiantaminen, toisen seksuaalinen tyydyttäminen (molemmin puolin), yms. Nyt olen hyvin onnellinen, nautin puolisoni seurasta täysillä, haaveilen kaikenlaisesta yhteisestä kivasta, käperryn luottavaisena hänen kainaloonsa, entistä vahvempana, naisellisena, tyytyväisenä. Kiitollisena elämän krjosta!
Läheisyyden puute ja seksin vähäisyys (mies ei halunnut), yhteisten tekemisten puute, ilottomuus. Nämä siis minun näkemyksiäni ja ero siitä tuli :`(