Vuosikausia hän vedätti minua. Antoi ymmärtää, että välittää ja on tärkeä, ihana ystäväni. Jos yritin pitää häneen etäisyyttä, hän otti yhteyttä. Hän muisteli ihanaa nuoruuttamme, hän muistutti minua aina siitä kuinka erityinen olin hänelle. Puhuimme niin paljon, luulin että olemme läheisiä, ihania erityisiä ystäviä.
Ja niin minä sitten rakastuin häneen. Uudelleen ja uudelleen, vaikka yritin taistella sitä tunnetta vastaan.
Kun lopulta en enää jaksanut tätä yksipuolista rakkautta, kun halusin hänen ymmärtävän kuinka suuria ja syviä tunteeni olivat, hän käänsi minulle selkänsä. Hän sanoi, ettei halua minusta mitään, ei edes ystävää. Hän sanoi ettei rakasta minua ollenkaan. Että saisin ottaa häneen yhteyttä vasta sitten, kun olen päässyt yli näistä tunteista. Hän jätti minut yksin, ei ole kysellyt vointiani enää sen jälkeen, kun kerran sai sanottua totuuden minulle. Itken joka ikinen ilta tämän vuoksi vieläkin, vaikka aikaa on jo mennyt puoli vuotta.
Olen kuukausia ja kuukausia miettinyt ja pohtinut ja surrut tätä. Miksi hän sanoi noin? Miksi hän oli ensin aina niin kiltti ja lopulta paljasti minulle kaikki tylyt ajatuksensa?
En ole keksinyt mitään muuta selitystä, kuin että hän pelkäsi minua ja siksi teeskenteli. Hän usein puhui siitä, että kun oli heikkona hetkenään paljastanut minulle jotain elämästään, niin voisin käyttää sitä hyväksi. Vakuutin etten ikinä vahingoittaisi häntä.
Nyt ymmärrän, että hän vain teeskenteli välittävänsä minusta, jotta olisin tyytyväinen enkä kääntyisi häntä vastaan. Kunnes hän ei enää jaksanut teeskennellä.
En aio koskaan vahingoittaa häntä mitenkään, vaikka nyt todella vihaankin hänen tunteetonta tekoaan. Sydämeni on särkynyt hänen valheistaan, mutta en koskaan voisi tehdä mitään vastuutonta tai ilkeää. En ole sellainen ihminen. Kaikesta huolimatta toivon hänelle hyvää elämää, en halua kostoa enkä pahoja asioita.
Toivon, että jonain päivänä en vihaa, enkä rakasta häntä. Että en tuntisi yhtään ainutta tunnetta häntä kohtaan. Sitä vain toivon, jospa tämä tuska sydämessä hellittäisi joskus.
Toivoisin (en kylläkään usko) että hän eksyisi tälle palstalle ja lukisi tämän. Ja että hän sitten sydämessään ottaisi vastuun teostaan, koska hän satutti minua niin pahasti. Se riittäisi minulle, jos tietäisin sen. Mutta sitähän en koskaan saa tietää.
Ja niin minä sitten rakastuin häneen. Uudelleen ja uudelleen, vaikka yritin taistella sitä tunnetta vastaan.
Kun lopulta en enää jaksanut tätä yksipuolista rakkautta, kun halusin hänen ymmärtävän kuinka suuria ja syviä tunteeni olivat, hän käänsi minulle selkänsä. Hän sanoi, ettei halua minusta mitään, ei edes ystävää. Hän sanoi ettei rakasta minua ollenkaan. Että saisin ottaa häneen yhteyttä vasta sitten, kun olen päässyt yli näistä tunteista. Hän jätti minut yksin, ei ole kysellyt vointiani enää sen jälkeen, kun kerran sai sanottua totuuden minulle. Itken joka ikinen ilta tämän vuoksi vieläkin, vaikka aikaa on jo mennyt puoli vuotta.
Olen kuukausia ja kuukausia miettinyt ja pohtinut ja surrut tätä. Miksi hän sanoi noin? Miksi hän oli ensin aina niin kiltti ja lopulta paljasti minulle kaikki tylyt ajatuksensa?
En ole keksinyt mitään muuta selitystä, kuin että hän pelkäsi minua ja siksi teeskenteli. Hän usein puhui siitä, että kun oli heikkona hetkenään paljastanut minulle jotain elämästään, niin voisin käyttää sitä hyväksi. Vakuutin etten ikinä vahingoittaisi häntä.
Nyt ymmärrän, että hän vain teeskenteli välittävänsä minusta, jotta olisin tyytyväinen enkä kääntyisi häntä vastaan. Kunnes hän ei enää jaksanut teeskennellä.
En aio koskaan vahingoittaa häntä mitenkään, vaikka nyt todella vihaankin hänen tunteetonta tekoaan. Sydämeni on särkynyt hänen valheistaan, mutta en koskaan voisi tehdä mitään vastuutonta tai ilkeää. En ole sellainen ihminen. Kaikesta huolimatta toivon hänelle hyvää elämää, en halua kostoa enkä pahoja asioita.
Toivon, että jonain päivänä en vihaa, enkä rakasta häntä. Että en tuntisi yhtään ainutta tunnetta häntä kohtaan. Sitä vain toivon, jospa tämä tuska sydämessä hellittäisi joskus.
Toivoisin (en kylläkään usko) että hän eksyisi tälle palstalle ja lukisi tämän. Ja että hän sitten sydämessään ottaisi vastuun teostaan, koska hän satutti minua niin pahasti. Se riittäisi minulle, jos tietäisin sen. Mutta sitähän en koskaan saa tietää.
Vastaukset 49
Vanhimmat
Mieshän toimi hyvin, täydet pisteet hänelle. Arvosta noin rehellistä miestä.
Rakkaus ei kuulu ystävyyteen. Rakkaus kuuluu parisuhteeseen.
Ymmärrän että sinuun sattuu mutta ajattelet asiaa vain omalta kantilta. Varmasti häneenkin sattuu koska menetti ystävän.
Muista että ystävät ovat tärkeitä elämässä mutta rakkaus ei siihen sisälly.
Arvostan hänen rehellisyyttään, mutta en sitä että hän vuosikaudet teeskenteli ystävyyttä, jota ei hänen puoleltaan ollut. Hän halusi vain pitää minut jotenkin tyytyväisenä, että en näyttäisi hänen vaimolleen kaikkia niitä viestejä joissa hän lepertelee siitä kuinka ihana ja tärkeä olen. Kun sitten romahdin enkä enää jaksanut pitää tunteitani sisälläni, hän ilmoitti minulle että olen sekopää ja en saa enää pitää yhteyttä. Rehellisyys on hieno asia, mutta jos sillä murskataan jonkun sydän ja tallotaan herkkä sielu palasiksi, niin ei se niin hienolta tunnukaan.
Hän olisi voinut puhua kanssani enemmän, varovasti ja nätisti selittää asiat niin, että olisi voitu erota ystävyydessä. Sen sijaan hän jätti minut itkemään aivan romahtaneena ja yrittämään yksin selvitä näistä tunteistani. Sitä on vaikea antaa anteeksi, mutta tietysti annan anteeksi koska hän on kaikesta huolimatta minulle rakas.
Ai niin, ja jos ihmettelet, miksi hän moisia nättejä sanoja minulle joskus leperteli... Hänellä meni jossain vaiheessa tosi huonosti vaimon kanssa. Silloin minä olin ihana ja paras ja suloinen... Sitten vaimon kanssa eroaikeet raukesivat ja heillä alkoi taas mennä persikkaisesti. Jolloin minä en enää ollutkaan se ihana ystävä, huomasin kyllä jo pitkään kuinka rasittava ystävä hänelle olin. Mutta silloin oli myöhäistä, minä olin jo rakastunut.
Todellinen Mr. Rehellisyys! Vihaan sitä, miten hän vain leikki minun tunteillani, vihaan sitä!!!!
Tuskin hän leikki tunteillasi. Olit hänelle varmasti tärkeä. Olit ystävä, et rakastettu, siinä on vissi ero. Ymmärrätkö ??
