Toivottavasti edes joku jaksaisi lukea tämän viestin loppuun ja saisi jotain tolkkua sekavasta tilanteesta... Itse en enää tiedä mistään mitään, jossakin vaiheessa taju siitä, mikä on normaalia ja mikä ei, on kadonnut taivaan tuuliin. Nyt olen vain sekaisin.
Perustilanne: Mies 23 v. ja nainen 25 v. Yhdessäoloa takana 1,5 vuotta. Avoliitossa ja kihloissa. Mies opiskelee (oli aiemmin työtön), nainen vaativassa työssä, suht. korkeassa asemassa.
Mies käy viihteellä vähintään kerran viikossa, yleensä kaksi kertaa. Naisen työ on vaativaa, eikä vastaava tahti onnistu. Mies myös "kaipaa omaa tilaa" ja lähtee usein vähintään päiväksi omille teilleen (kertoo yleensä, missä menee). NAiselle on ok, että miehellä on omia menoja, kuten naisellakin, mutta kaipaa myös yhteistä "laatuaikaa", miehelle se ei ole niin tärkeää. Hänelle riittää se, kun ma-to nähdään aamuisin ja iltaisin, vaikkakin kumpikin tekee omia juttujaan, eikä kauheasti tehdä mitään yhdessä.
Naiselle seksi on tärkeää, mies purkaa halunsa lähinnä nettipornoon. 1-2 krt viikossa nopea yhdyntä, josta jää naiselle vain paha mieli. Asiasta on keskusteltu ja hetkeksi tapahtuikin positiivinen muutos, nyt asiat taas valuneet vanhaan systeemiin...
Nainen hoitaa hyvin pitkälti raha-asiat (laskujen maksun ym.), mies auttaa kotitöissä pyydettäessä. Yleensä vastuu tärkeistä asioista lankeaa naiselle, sillä mies on "huono" hoitamaan asioita ja mielellään unohtaa ikävät asiat.
Mies on tunnustanut pettäneensä naista seurustelun alkuvaiheessa ja tämänkin jälkeen valehdellut/pettänyt lupauksensa liittyen pettämiskummpaninsa tapaamiseen (eli lupauksista huolimatta tavannut tätä salaa, lähettänyt mm. sähköpostia, jossa haukkuu avopuolisoaan hulluksi jne.). Tämä kummittelee naisen mielessä usein, vaikka asiasta ei enää puhutakaan. Epäilee usein mielessään, että reissuillaan mies tapaa tätä (tai jotain muuta) naista salaa. Miehellä pitkä historia valehetelmisesta (tottumus) ja pettämisestä (tapa).
Taisitte arvata, että minä olen tuo nainen. Olenko hullu, vai onko tyytymättömyyteeni joku muu syy? Keskusteluyrityksilleni en tunnu saavan vastakaikua, kun mies ottaa kaiken niin kovasti itseensä. Jokainen avaus on henkilökohtainen loukkaus ja päädymme keskustelemaan itse asian sijasta jostain ihan muusta. Tunnen oloni yksinäiseksi, enkä enää oikein osaakaan puhua em. seikan vuoksi. Kun on tottunut varomaan sanojaan, ettei toinen loukkaantuisi, ne oikeat asiat jäävät helposti sanomatta.
En tiedä mitä tehdä... Suhteemme on selvinnyt suuremmistakin myrskyistä, mutta nyt tuntuu että mittani on täysi. Minun elämäni ei oikein natsaa tuon villin ja vapaan opiskelija elämän kanssa, kun intressit ja elämän sisällöt ovat niin erilaiset... Vai kuvittelenko vain? Olenko vain tiukkapipo, kun ärsyttää jos toinen lähtee iltaillan perään kavereiden kanssa baariin, samaan aikaan kun minä teen 12 - 16 -tuntisia työpäiviä?
En minä tiedä. En edes sitä, mitä tunnen... Pitäisi ottaa aikalisä, mutta en tiedä minne menisin. Hukutan murheeni työhön, mutta ei tätä pitkään jaksa.
Perustilanne: Mies 23 v. ja nainen 25 v. Yhdessäoloa takana 1,5 vuotta. Avoliitossa ja kihloissa. Mies opiskelee (oli aiemmin työtön), nainen vaativassa työssä, suht. korkeassa asemassa.
Mies käy viihteellä vähintään kerran viikossa, yleensä kaksi kertaa. Naisen työ on vaativaa, eikä vastaava tahti onnistu. Mies myös "kaipaa omaa tilaa" ja lähtee usein vähintään päiväksi omille teilleen (kertoo yleensä, missä menee). NAiselle on ok, että miehellä on omia menoja, kuten naisellakin, mutta kaipaa myös yhteistä "laatuaikaa", miehelle se ei ole niin tärkeää. Hänelle riittää se, kun ma-to nähdään aamuisin ja iltaisin, vaikkakin kumpikin tekee omia juttujaan, eikä kauheasti tehdä mitään yhdessä.
Naiselle seksi on tärkeää, mies purkaa halunsa lähinnä nettipornoon. 1-2 krt viikossa nopea yhdyntä, josta jää naiselle vain paha mieli. Asiasta on keskusteltu ja hetkeksi tapahtuikin positiivinen muutos, nyt asiat taas valuneet vanhaan systeemiin...
Nainen hoitaa hyvin pitkälti raha-asiat (laskujen maksun ym.), mies auttaa kotitöissä pyydettäessä. Yleensä vastuu tärkeistä asioista lankeaa naiselle, sillä mies on "huono" hoitamaan asioita ja mielellään unohtaa ikävät asiat.
Mies on tunnustanut pettäneensä naista seurustelun alkuvaiheessa ja tämänkin jälkeen valehdellut/pettänyt lupauksensa liittyen pettämiskummpaninsa tapaamiseen (eli lupauksista huolimatta tavannut tätä salaa, lähettänyt mm. sähköpostia, jossa haukkuu avopuolisoaan hulluksi jne.). Tämä kummittelee naisen mielessä usein, vaikka asiasta ei enää puhutakaan. Epäilee usein mielessään, että reissuillaan mies tapaa tätä (tai jotain muuta) naista salaa. Miehellä pitkä historia valehetelmisesta (tottumus) ja pettämisestä (tapa).
Taisitte arvata, että minä olen tuo nainen. Olenko hullu, vai onko tyytymättömyyteeni joku muu syy? Keskusteluyrityksilleni en tunnu saavan vastakaikua, kun mies ottaa kaiken niin kovasti itseensä. Jokainen avaus on henkilökohtainen loukkaus ja päädymme keskustelemaan itse asian sijasta jostain ihan muusta. Tunnen oloni yksinäiseksi, enkä enää oikein osaakaan puhua em. seikan vuoksi. Kun on tottunut varomaan sanojaan, ettei toinen loukkaantuisi, ne oikeat asiat jäävät helposti sanomatta.
En tiedä mitä tehdä... Suhteemme on selvinnyt suuremmistakin myrskyistä, mutta nyt tuntuu että mittani on täysi. Minun elämäni ei oikein natsaa tuon villin ja vapaan opiskelija elämän kanssa, kun intressit ja elämän sisällöt ovat niin erilaiset... Vai kuvittelenko vain? Olenko vain tiukkapipo, kun ärsyttää jos toinen lähtee iltaillan perään kavereiden kanssa baariin, samaan aikaan kun minä teen 12 - 16 -tuntisia työpäiviä?
En minä tiedä. En edes sitä, mitä tunnen... Pitäisi ottaa aikalisä, mutta en tiedä minne menisin. Hukutan murheeni työhön, mutta ei tätä pitkään jaksa.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Olet kuitenkin tosi nuori. Takuulla tulee vastaan parempia tapauksia, loppuelämä potentiaalisen ja käytännönkin pettäjän ja bilettävän nahjuksen kanssa vaikuttaa kärsimykseltä. Jätkä vaikuttaa vastuuttomalta nulikalta.