Hän sai purkaa pahaa oloaan sinulle ja sinä autoit häntä jaksamaan. Olit varmasti tärkeä mutta rakkaus vaimoon menee aina edelle. Ei se mielestäni ole sinun tunteilla leikkimistä. Ongelma taitaa olla siinä että sinä rakastuit ja halusit enemmän.
Fiksu mies ei jatka ystävyyttä tietäessään toisen olevan rakastunut häneen. Se ei olisi reilua hänen vaimoaan kohtaan. Parisuhdetta pitää suojella. Fiksu mies !!!
Kyllä minä syyllisyyteni ja oman vastuuni kannan. En vain edelleenkään ole sitä mieltä, että hän käyttäytyi fiksusti minua kohtaan. Varmasti vaimoaan ja kaikkia muita kohtaan, mutta ei minua. Mutta ehkäpä en ollut sen arvoinen.
Mutta varmasti on totta, että saan syyttää tästä kaikesta itseäni. Ja syytänkin, joka päivä. Häpeä ja syyllisyys ovat niin kova yhdistelmä, että joskus on vaikea hengittää kun ajattelen sitä. Minulla on velvollisuuksia ja tehtäviä, jotka pitävät minut kiireisenä päivät. Mutta öisin itken ja itken. Pelkään ettei tämä tuska lopu koskaan. Olen niin väsynyt.
väittää, että tuo tuli sinulle yllätyksenä? Tiesithän koko ajan, että mies on varattu. Olit ystävä, mutta yhtä laillahan mies voi tuntea tulleensa petetyksi, kun piti sinua ystävänä ja yhtäkkiä aloit tunnustamaan tunteitasi hänelle, varatulle miehelle joka ystävänä oli sinulle uskoutunut. Ja tässäkin ketjussa useampaan otteeseen vihjaat, että voisit käyttää miehen kertomia asioita häntä vastaan. Eli olet ainakin harkinnut asiaa, nautiskellut koston ajatuksella? Miten mies sinuun enää voisi luottaa, mistään uskoutumisesta puhumattakaan? Miten teidän ystävyys voisi jatkua? Mies saattaa hyvinkin katua sitä minkä virhearvion teki pitäessään sinua ystävänään ja varoo visusti toistamasta sitä virhettä.
En ole koskaan, en koskaan nautiskellut millään koston ajatuksella. Hän itse aina epäili minua, että tekisin jotain sellaista, jos hän suututtaisi minut. Siihen ei ollut syytä, en koskaan uhannut sellaisella, en ikinä edes vihjaissut että voisin tehdä niin. Silti hän pelkäsi sitä. Yritin päinvastoin aina auttaa, että hän saisi välit kuntoon vaimon kanssa. Halusin, että hän olisi onnellinen, enkä halunnut että minun takiani mitään rikkoutuisi. Sitä haluan edelleenkin. Siinä asiassa on omatuntoni puhdas ja puhtaana pysyy.
Minulle tuli yllätyksenä se, kuinka tyly ja jäätävä hänestä tuli, kun sanoin ääneen, mitä tunnen. Ystävyys oli siitä kaukana. Mutta toki näitä kipuiluja oli vuosien varrella ollut jo olemassa, on oma syyni, että en ymmärtänyt vihjeitä ja enteitä.
Jos selittäisin sen, miten ystävyytemme alkoi ja miksi hän piti minua niin erityisenä, niin ymmärtäisit paremmin koko kuvion. Me olimme kerran rakastavaisetkin, toisessa elämässä. Mutta siitä ei sen enempää, en halua että kukaan tästä tunnistaa meitä.
Kovasti puolustelet tätä miestä ja hyvähän se onkin, että joku häntä puolustaa kun hän ei itse tässä ole puhumassa. Hän on oikein hyvä mies ja erittäin hyvä aviomies. Hän on silti vuosien varrella käytöksellään tehnyt minulle pahaa, olen varma että hän itsekin myöntäisi sen. Toivottavasti tämä asia joskus lakkaa käymästä kipeää minulle tai hänelle, emmekä enää toisiamme ajattelisi. Niin olisi parasta.
oli ainoa viestini tähän ketjuun. En mielestäni puolustellut, van ajattelin asiaa noin objektiivisesti. Minulle on käynyt samoin, että mies oli rakastunut minuun ja tein selväksi, etten koskaan tule olemaan hänelle muuta kuin ystävä. Hän väitti ymmärtävänsä asian, mutta kerta toisensa jälkeen, kun ystävänä suostuin häntä tapaamaan, alkoi julkisesti tunnustamaan rakkauttaan aiheuttaen sillä minulle erittäin kiusallisen ja epämukavan olotilan ja saaden minut näytämään muidenkin silmissä pahalta. Reagoin tähän juuri noin, eli ottamalla reilusti etäisyyttä, en vastannut puheluihin ym., koska en nähnyt mitään muuta vaihtoehtoa, miten tilanteessa olisi pitänyt toimia.
Ok, ymmärrän, että kokemuksesi on ollut kiusallinen ja rankka. Ja olen pahoillani puolestasi, ystäväsi ei ollut reilu kun mustamaalasi sinua. Kummallista rakkautta sekin.
Meidän ystävyytemme oli yksityinen, siitä eivät muut tienneet. Tai siinä oli julkinen puoli ja sitten yksityinen, intiimimpi puoli. Ja se kesti vuosia, oikeastaan vuosikymmeniä jos tarkkoja ollaan. Joten kyllä hänen olisi luullut voivan luottaa minuun ja siihen, että voimme puhua asiasta kuin asiasta toisillemme ilman pelkoa. Minä teinkin niin, paljastin kaikki kipeätkin jutut hänelle. Hän oli aina varautuneempi.
Ehkä hänkään ei sitten tajunnut muuta vaihtoehtoa miten toimia. Mutta olisihan niitä ollut, hän olisi voinut antaa minun puhua ja hän olisi voinut kuunnella. Ja kuunnella ja kuunnella. Kelle muullekaan olisin voinut tästä puhua, en voinut mennä maailmalle julistamaan että olen rakastunut näin surkeasti. Hän vetosi kiireisiinsä ja stressiinsä muitten asioitten takia. Oli töitä ja remontteja yms. ja sen takia hän ei kuulemma jaksanut vatuloida minun typeriä tunteitani. Että minun pitäisi kuulemma vatuloida ne itse ja tulla takaisin sitten kun olen "normaali". Tunsin itseni kyllä kovin arvottomaksi siinä tilanteessa, minun paha oloni ei ollut niin tärkeä kuin hänen arkipäivän stressinsä. Mutta mitäpä minä tiedän, ehkä hänellä oli suruja, joista hän ei halunnut minulle kertoa. Olisin kyllä kuunnellut ja tukenut jos hän vain olisi halunnut puhua. Niinhän aina olin tehnyt.
Joka tapauksessa, sen jälkeen kun hän käänsi minulle selkänsä, olen ollut kuin rampa. Minusta puuttuu iso palanen, en jotenkin osaa hahmottaa maailmaa kokonaiseksi, kun hän ei enää ole siinä. Pahinta on se, että hän on edelleen olemassa. Näen hänen fb-sivunsa, twitterinsä, tumblerinsa, ym. ym. Eihän niitä ole pakko katsoa, mutta vaikka olenkin vihainen, myös kaipaan häntä. Pelkään että hänelle sattuu jotain, enkä saa sitä tietää ennenkuin sitten kun luen kuolinilmoituksen lehdestä. Niinkin voisi käydä. Pelkään, ettei kukaan näe minun sisimpääni enää koskaan edes senkään vertaa, kuin hän näki. Itsekästähän tämä kaikki surussa vellominen on, mutta tällainen olen.
terapiaan hakeutumista? Terapeutille voisit vapaasti purkaa noita ajatuksiasi ja tunteitasi. Ei niillä oikein muita voi liiallisesti kuormittaa tai odottaa, että muut toimisivat terapeutteina. Kuten sanot, miehellä oli muutakin stressiä, eikä ehkä pystynyt enää ottamaan kantaakseen enempää.
Olenhan minä lanttulääkärilläkin käynyt. Hän tuntui pitävän tilannettani lähinnä naurettavana. Lakkasin käymästä siellä, kun tunsin oloni aina vain huonommaksi tämän "terapian" jälkeen. :( Lääkkeet auttavat kyllä suruun, mutta inhoan sitä turruttavaa tunnetta, en ole innokas niitä syömään.
Kriisipuhelin on kyllä ollut ihana apu, siellä on oikeasti empaattisia ihmisiä kuuntelemassa. Se on vain niin hankaliin aikoihin auki, että en pysty kovin usein sinne soittelemaan. Mutta sieltä olen saanut apua.
Tässähän minä nyt yritän purkaa näitä tunteita ja ajatuksia, anteeksi vaan kaikki suomi24-palstalaiset kun kuormitan teitä täällä... Ja nyt lopetan, ei tästä asiasta puhuminenkaan auta ja on vain entistä syyllisempi olo nyt, kun tajuan miten pahasti olen tuota miesparkaa kohdellut.
normaalia ja terapiaprosessiiin kuuluvaa, että asiakkaan olotila saattaa alkuun huonontua, kun hän joutuu terapiassa pikkuhiljaa luopumaan defensseistään ja kohtaamaan itseään ja vaikeita asioita. Tämäkin omakohtaisena kokemuksena, mutta osittain myös työhöni kuuluvana. Terapia on pitkällinen prosessi, jonka parantava vaikutus perustuu nimenomaan vuorovaikutukseen, jatkuvuuteen ja siitä syntyvään luottamuksekseen suhteessa terapeuttiin, joka rakentuu terapian kuluessa. Siinä koetellaan molempien rajoja ja terapian pääasiallinen tarkoitus onkin juuri vahvistaa asiakkaan egoa, jonka kautta terapeutti tekee itsensä tarpeettomaksi. Ei kaikkien terapeuttien kanssa toki kemiat kohtaa, mutta oikea toimiva terapiasuhde on ehkä kannattavin sijoitus, minkä ihminen voi elämässään tehdä vapautuakseen siksi oikeaksi ihmiseksi, joka hän on.
No joo, tuota psykopaskaa olen kuullut aika paljon.
En minä tarvitsisi muuta kuin myötätuntoa. Miten se onkin, että tässä elämässä minun pitäisi aina olla niin helvetin vahva ja ymmärtää muita, kun toisilla on niiiiiiin vaikeaa? Milloin on minun vuoroni olla sellainen pieni ja heikko ja märisevä olio, jota joku isompi lohduttaisi ja auttaisi pystyyn? Sellaiseksi tunnen itseni sisältäpäin, miksi minun pitäisi aina vain "ryhdistäytyä"?
Minä autan aina kaikkia, kuka auttaa minua? No ei kukaan, minä olen niin paska ihminen, etten ansaitse apua. Menen helvettiin ja pysyn siellä.
kuitenkin on varattu perheellinen mies ja kuten parisuhteissa useimmiten on, se hänen puolisonsa on miehelle se hänen läheisin ja rakkain ystävänsä, joka tukee häntä ja jolle mies murheistään kertoo. Sinun kannaltasi se varmaan on surullista, mutta niin se vain yleensä elämässä menee. Luultavasti ovat puolisonsa kanssa myös keskustelleet sinusta ja asioistasi ja tunteistasi mitä miehelle olet kertonut. Vaikka se raskasta sinulle onkin, niin mies teki minusta oikean ratkaisun sinunkin kannaltasi, kun huomasi, että hän on muodostunut sinulle liian tärkeäksi ja tunne ei ole molemminpuolinen. Mitä kauemmin mies tuota ystävyytänne olisi jatkanut, sitä enemmän sinä siitä lopulta olisit joutunut kärsimään, kun tunteisiisi et saisi vastakaikua.
että oikeasti ymmärrän miten pahalta ystävän menettäminen voi tuntua. Minulla oli myös ystävä, joka muodostui minulle todella rakkaaksi ja tärkeäksi. Koimme yhdessä paljon ja molemmat ovat myöhemmin muistelleet niitä ja sanoneet ettei kenenkään muun kanssa olisi voinut olla vastaavaa. Hän oli jo tutustuessamme parisuhteessa, mutta suhde oli hankala ja erosivat vähän väliä. Sitten aloitti suhteen toisen kanssa. Jälkikäteen hävetti vähän oma liiallinen itsevarmuuteni. Ajattelin, että olin sille ystävälleni niin tärkeä ja läheinen, ettei se siitä muuttuisi. Mutta tämän uuden parisuhteen myötä välimme viilenivät ja tuntui kuin ystäväni olisi uuden suhteen myötä alkanut näkemään minut jotenkin eri valossa, kriittisemmin. Se tuntui minusta äärettömän pahalta huomata, etten merkinnytkään tälle ystävälle niin paljon kuin olin luullut ja mietin samoin kuin sinä, että olinko koskaan merkinnytkään vai ollut vain yksi kavereiden joukossa. Hänkin aina kutsui minua rakkaaksi ystäväkseen ym. ja oli aina niin ihana, mutta myöhemmin mietin, että ehkä se on vain hänen sinänsä mukava tapa huomioida ystäviään, ilman mitään sen syvällisempää merkitystä. Tapaamiset harvenivat ja pariskunta meni naimisiin ja muutti kauemmaksi ja nykyään näemme todella harvoin.
Nyt tuosta on jo muutama vuosi, eikä asia enää ole niin kipeä, mutta äärimmäisen pahalta se ystävän menettäminen tuntui, vaikka sen ymmärränkin, että se hänen puolisonsa tietenkin on hänelle se kaikista rakkain ja tärkein ja läheisin, enkä missään tapauksessa toivoisi mitään huonoa heidän suhteelleen, vaan että se rakkaus kestäisi läpi koko elämän. Oli omaa typeryyttäni kuvitella, ettei ystävyyttämme mikään voisi rikkoa. Eikä puoliso sitä rikkonutkaan, vaan ystäväni vaan sai uuden rakkaan myötä uuden paremmin ja tärkeämmän ystävän ja alkoi painottaa varmaan elämänsä arvojärjestystä uudella tavalla.
Sinä taidat nautiskella siitä, että maalailet minulle oikein suurin siveltimenvedoin, miten mies on vaimonsa kanssa minusta puhunut ja asioita jakanut. Haluat varmaan, että minulla olisi vielä paskempi olo. En usko, että tämä mies tekisi sellaista, tunnen hänet niin hyvin kuitenkin.
Sinulla on ollut hieman traumaattinen ystävänmenetys-kokemus myös, ymmärrän halusi selittää asiat nätisti.
Tässä tapauksessa en ole niinkään järkyttynyt siitä, että "ystävyytemme" katkesi. Se oli varmasti parempi niin, näin jälkiviisaasti ajatellen. Ystävyys on lainausmerkeissä, koska en enää usko, että se hänen puoleltaan oli sitä.
Se mikä on suistanut minut raiteiltaan, on miehen käytös, se tapa millä hän minulle puhui ja mitä hän minulle sanoi. Todellinen ystävä olisi auttanut minua siinä tilanteessa. Hänestä huokui lähinnä helpotus kun tarjosin hänelle hyvän väylän päästä minusta eroon. Siksi en usko, että ystävyyttä oli alunperin ollutkaan. Hän käytti minua aikansa hyväksi ja sitten pääsi minusta näppärästi eroon, kun eksyin omiin tunteisiini.
paikkaansa, että olisin mitenkään nauttinut tai yrittänyt maailailla mitään. Kerroin miten asian noin realistisesti ottaen asian näen ja sen mukaan mitä olen elämässäni ja pari- ja ystävyyssuhteissani nähnyt. Mutta ymmärrän kyllä, että sinulla pn paha olo, ja siksi tulkitset myös saamasi vastaukset negatiivisessa valossa.