Olet antanut tyypille mahdollisuuksia, mutta koska se ei tunnu tajuavan, ei se ole rakkautesi arvoinen.
maailmat ei kohtaa.
Ehkäpä olette väärät ihmiset toisillenne tai
sitten aika on väärä.
Jos seksikään ei tyydytä molempia,niin mikä
teitä sitten yhdistää.
Jos mies rakastaisi täysillä sinua,hän myös
haluaisi sinua!
Oletko varma,ettet ole opiskeluajan elättäjä?
Minä en tuollaista miestä katselisi hetkeäkään. Mieti nyt sinäkin, haluatko elättää bilettäjää, joka ei ole sinusta seksuaalisesti kovinkaan kiinnostunut, ei näytä arvostavan sinua kumppaninaan ja joka todennäköisesti pettää sinua.
Ihan uteliaisuudesta: mikä ihme sai sinut suostumaan miehesi kosintaan vai kositko itse? Aika nopeasti olette mielestäni kihlautuneet...
Kuulostaa aika sietämättömältä tilanteelta ja mieheltä. Ei naisen kauan pidä tuollaista katella, johan siinä menee oma elämä sekaisin (kuten jo totesitkin) ja rupee ettiin ittestään vikoja ihan turhaan.
Elämäntilanne vaikuttaa. Haluaako panostaa vielä vakinaiseen suhteeseen vai rellestää. Miehesi ei näytä vielä tosissaan haluavansa vakiintua. Onneksi ette ole vielä naimisissa..
Valitettavasti tekstistäsi tuli sellainen tuntu, ettet ole miehellesi naisystävä vaan äiti. Maksat laskut, käyt töissä, annat sillointällöin orgasmit ja päästät vielä viihtellekin. Mikäli tämä on sinusta tyydyttävä suhde, voit tietenkin jatkaa suhdetta. Ellei näin ole, sinun kannattaisi ehkä miettiä, mitä oikein suhteelta tahdot. Romanttista rakkautta tai kumppanuutta suhteessanne ei kertomasi perusteella juuri ole. Kaiken lisäksi miehesi on vieläpä loukannut sinua pahasti haukkumalla sinua toiselle naiselle. Mies saattaa olla liian kypsymätön sitoutumaan suhteeseen, mutta itse tahtoisit ehkä enemmänkin, eikö näin? Paljon äiti-teorian puolesta puhuu sekin, että mies ei siedä suhdettanne kohtaan osoittamaasi arvostelua. Sinähän olet se viimeinen turvasatama, joka hoitaa asiat mallilleen. Mikäs siinä, valitettavasti suhde voi olla sinulle aika köyhä. Ansaitset paljon parempaa. Voimia!
Neitoperho,
ei kuulosta yhtään mukavalta tuo tilanteesi. Et taida olla onnellinen...
Itse irrottauduin talvella suhteesta, joka sinänsä oli ok, rakastimme, pidin miehestä paljon, oli yhteinen asunto ja kihlat. Mutta mies ei malttanut viettää aikaa kanssani, kun maailmalla oli niin paljon muutakin tarjolla. Ei hän pettänyt minua, mutta ne kaverit ja harrastukset... En tiedä miten sinä ajattelet, mutta minusta tuntui, etten ole tärkeä, eikä se tuntunut yhtään mukavalta. Keskustelimme asiasta monta kertaa, mutta lopputulos oli, että molemmat tunsimme joustaneemme jo äärirajoille asti. Minun ratkaisuni oli lähteä pois. Mikä sinulle olisi parasta?
Kyllähän uuden elämän aloittaminen tuntuu monimutkaiselta ja pelottavalta, mutta vain etukäteen. Asiat järjestyvät kyllä. Onko sinulla ystäviä, jotka voisivat olla tukenasi?