Korjaus: Minä tulkitsen saamani vittuilun negatiivisessa valossa.
näit vittuilua? Omituista. En kyllä ajatellut lainkaan vittuilevani, vaan kirjoitin auttaakseni sinua ja kerroin tarinani esimerkkinä siitä, miten noin vain elämässä tapahtuu, vaikkei se hyvältä tunnukaan. En minäkään olisi silloin voinut uskoa ystäväni kääntävän selkäänsä minulle, mutta niin vain tapahtui. Nyt kun aikaa on kulunut sitä voi jo ajatella noin neutraalisti, ja luulen että sinunkin olosi samalla tavoin aikaa myöten helpottuu.
Minun mielestäni on vittuilua, jos maalailet minulle sellaisia mielikuvia, joissa mies johon joskus luotin kertoilee vaimolleen kaikki salaisuuteni. Ei varmaan jäänyt epäselväksi noista aiemmista viesteistäni, kuin rikkirevitty ja surkea olo minulla on. Turha selitellä, että haluat auttaa, kun kirjoitat noin julmasti.
Tai onhan se mahdollista, että olet erittäin epäempaattinen ihminen, eli et tajua miten ihmiseen sattuu kun sanotaan. Siinäkin tapauksessa sinun neuvojasi ei kannata kuunnella, koska ne ovat kylmän ja tunneköyhän ihmisen neuvoja.
Olet siis mielestäni joko a) ilkeä tai b) kylmä. Ja siksi sinun ei kannata auttaa ihmisiä neuvomalla. Löydät varmaan jonkun muun tavan olla avuksi ihmisille, esim. SPR tarvitsee paljon vapaaehtoisia käsipareja erilaisiin tempauksiinsa. Voit aloittaa auttamisen kyselemällä vaikka heiltä hommia.
voi tietää, mitä mies vaimolleen kertoo. Pariskunnat vain noin yleensä puhuvat keskenään aika paljonkin ja myös muista ihmisistä, joita heidän elämäänsä kuuluu tai on kuulunut. En missään väittänyt, että mies olisi mitään salaisuuksia kertonut, mistä minä sen voisin tietää. Olet selvästi rikki, toki sen tuostakin vastauksestasi huomaa, mutta edelleen kyllä tulkitset kirjoitustani negatiivisemmin kuin sen kirjoitin. Minkälaisia vastauksia sä sitten olisit halunnut? Vai etkö minkäänlaisia? Näillä palstoilla ihmiset vaan kertoo omia kokemuksiaan ja minä tein niin, samoin kuin sinä, sillä erotuksella tosin, etten alkaisi täällä tuikituntemattomia ihmisiä haukkumaan kuvitellen vastaukset pahantahtoisiksi, vaikka ne ei sitä olisi. Ainakaan omat vastaukseni eivät olleet. Mutten ota itseeni noita haukkujasi, koska kuten sanoin, ymmärrän, että sinulla on nyt paha olo. Aikaa myöten se helpottuu.
Voi olla ettei tarkoituksesi ollut paha, mutta pahaa mieltä silti aiheutit. Ok, oli epäreilua haukkua sinua ilkeäksi ja vittumaiseksi. Pyydän anteeksi sitä. Enhän tosiaan sinua tunne, saatat vaikka olla maailman mukavin ihminen.
Nämä ovat vuodatus-palstoja minulle, vuodatan pahaa oloani. En odottanut, että monikaan vastaisi. Ehkä kaipasin eniten sitä, että joku sanoisi minulle samaa kuin kriisipuhelimen ihana vastaaja sanoi: "Et ole paha ihminen."
Nämä vastaukset, joita olen tähän ketjuun nyt saanut, korostavat sitä, miten mies teki oikein. Hän on nyt onnellinen vaimonsa kanssa ja se tuntuu riittävän oikein tekemiseen.
Minä vain mietin, että eikö hänellä ollut mitään vastuuta siitä, miten hän kohteli minua? Hän sanoi silloin minulle, että minun täytyy parantua itse ja tulla sitten takaisin, kun osaan olla normaali ystävä. Hän tiesi, että en voi puhua kenellekään muulle ystävälleni näistä asioista, koska en riko hänen luottamustaan ja kerro ystävyytemme syvyydestä kenellekään. Hän tiesi, että jään yksin, korkeintaan ammattiauttajien varaan.
Minun silmissäni hän hylkäsi minut ja ongelmani, hän ei halunnut niitä jakaa. Minusta se oli väärin tehty, koska hän oli ollut vahvasti osallisena ongelman syntymiseen. Eikö kenenkään mielestä hän tehnyt silloin väärin, kun jakoi asiansa minun kanssani ja haukkui vaimoaan minulle? Eikö hänellä ole mitään vastuuta siitä, että hän kauniilla sanoillaan ja jatkuvalla viestittelyllä sai minut lähelleen ja "rakastumisetäisyydelle". Onko se kaikki nyt merkityksetöntä, kun hän palasikin vaimonsa helmaan ja käänsi minulle selkänsä.
Minusta hän ei ole hieno ja vastuullinen mies, vaikka tekikin hyvin vaimoaan kohtaan. Minusta hän on pelkuriraukka, joka kääntyy aina sinne missä vastaanotto on lämpöinen ja missä on helppo olla. Hän käytti kiltteyttäni hyväksi niin kauan kuin tarvitsi sitä ja hylkäsi minut sitten, kun minun kanssani oli hankala olla.
"Kuka tarvitsee vihamiestä, kun on tuollainen ystävä..."
pidä tästäkään vastauksestani, mutta jos hän sinulle vaimoaan on luottamuksella haukkunut ja olet rikkonut sen hänen luottamuksensa kertomalla noista haukuista, niin on hyvin ymmärrettävää, ettei hän pystyisi eikä haluaisi sinulle enää uskoutua. Ja toisaalta, jos hän kerran on pettänyt vaimonsa luottamuksen haukkumalla häntä sinulle ja ilmeisesti olet hyväksynyt sen, niin koetko sen sitten jotenkin pahempana asiana, jos hän on sinun luottamuksesi rikkonut, esim. puhumalla asioistanne vaimolleen? Olisiko se sinusta ollut sitten reilumpaa, jos hän olisi sinun sijasta kääntänyt selkänsä vaimolleen. Hänhän on vaimonsa kanssa myös varmasti mitä läheisin ystävä. Ainakin omissa parisuhteissani on ollut aina läsnä myös hyvin läheinen ja voimakas ystävyys kumppaneitani kohtaan. Se on minusta yksi vahvimmista suhteen peruspilareista.
En ole kertonut hänen puheistaan kenellekään, mitähän tarkoitit?
Enkä ole myöskään purematta niellyt ja hyväksynyt hänen puheitaan. En ole mennyt niihin mukaan, päinvastoin. Kun hän kertoi minulle vaimonsa asioista, yritin selittää hänelle naisen näkökulmasta, miksi vaimo saattaa käyttäytyä niinkuin käyttäytyy. Hän sanoi minulle kerran, että jotkut asiat, joita selitin saattoivat pelastaa hänen avioliittonsa. Hän oli kiitollinen neuvoista.
Ei minusta olisi ollut reilumpaa, jos hän olisi kääntänyt selkänsä vaimolleen. Mutta minusta ei ollut reilua, että hän jätti minut yksin kärsimään. En ole koskaan vaatinut häneltä vastarakkautta. Toivoin vain, että hän olisi puhunut asiat läpi kanssani nätisti niin, että eroaminen ja ystävyyden loppuminen olisi ollut helpompaa. Eikö se ole kohtuullinen toive? Vai onko naimisissa olevalla miehellä oikeus talloa heikommat kanssakulkijat jalkoihinsa, kunhan vaimon kanssa menee hyvin? Se tuntuu olevan nyt tämän keskustelun henki.
Jos hän on rikkonut luottamukseni, niin sittenhän se olisi tosiaan hänelle tyypillistä toimintaa. Mutta ei se tee siitä yhtään vähemmän kipeää.
On hienoa, että sinulla on ollut läheinen ja voimakas ystävyys parisuhteissa. Epäilen silti, että jos miehilläsi on ollut intiimejä ystävyyssuhteita muiden naisten kanssa, että olisit saanut kuulla kaiken mitä on puhuttu selkäsi takana. Tai sitten olet todella upea tyyppi, joka kerää miesten pienin parhaimmiston itselleen ja me muut saamme sitten ne vähemmän ihanteelliset tapaukset kavereiksemme. Mene ja tiedä, mutta minusta sinulla on hieman liian ihanteellinen kuva miehistä parisuhteen toimijoina.
koskaan ollut parisuhteita, joissa miehellä olisi ollut inteemejä suhteita muihin naisiin. Sellainen ei mielestäni lainkaan parisuhteisiin kuulu. Toki ystäviä ja kavereita voi olla molemmista sukupuolista, mutta minkäänlainen intiimeys ei niihin kuulu, se lienee selvää. En ikinä olisi suhteessa, jossa miehellä olisi inteemejä suhteita muihin. Enkä myöskään voisi kuvitella alkavani minkäänlaiseen intiimiin suhteeseen varattuun mieheen. En tiedä oletko paha ihminen, mitä tuossa yllä kysyit, mutta ehkä vähän sinisilmäinen ja harkitsematon odottaessasi liikaa varatulta mieheltä.
Ystävyys, jossa jaetaan henkilökohtaisia asioita ja tunteita = intiimi ystävyys. En siis tarkoittanut seksisuhdetta, ei meilläkään sellaista ollut. Ja usko pois, sellaisen ystävyyden voi kyllä helposti salata, niin ettei siitä kukaan tiedä. Se, että sinun mielestäsi se ei parisuhteisiin kuulu, ei kyllä mitenkään estä miestä tekemästä niin. Mutta hups, nythän minä maalailen sinulle ikäviä mielikuvia, anteeksi tämä.
Ja mietin vain, kuinka siniset sinun silmäsi ovat. Ei nimittäin kukaan, joka on ollut suhteessa varatun miehen kanssa, ole sitä itsestään uskonut ennenkuin se on tapahtunut. Tervetuloa elämään, jutellaan sitten vanhainkodissa lisää siitä, miten se elämä meitä kuljetteli.
suhteissa voi toki jakaa henkilökohtaisia asioita. Minullakin on ystävinä sekä naisia että miehiä, joiden kanssa myös parisuhteistani olen keskustellut, se on ihan normaalia. Mutta kuten aloituksessa sanoit, mies ei hyväksynyt liiallista tunteidenilmaisuasi, joka meni yli sen normaalin ystävyyden, mitä parisuhteidenkin aikana voi olla. Ja kyllä pidän monia ystäviäni rakkaina ystävinä. Siis niin että rakastan heitä sellaisella ystävyysrakkaudella ja olen tämän täysin avoimesti sanonutkin seurustelukumppaneilleni, koska sellaisessa ei mielestäni ole mitään salattavaa. Ylipäätään suhteeni ovat olleet hyvin avoimia ja läheisiä, joissa on keskusteltu asioista avoimesti ja mitään salaisuuksia ei ole ollut.
Eräässä suhteessani vuosia sitten tapahtui niin, että eräs nainen kertoi minulle mieheni puhuneen hänelle sitä ja tätä (en halua yksilöidä) ja ilmeisesti nainen koki ystävyytensä mieheni kanssa läheisempänä kuin mitä se oli ja kuin mitä mies sen oli kokenut. Mies näytti minulle heidän keskustelunsa suhteemme ajalta, koska halusi osoittaa, ettei mitään salattavaa ole. Ja sen osalta mitä keskusteluja luin, keskittyen siihen mitä mies oli sanonut, kävi ilmi, että nainen oli rakastunut mieheen ja toivoi ja odotti miehen lopettavan suhteensa minuun, jotta mies alkaisi suhteseen hänen kanssaan, ja puhui keskusteluissa minusta hyvin ikävään sävyyn. Eri tilanne siis tietenkin kuin sinun, jos kerran pelkästään pyrit auttamaan ja tukemaan häntä parisuhteessaan. Mutta niitä keskusteluja lukiessani jouduin jonkin verran pakosta myös tämän naisen kirjoituksia lukemaan ja jouduin näin tietämään tästä naisesta aika arkaluontoisiakin asioita. Silti mies nimenomaan halusi minun lukevan ne keskustelut. Tällaisistakin syistä aika varovainen olisin alkamaan liian läheiseen ystävyyssuhteeseen varatun miehen kanssa, koska niin siinä useimmiten kuitenkin käy, että se parisuhteen luottamuksen säilyminen menee yli näiden ystävyyssuhteiden luottamuksen.
Sinulla on hienoja ystävyys- ja parisuhteita ollut ja voit varmasti olla niistä iloinen. Hyvä niin. Toivottavasti et joudu koskaan pettymään läheisiin ihmisiin niin, että tuntisit menneesi heidän kanssaan rikki. Todella toivon sitä, tätä tunnetta en haluaisi kenenkään kokevan. Vaikutat niin tasapainoiselta ja harkitsevalta, että varmasti sekin auttaa. Minä elän aina rajalla ja reunalla, minun ystäväni tietävät kuinka vaikea minun kanssani on olla. Onneksi on niitäkin, jotka ovat kestäneet ja pysyneet mukana. Kiitos heille.
Minä en voi kovin tarkasti tässä kertoa tämän rikkimenneen ystävyyteni syntyä, mutta minä tunsin tämän miehen läheisesti jo ennen hänen naimisiinmenoaan. En siis ystävystynyt varatun miehen kanssa, vaan olin nuorena hänen rakastettunsa ja sitten vanhempanana hänen ystävänsä. Olemme vanhempia ihmisiä, aikaa mitataan jo vuosikymmenissä. Hän kuuluu minun "lapsuusystäviini", niihin jotka ovat olleet elämässäni mukana jo "alusta" saakka.
Monimutkainen suhde siis, siihen kuului vahvana se tunne sekä hänen että minun puoleltani (tai ainakin hän on niin minulle joskus sanonut), että meillä on jotain "hieman enemmän", kuin tavallinen ystävyys. Tältä pohjalta kun tarkastelee, niin tilanne on toinen kuin jos olisimme vain nyt aikuisiällä tavanneet jossain työ- tai muissa ympyröissä ja ystävystyneet. Ja siitä päästään siihen, että hänen käytöksensä satuttaa enemmän, kuin jonkun muun käytös olisi satuttanut vastaavassa tilanteessa. Ja tietysti kyseenalaistan koko ystävyyden, en voi ymmärtää hänta enää ja pelkään että en sitten tuntenutkaan häntä niin hyvin kuin aina luulin.
Ei taida kannattaa jankata tästä asiasta enempää. Vetäydyn nuolemaan haavojani ja toivon meille kaikille parasta ja ihaninta tulevaisuutta. Hänellekin, en koskaan lakkaa rakastamasta häntä vähäsen, hänellä on kaikesta huolimatta aina paikka sydämessäni. Vihaan hänen tekojaan, mutta en häntä, sitä mikä hän sisimmältään on. Ainutkertainen, fiksu, ihana, aikuinen, iso mies. Minun kohdallani hän teki pahoja virheitä, mutta jossain muualla hän on maailman paras ystävä, puoliso, isä ja ihminen. Näin toivon olevan.
tsemppiä sinulle myös. Monet näistä minunkin rakkaista ystävistäni ovat sellaisia, jotka olen tuntenut lapsuudesta tai nuoruustani saakka ja siinä mielessä he ovat erityisiä, mutta kuitenkin vain ystävinä, niin, etten mitään romanttisia tai parisuhdetunteita heitä kohtaan tunne. Mutta kyllä, jos joku tällainen ystävä alkaisi ilmaista liiallisia rakkaudentunteita, siis muita kuin ystävyyteen liittyviä, niin luultavasti reagoisin samoin kuin mies, eli ottaisin etäisyyttä, ainakin siihen saakka kunnes toinen olisi päässyt niistä tunteistaan ja kykenisi normaaliin ystävyyteen. Etenkin jos olisin parisuhteessa ja nämä ystävän rakkaudentunteet kokisin ahdistavina ja niin että joutuisin jonkinlaiseen "puun ja kuoren välissä" -tilanteeseen. Sikäli ymmärrän miestä, ja toimisin samoin, vaikka uskonkin, ettei se sinulle helppoa ole.