Paljon rohkaisevia halauksia,
toivottavasti löydät elämäsi punaisen langan taas ja ulos sekavasta tilanteestasi!
Jotenkin kolahti tuo sinun viestisi. Olen itse aika ahdistuneessa mielentilassa ollut jo pitkään ja tarvitsisin apua eron kokeneelta. Olen viisi vuotta seurustellut itseäni 10 vuotta vanhemman miehen kanssa, jolla on takanaan avioero ja kaksi lasta ex-puolisonsa kanssa. Itse olen 26-vuotias. Emme ole kihloissa, mutta viimeiset kolme vuotta olemme asuneet saman katon alla. Asunto tosin on minun. Meillä on ollut ihan hyvä suhde kuten sinäkin kuvailit omaasi. Me olemme olleet toistemme parhaat ystävät, kumppanit. Olemme tehneet lähes kaiken aina yhdessä ja ne ystävät, joita meillä on, ovat myös yhteisiä. Siinä mielessä siis meidän tilanteemme on erilainen, että ongelmamme eivät johdu yhteisen ajan puutteesta.
Viimeisen puoli vuotta on voinut lähes tuntea kuinka meidän välinen liekki on alkanut hiipua. Minä tunnen täysin samoin kuin sinä tunsit ennen eroa - en koe itseäni avomiehelleni tärkeäksi. Olen lähinnä hänen kämppiksensä. Meidän välillä ei ole enää hellyyttä, kosketuksia ja seksiäkin hyvin harvoin. Emme tosin riitelekään...me vaan elämme yhteistä arkea ja siinä kaikki.
Avomieheni on todella huono keskustelija mitä parisuhdeongelmiin tulee ja minä taas olen tottunut puhumaan kaikesta. Elokuussa me kuitenkin nostimme asian pöydälle yhtenä iltana ja totesimme molemmat täysin saman; olemme todella pahassa kriisissä. Hulluinta on se, että siihen ei varsinaisesti ole mitään syytä. Olen aina pitänyt fraasia "kasvoimme erilleen" totaalisen lapsellisena kliseenä, mutta alan uskoa, että siinä on suuri totuuden siemen. Hullua on myös se, että olemme viiden yhteisen vuoden aikana kokeneet yhdessä paljon myrskyjä avopuolisoni avioeroon liittyen ja selvinneet niistä toisiamme tukien. Mutta nyt onkin kyse meistä kahdesta.
Ero käy mielessäni yhä useammin, sillä alan olla jo aika tuskastunut tähän tilanteeseen. En vain todellakaan ymmärrä miten siitä selviäisin. Millä minä täytän sen tyhjiön, joka jää toisen lähdettyä? Mitä tapahtuu niille yhteisille ystävyyssuhteille, joita meillä on? Miten käytännön järjestelyt? Jäänkö asumaan kotiin, jonka me olemme jakaneet kolme vuotta vai muutanko pienempään? Miten kestän eroamisen tuskan?
Se kaikki tuntuu ylivoimaiselta. Kyseessä on vielä kaiken lisäksi elämäni ensimmäinen todellinen seurustelusuhde.
Olen niin valtavan surullinen. Tässä tilanteessako minä nyt olen? Miten tässä näin kävi? Ja ennen kaikkea - mitä minun pitäisi tehdä?
Otin eron tuossa elokuisessa keskustelussamme vakavana vaihtoehtona esille. Ja silloin mieheni tajusi, että esitän sitä ihan tosissani. Hänelle iski silloin paniikki ja sanoi vielä haluavansa yrittää ja sitä tahdoin minäkin. Pari viikkoa meni ja taas on sama välinpitämätön ilmapiiri.