Kuule, ei hän ole vastuussa siitä että sinä rakastuit häneen. Ei hän ole vastuussa siitä ettet osannut ottaa häntä vain ystävänä.
Sinä vain olet vastuussa että rakastuit häneen. Ei hän ole sinulle velkaa siitä.
Sinä mokasit !!!
Ei tietenkään hän ole minulle mitään velkaa siitä, että rakastuin. Eikä velkaa ylipäätäänkään.
Jotenkin tuntuu jankutukselta, mutta jos joku rakastuu toiseen ja toinen kohtelee kylmästi ja julmasti, niin eikö se kylmä ja julma ole tehnyt mitään väärin?
Eikö rakastunut hölmö ole ansainnut mitään sääliä keneltäkään, pitääkö hänen vain hävetä ja vajota maan alle kun oli niin typerä että rakastui mieheen, joka teki kyllä parhaansa että saisi kyseisen hullun tyhmän rakastumaan!!!!
Minä olen kyllä väsynyt tähän keskusteluun, kun ei kukaan tunnu tajuavan pointtia. Että ei se rakastuminen tai ystävyyden päättyminen tai mikään sellainen ole ongelma, vaan se että mies kohteli minua niin rumasti!!! Minä hyväksyn eron, hiljaisuuden, kaiken sen, mutta en sitä että hän polki minut maahan ennen lähtöään. Sitä en ollut ansainnut! Hän satutti minua, hänen ei olisi tarvinnut, mutta hän satutti koska en todellisuudessa merkinnyt hänelle yhtään mitään!
Minä ymmärrän kyllä oman vastuuni, mutta minä en ole ansainnut vuosien ymmärtämisen ja ystävyyden jälkeen sellaista kohtelua!!! Minä olin kuvitellut olevani arvokkaampi ystävä ja jos voisin täällä julkistaa ne lukemattomat viestit, mitä kyseinen mies minulle vuosien varrella kirjoitti, niin uskon että olisitte samaa mieltä. (En voi, olen hävittänyt kaiken, mikä hänestä muistuttaa).
Epilogi:
Tämän keskustelun jälkeen mietin, miten haluaisin hänen kuitenkin tietävän mitä ajattelen nyt, vaikka ei hän ole perääni kysellytkään. Laitoin hänelle viestin, jossa kerroin jokseenkin samat asiat ja ajtukset, joita olen täälläkin esittänyt. Sanoin etten odota, enkä haluakaan hänen vastaavan, kunhan lukisi sen ja ymmärtäisi.
Ehkäpä hän kokee senkin häirintänä, toivottavasti ei. Halusin vain tulla kuulluksi ja ymmärretyksi, vaikka en tietenkään voi tietää ymmärsikö hän mitään ajatuksistani. Mutta voinhan vaikka kuvitella, että hän ymmärtäisi ja ajattelisi minusta edes rahtusen jotain hyvää. En halua olla kenenkään silmissä loppuelämääni hullu ja paha.
Niin se menee,että sadussa susi... Vaan ei siinä kauneimmassa.
Luettuani tämän ketjun mietin, että näinköhän tuo toinen edes tietää, mitä asiasta tunnet ja ajattelet. Kun juttelitte siitä, kerroitko hänelle kaiken tämän minkä täälläkin? Kertomasi perusteella on vaikea uskoa, että hän hylkäisi sinut tahallaan tai että hän edes tietäisi, kuinka syvästi tilanne on sinua loukannut.
Jos hän on sanonut, ettei halua olla ystäväsi, niin pahaltahan se varmasti tuntuu, mutta ehkä siitä ei olekaan kysymys vaan ennemminkin neuvottomuudesta. Jos hän ei tiedä tarkalleen, mitä sinä haluat tai edes sitä, mitä hän itse haluaa ja millaiseen suhteeseen toisen naisen kanssa hänellä parisuhteessa elävänä on oikeus? Voihan hän tuntea, että intiimi henkinen suhde ja kiintymys toista naista kohtaan on pettämistä. Hänellä on vaimo, eli hän on sitoutunut toiseen ihmiseen. Siinä mielessä hän on vaikeassa välikädessä ja vieläkin enemmän siinä tapauksessa, jos sinullakin on kumppani ja hän haluaa kunnioittaa myös sitä suhdetta.
Tällaiset tilanteet eivät ole helppoja. Puhumalla niihin voisi varmasti saada jonkinlaisen selvyyden. Ehkä tyydyttävää lopputulemaa ei löydy, mutta avoimuuden jälkeen kumpikin tietäisi toisen ajatukset eikä niitä tarvitsisi omassa mielessään arpoa.
Kyllä minä yritin puhua. Liikaakin. Kun selitin ja selitin ja itkin ja itkin hänelle tätä surkeuttani, hän hermostui. Ilmoitti, ettei halua mitään kanssakäymistä minun kanssani, ei yhtään mitään ja jos haluan olla hänen kaverinsa (ystävyyttä ei kuulemma ole, eikä tule), niin minun pitää ensin päästä tunteistani yli, odottaa ainakin puoli vuotta ja sitten tulla takaisin.
Kyllä minä varmasti siinä akuuttivaiheessa häiritsin häntä pahasti. Mutta ehkä siitäkin olisi tullut vähemmän häirintää, jos hän olisi ollut vähemmän tyly ja jutellut minun kanssani, eikä vain yrittänyt vaientaa minua. Mutta varmasti olin kamala ja inhottava ihminen hänen silmissään silloin ja äärimmäisen rasittava. En yritä puolustella käytöstäni, minä romahdin silloin pahasti. Olisin tarvinnut hänen apuaan, en tuomiota.
Meidän historiallamme olisin luullut hänen toleranssistaan enemmän. Siksi arvelen, kuten tuolla aloituksessa olen kirjoittanut, että koko suhteemme oli enemmänkin vedätystä ja hyväksikäyttöä, kuin ystävyyttä. Ja SIKSI sydämeni on särkynyt. Eron olisin kestänyt, mutta en sitä että hän sanoillaan rikkoi minua.
Laitoin hänelle eilen viestin, kerroin että en ole oleelisesti muuttunut paremmaksi ihmiseksi ja kerroin myös miten hänen hylkäämisensä sattui minuun. Ei hän ole vastannut, en sitä kyllä odotakaan. Että eipä siitä sen enempää.
Tämä tarina olisi luultavasti toisenlainen hänen kertomanaan; jokainen kokee tilanteet omista lähtökohdistaan. Yritä ymmärtää häntäkin tai edes hyväksyä se, että hän on pyrkinyt toimimaan osaamallaan tavalla.
Tsemppiä sulle ja häntä pystyyn. Elämä ei ole useinkaan reilua, mutta se jatkuu kuitenkin - kovista kokemuksista huolimatta.
Olet aivan oikeassa, tämä on minun tarinani ja hänen olisi varmasti toinen. Toki hänkin puolustaisi itseään ja niin pitääkin. Varmasti oman elämän ja perheen suojelu on ollut hänelle tässä tärkeää. Minun suojeluni ja olotilani ei ollut sen rinnalla samanarvoista.
Mietin minäkin tuota osaamista, että jospa vain olisin voinut ja saanut opettaa hänelle miten toimia tässä tilanteessa. Jospa hän olisi malttanut kuunnella minua enemmän ja pitempään ja antaa näille minun tunteilleni ja murheilleni tilaa ja aikaa. Parhaassa tapauksessa olisimme molemmat oppineet jotain toisistamme ja ihmisten kohtelusta yleensä. Ja olisimme ehkä eronneet kuitenkin ystävyydessä. Mutta se meni sellaiseksi kaoottiseksi vastakkainasetteluksi, me molemmat menimme paniikkiin ja menetimme otteen toisistamme.
Haluaisin hänelle hyvää, kaikesta huolimatta rakastan häntä, olen rakastanut nuoresta saakka enemmän tai vähemmän. Mutta aina kuitenkin olen rakastanut.
Kiitos todella paljon tsempistä ja hännän nostatuksesta. Sitä tarvitsen, on niin kurjaa kun ei voi puhua kenellekään. Mutta itsepä tämän tien valitsin, haluan suojella kuitenkin kaikkia asianosaisia, enkä kenellekään mitään harmia halua. Siksi pitää olla vain hiljaa ja vähitellen yrittää löytää jotain uutta sen puuttuvan palan tilalle.
oletko ollut puheissa hänen vaimonsa kanssa? oletteko jäänyt ns. kiinni?
senkö takia hän on kääntänyt selkänsä sinulle. peloissaan?
tästähän ei käy ilmi, onko vaimolta salattu mitään, joten välttämättä mitään kiinnijäämistä ei edes voisi olla. Mieshän varmaan kuitenkin tuntee aloittajan siinä määrin, että tietää myös mitä hän voisi tehdä, kuten mahdollisesti yrittää tahallaan vahingoittaa miehen suhdetta. Pelonhan ei siinä tapauksessa tarvi tarkoittaa, että mies olisi tehnyt mitään väärää. Kyllä tuo musta kuulostaa enemmän vain siltä, että mies ei ole halunnut toisen liiallista kiintymystä ja tunteiden osoittamista ja siksi ei ole nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin ottaa etäisyyttä.
Ei tässä ole mitään kiinnijäämisjuttuja, varsinaisesti ei tosiaan ole mitään edes salattu. Tai sinänsä on, että tuskinpa hän on niitä meidän keskusteluja vaimolleen kertonut, onhan ne niin yksityisiä ja kahdenvälisiä olleet.
En ole vaimoa koskaan tavannut, enkä häneen missään yhteydessä ollut. Eipä tulisi edes pieneen mieleenkään olla ja siksi minua kyllä loukkasi se, että hän epäili minun "kostavan" jotenkin. Se oli tämän tarinan oudoin piirre, minun mielestäni.
En jaksa jauhaa enää tästä, että miksi sydämeni särkyi, vaikka kaikki on mennyt niinkuin kuuluukin mennä tällaisessa tapauksessa. On tietysti ihan oikein että sitä etäisyyttä nyt pidetään ja varmasti aika parantaa haavat. On pian pari viikkoa siitä kun laitoin hänelle viestin, eikä hän ole siihen vastannut, mikä on myös aivan oikein. Sain sanoa mitä ajattelen tästä nyt ja miltä mennyt ja tuleva minun mielestäni näyttää. Hänellä on tästä kaikesta omat ajatuksensa, jotka eivät kuulu enää minulle.
Täytyy yrittää löytää elämään sisältö siihen paikkaan, joka on hänen jäljiltään tyhjä. Täytyy vain päästää surusta irti, kyllä kai sydämen täytyy vielä parantua, kun oikein yritän.
epäili sun kostavan? Mistä sä sen käsityksen olet saanut, jos et häntä tunne tai tekemisissä ole ollut?
Jaa jaa, eipä ole äidinkieli näin aamutuimaan taas oikein hallussa. Siis mies, sen vaimon mies epäili minun kostavan. Tuli vääränlainen lause siis, kun ajattelen nopeammin kuin kirjoitan.
En ole ikinä edes oikein tajunnut mitä kostaisin, en ole oikeasti niin lapsellinen että lähtisin jonkun erimielisyyden takia kenenkään vaimolle soittelemaan. Mutta jotain tällaista hän pelkäsi, ehkä hänellä oli huonoja kokemuksia muista naisista tai omatunto piti tällaista ääntä. En tiedä enkä enää jaksakaan pohtia tuota.
Koko juttu on surullinen ja kamala ja tuskallinen minulle ja minun pitää vaan nyt kerätä palaset ja jatkaa matkaa. Olen ollut niin maassa, kaikki elämässäni kärsii kun suren tätä. Täytyy päästä jotenkin ylös ja eteenpäin.
Ihmeellistä. Olitte siis rakastavaiset siinä toisessa elämässä, elämässä ennen tätä vihittyä vaimoa? Mikä silloin meni suhteessa solmuun, kun erositte? Oliko tuo varattu mies silloin jo peruskäytökseltään samanlainen kuin nyt, vai oliko toisen elämän tapahtumat ennen miehen silloista parisuhteen uskottomuutta vielä vaikuttamatta käytökseen?
Vaadit vastuuta miehen teoista itsellesi, mutta olisiko mahdollista, että oppisit jotain itsekin tästä tapahtumasarjasta? Eikö varattu mies kuitenkin ensisijaisesti ole vastuussa teoistaan viralliselle vaimolleen? Omaa parisuhdettaan miehen kuuluukin suojella, kuten myös perhettään, eikä suhdetta toiseen naiseen. Kierolta kuulostaisi, jos mies suojelisi kakkosnaista ja tämän lapsia. Väität myös miehen tehneen sinulle pahaa, miksi sitten olit hänen kanssaan? Muista tuskassasi, että tuskin on miehen perheelläkään helppoa ollut sinä aikana, kun olet salasuhteessa ollut.
Nämä vastakkaisen sukupuolen ystävyyssuhteet ovat antoisia, mutta jos siihen tulee mukaan hattarapäinen ihastuminen, joka sitten syvenee, niin ihan tietoisesti on annettu tilanteen ajautua solmuun. Itse aiheutettu kitkerä soppa, jota sitten lusikoit, halusit tai et.
Surullinen tarina takana minullakin. Vuosien ystävyyssuhde. Olimme toistemme olkapäitä. Tapailimme säännöllisen epäsäännöllisesti. Kesällä hän meni naimisiin toisen naisen kanssa..kertomatta minulle. Hän ei olettanut sen vaikuttavan suhteeseemme, luuli sen jatkuvan samanlaisena. Rakastin tätä miestä lapsellisen onnellisena. Tyhmähän olen ollut. Minä järkevä ihminen. Olo on surullinen, tuskallinen ja olen niin vihainen itselleni, kuinka voin olla näin sinisilmäinen ja tyhmä. En koskaan olettanut edes muuta suhteeltamme kuin tapailua enkä aavistanut että ero ottaisi näin koville. Koville tuo on ottanut hänellekkin saapuneista viesteistä päätellen, mutta en ole vastannut enkä vastaa niihin. Päivä kerrallaan elän eteenpäin ja toivottavasti voin joskus luottaa taas rakkauteen.
Joopa joo... väsyttää, mutta sitten kun lukee näitä vastauksia, niin tulee niin kiukkuiseksi että haluaa kuitenkin vastata.
Että enkö tunne itse vastuuta mistään? No TUNNEN! Olen ottanut jo vuosia kantaakseni täyttä syyllisyyttä ja vastuuta ja huolehtimista tästä tilanteesta, olen yrittänyt olla järkevä ja KOKO AJAN SYYLLISTÄNYT VAIN ITSEÄNI! Olen aina jankuttanut itselleni: "sitä saa mitä tilaa, ole hiljaa ja kärsi, itseppä sotkusi aiheutat jne. jne. jne....." Vasta nyt vähitellen olen avannut silmiäni ja tajunnut, että ihmissuhteeseen tarvitaan kyllä aina kaksi ihmistä. Tämä kun ei ole ollut mikään yksipuoleinen ihastus, kyllä tuo tyyppi on tehnyt ihan omat kuvionsa tässä myös
Ja miksi olin hänen ystävänsä, jos hän oli minulle paha? Miksi ne kaikki turvakodeissa lymyilevät naiset palaavat hakkaavien miestensä luo? Jos opin vastauksen tähän, niin olen kyllä iloinen. En haluaisi enää ottaa elämältä niin paljon turpiin kuin aikaisemmin. Minussahan on todella paljon vikoja, niinkuin tämän ketjun lukijat ovat jo fiksusti päätelleet. Joten ilmeisesti olen vain niin uskomattoman tyhmä lehmä, että en tajua paremmasta. Ja tuo mieshän on siis ilmiselvästi todellinen pyhimys, ehkä minun pitäisi vain kiitellä häntä, kun sieti minua näinkin kauan.
Mitä tulee entiseen elämään, jossa todella olimme kerran rakastavaiset, olimme hyvin hyvin nuoria. Nuorena ei aina tee oikeita valintoja, ei osaa kun ei ole vielä oppinut. Ei kannata alkaa jälkiviisastelemaan sitä, kelloa ei voi kääntää takaisin.