Toisinaan tuntuu siltä, että on ahdistavampaa, kun se kumppani, joka on joskus näyttänyt rakkauttaan kaikin keinoin, on joka päivä arjessani vain muistuttamassa niistä hyvistä ajoista. Ehkä olisi helpompi elää yksin, vaikka sekin vaihtoehto tuntuu todella vaikealta tällä hetkellä.
Kiitos teille, jotka jaksoitte tämän vuodatuksen lukea. Olisin todellakin vailla hyviä neuvoja!
Hei!
Pyysit apua ja teen parhaani jakaakseni pahan olosi ja kenties tukeaksenikin. Silti ratkaisun avaimet ovat omissa käsissäsi, sillä vaikka nyt ahdistaisikin ja mielessä myllertäisi kovasti, olet juuri sinä tilanteesi paras asiantuntija!
Olette olleet yhdessä viisi vuotta ja kokeneet monenlaista, joten tunnette toisenne jo melkoisen hyvin. Silti nyt ahdistaa, tunnet ettet ole tärkeä avomiehellesi. Ymmärrän hyvin että tilanne on pakahduttavan tuntuinen, etenkin kun muistat aiemmat, onnellisemmat ajat. Tiedätkö, ihan ensimmäiseksi mieleni tekisi rauhoitella sinua: tuo voi olla ohimenevä vaihe suhteessa, ehkä olette siirtyneet tai siirtymässä parisuhteen elinkaaressa uuteen vaiheeseen, jossa näennäisesti etäännytään, mutta jos sen ajan yli jaksetaan ja halutaan tutustua toiseen uudelleen, päästään vaiheeseen jossa onni kukoistaa taas. Suosittelisin katsomaan jotain parisuhdekirjaa (ihan oikeasti, älä vain pidä tätä minään vähättelynä), itselleni oli paljon iloa parisuhteen kommunikointiin keskittyvästä David Viscottin kirjasta, jonka nimi oli muistaakseni 'Kuinka rakastaa toista ihmistä'.
Niin ikävältä kuin tuntuukin kirjoittaa tätä, toinen vaihtoehto on, että oikeasti olette huomaamassa, että suhteenne ei enää nykyhetkessä toimikaan, että kasvaneina yksilöinä te kumpikin tarvitsette jotain muuta. Teettekö toisenne onnettomiksi? Haluatteko eri asioita niin sovittamattomasti, että kompromissi on mahdoton? Vai oletteko vain tottuneet toistenne olemassaoloon niin, että ette enää näe siinä mitään erityistä?
Olisiko sinun mahdollista ottaa vähän omaa aikaa, lähteä vaikka hyvän ja luotettavan ystävättären kanssa pienelle matkalle, jotta voisit miettiä mitä oikeastaan haluat elämältä? Ehkä kumppanisi reagoi tähän negatiivisesti, mutta jos jaksat rauhallisesti kertoa, ettet oikein tiedä mitä haluat, että et ole nyt onnellinen, että tarvitset aikaa miettiä asioita, hän saattaisi itsekin herätä ajattelemaan. Kerroit kyllä, että jo kävitte tämäntapaisen keskustelun, mutta ihan syvemmin kumpikin tahollaan miettien. Jos oikeasti olet ahdistunut, eikä tilanne korjaannu, ei asiaa voi pidemmän päälle lakaista maton alle, vaikka sen käsittely tuntuisi kuinka kipeältä.
En tässä vielä mene asioiden edelle ja ala kirjoittaa eron läpikäymisestä. Jos aikanaan päädyt siihen ratkaisuun, kirjoita toki niin keskustellaan siitäkin, jos haluat. Selviät varmasti, mutta helppoa se ei aina ole. Toisten ihmisten tuella siedettävää, kuitenkin!
Ystävyydellä sinua ajatellen
Kiitos sinulle todella paljon! Hetki ja päivä kerrallaan tässä yritetään mennä, mutta auttaa uskomattomasti, kun saa purkaa pahaa oloaan. Aika näyttää miten meidän käy...jokin pieni osa minussa haluaa pitää vielä kiinni siitä, mitä on tai on ollut ja se vielä isompi osa on totaalisen väsynyt ja turhautunut tähän suhteeseen. Mutta niin kauan kuin se pienikin osa jaksaa pitää toivosta kiinni, siihen ehkä kannattaa vielä takertua.