Ja olenko oppinut? Olen, olen nyt oppinut, että voittaja vie kaiken ja luuserin täytyy vajota maan alle. Just niinkuin laulussa sanotaan, ihan prikulleen. Turha vinkua myötätuntoa keneltäkään, itseppä läksin, itseppä kärsin. Se tuntuu olevan 95-prosenttisesti kaikkien tähän ketjuun vastanneiden mielipide, joten opittu on!
Sinulle sinisilmäinen nainen: otan osaa ja annan lämpimän virtuaalihalauksen, tiedän kyllä tarkalleen miltä sinusta tuntuu. Usko minua: ei se joka rakastaa vilpittömästi ole tyhmä. Se joka polkee ystävän maahan ja jättää kitumaan sinne on se tyhmä. Sinulla on ihana kyky rakastaa niinkuin lapsi, luottavaisena ja onnellisena. Se ei ole koskaan väärin.Ei koskaan, muista aina se, äläkä koveta itseäsi koskaan.
Sinä pärjäät kyllä vielä, laita suru isoon mustaan laatikkoon ja jätä se tienviereen. Ja jatka sitten matkaa. Paljon rakkautta ja parempaa onnea elämässä sinulle, älä syyllistä itseäsi enää vaan nauti kaikista pienistä onnenhetkistä joita eteen tulee. Olet ne kaikki ansainnut.
Lämmin halaus sinulle Särjetty ja myös sinulle Sinisilmäinen nainen.
Särjetty, suurkiitos tästä kirjoituksestasi ja koko ketjusta. Kirjoitat todella hyvin tilanteestasi ja ymmärrän sinua täysin.
Minulla ei ole takana vastaavaa pitkää ystävyyssuhdetta, vaan pitkähkö salasuhde, jonka mies mielessään käänsi ystävyydeksi kertomatta minulle. Ja nyt hän ihmettelee, kun sanon, että ystäviä emme voi olla, koska minulla on liikaa tunteita häntä kohtaan. Hänelläkin on ollut tunteita, mutta hän ei vaivautunut kertomaan minulle niiden hiipumisesta. Olen jo pitkään yrittänyt saada häneltä selkoa mitä minusta ajattelee, mutta hän on taitavasti vältellyt jopa suorat kysymykseni.
Särjetty, sanot, että ystäväsi pelkäsi sinua ja teeskenteli näinkin pitkään. Olen epäillyt, että samoin on minun salamieheni laita. Ja osittain hän on tämän tunnustanutkin, hän on omien sanojensa mukaan yrittänyt pitää minut rauhallisena. Ilmeisesti sen vuoksi, että en tekisi mitään hänen mielestään typerää.
Hänellä tulee olemaan aina paikka sydämessäni. Taistelen nyt itseni kanssa, että antaisin asian olla. Olen mielessäni jo tehnyt suunnitelmat miten tämän saamani kohtelun kostaisin. En millään haluaisi päästää häntä näin helpolla, varsinkaan kun hän ei tunnu käsittävän kuinka väärin teki minua kohtaan. Kun vielä moneen kertaan olin pyytänyt häntä kertomaan, jos haluaa suhteemme lopettaa.
Ethän kostamista suunnitellessasi kohdista sitä kuitenkaan salamiehesi perheeseen, et vaimoon etkä lapsiin. Heitä on jo satutettu liikaa ikuisin vaurioin, eivät he tarvitse enää yhtään syvempää haavaa.
Voi myös mielessään miettiä, kostatko lopulta omia pettymyksiäsi ja omaa pahaa oloasi. Kuvailemasi salamiehesi lienee niitä luikeroita, joihin ei olisi kannattanut panostaa edes salasuhteen vertaa. Pelkääkö hän, ettet tee mitään typerää sitä, että pilaisit hänen maineensa, kertoisit vaimolle kaiken vai tekisit itsellesi jotain?
Mistä muuten tiedät, että hän pääsee helpolla? Voi olla, että näyttää siltä sinun suunnastasi katsottuna, mutta jostain toisesta suunnasta katsottuna voi olla melkoinen jaakobin paini pään sisällä menossa.
En voi varmasti tietääkään, että hän pääsee helpolla. Ja arvaan, että ajatukset käy kierroksilla. Mutta kai minullakin on johonkin oikeus kaiken tämän jälkeen.
Tiedän, olen ollut sinisilmäinen ja hölmö, mutta en osannut kuvitella tutun ihmisen käyttäytyvän lopulta noin.
Vaimonsa tietää jo kaiken, joten muita juttuja mietin. Enkä itseäni ole vahingoittamassa, ei hän sentään ole sen arvoinen.
Onko pettymykseni hänen suhteensa ja siitä johtuva paha olo jotenkin vähäarvoisia? Mielestäni ei ja nuo tunteet on oikeutettuja. Miksi vain minun pitää kärsiä hänen toimintansa tähden? Jos olisi toiminut toisin, niin koko keskustelua ei käytäisi.
Luulenpa, että käymme tällä hetkellä tahtojen taistoa, hiljaista sellaista. Hän odottaa hiljaa mitä teen ja toivoo, etten tee mitään. Ja minä puolestani odotan, että hän ottaisi yhteyttä, jotta voisimme selvittää välimme sivistyneesti. Pelkään vain, että odotus on turhaa ja siksi mietin muita tapoja näyttää hänelle kuinka epäreilusti hän toimi(i).
Ja kyllä sen nyt tiedän, että hän on luikero, johon ei olisi kannattanut tuhlata sekuntiakaan aikaa. Toivon tästä jotakin oppineeni.
Kiitos halauksesta, se on aina tervetullutta, pidän halaamisesta yli kaiken!
Sinun tarinasi kuulostaa aika samanlaiselta kuin minunkin. Salasuhde tai ystävyys, ei siinä niin eroa ole, kun lopulta se päättyy pahaan mieleen ja väärinkäsityksiin, puhumattomuuteen ym.
Sinuna ehkä luopuisin tuosta kostoajatuksesta. En usko, että kostaminen auttaisi mihinkään. Itse en ole edes miettinyt moista, hän taitaa inhota minua jo valmiiksi niin paljon, että en saisi häntä näkemään pahaa oloani ja surkeuttani kostollakaan, ei hän ymmärtäisi sitä mitenkään. Eikä minulle tulisi parempi olo, pahempi vain.
Minusta on ollut viime aikoina parasta, kun olen huomannut miten vahva olen yksinkin, ilman häntä. Minulla on niin paljon elämässäni ilonaiheita, uskon Jumalaan ja rakkauden voimaan, minulla on perhe, ystäviä ja etenen elämässäni nyt niinkuin pitääkin. No, työnteko kärsi pahasti keväällä ja kesällä, mutta olen saanut vahingot korjattua.
Ihan viime aikoina olen alkanut vähän kerrallaan luottamaan siihen tunteeseen, että olen kokonainen ja hyvä ihminen, vaikka hän ei olisikaan peilini. Ehkä jopa niin, että kun hän ei arvioi minua, näen paremmin itse, millainen olen. Olen liikaakin yrittänyt miellyttää muita ihmisiä elämässäni ja olen antanut aina muiden määrittää oman tilanteeni. Jospa nyt oppisin päättämään itse, mikä on minulle oikein ja hyväksi. Ihan siis yleisellä tasolla, kaikkiin ihmissuhteisiin ja muuhunkin elämään liittyen. Joku hyvä ja siunaus tästä kaikesta tuskasta saisi kyllä tulla.
Minä vain: on tosi hyvä, että vaadit arvoa myös omille tunteillesi. Mutta toivon, että kun olet siihen sydämessäsi valmis, niin voit myöskin päästää niistä irti. Laita kaikki mustat tunteet mustaan laatikkoon ja jätä tiensivuun tai nakkaa ne sillalta alas. Kaiken valkoisen ja kauniin voit pakata mukaan matkalle, sinä kasvat rakkauden voimalla, kun keskityt rakkauteen ja unohdat vihan. Toivottavasti tiesi on tästä eteenpäin aina vain kevyempi kulkea. Voimia sinulle!