Suahan käytetään ihan selvästi vain hyväksi. Mä jättäsin tollasen sian heti.
Järki käteen ja äijä mäkeen! Ei tuolla lailla kohdella rakasta ihmistä, kuin miehesi sinua kohtelee. Hus sika metsään!
Älä valita turhasta .Elätä nyt vaan se mies kiltisti,
kyllä se siitä häipyy kunhan saa opiskelut päätökseen
ja ammmatin.Silloin sinäkin olet turhan vanha jo hänelle.Hyvät tekosi palkitaan ehkä siinä toisessa...
Älä tuhlaa aikaasi enää hetkeäkään, tuo ei kuulosta miltään oikealta elämältä. Ei kannata tuhlata ainutta elämäänsä.
Äkkiä pois tuollaisesta suhteesta.....pitkässä juoksussa häviät. Tiedän että se ei ole helppoa mutta entä sitten kun siinä on lapsia??? Pois nopsaan...ja puhun kokemuksesta...
oikea seurustelusuhde vaatii luottamusta. Jos sellaista ei ole (eli et voi luottaa toiseen mikä on sinun tapauksessasi enemmänkin kuin ymmärrettävää), ei suhdetta kannata jatkaa. Ihmisen pitäisi kunnioittaa itseään sen verran, että vaatii suhteelta edes luotettavuutta. Itse riuduin onnettomissa suhteissa, joissa luottamusta ei ollut nimeksikään. Ihmettelin, oliko vika minussa. Enkö minä vain kyennyt luottamaan? Sitten tapasin nykyiseni, eikä luottamus ole todellakaan ongelma - hän on ensimmäinen ihminen johon todellakin olen luottanut 100% ja luotan edelleen. Kaikilla pitäisi olla oikeus sellaiseen suhteeseen, sillä pidemmällä tähtäimellä se on suhdetta ylläpitävä voima. Luottamuksettomat suhteet kaatuvat aika varmasti joskus, miksi riutua onnettomassa suhteessa kun voi löytää jotain paljon parempaa? Itsekkin tajusin vasta jäkeenpäin, ettei luottamusongelma ollut kuviteltua, kyseiset ihmiset eivät minun luottamustani ansainneet. Eheydyt erosta ennen pitkään ja opit arvostamaan itseäsi päämääränä sinänsä, kunnioita itseäsi, vain siten löydät onnellisuuden elämässäsi! Onnellisuus tulee ihmisestä itse, sisältä. Muista sitä ei kannata hakea, ihmiset vaihtuvat niin paljon elämän aikana. Eheytesi katoaa heidän mukanaan kerta toisensa jälkeen, jos lataat sen muihin. Voimia sinulle...
Edellisen äititeoria oli hyvä. Kummallakin tuntuu olevan selkeä rooli suhteessanne.
Mutta ehkä teidän molempien kannattaa katsoa itseanne peiliin, ei 12-16 tunnin työrupeama kuullosta enää normaalilta.
Keskustelkaa, keskustelkaa, keskustelkaa, vaikka suhteenne päättyisi, kannattaa se käsitellä perinpohjaisesti. Saatat muuten toistaa samaa kuviota mahd. uudessa suhteessa.
Opi tuntemaan itsesi, rakasta itseäsi, elä omaa elämääsi älä muiden!
Olin vastaavassa tilanteessa viime vuonna. Minä 30-v. kävin töissä ja hoidin talouden. Mies 23-v. opiskeli ja ryyppäsi kavereitten kanssa. Sitä "onnea", kesti 1.5-vuotta. Mies jäi kiinni pettämisestä ja jäi velkaa 1300€. Sanoo maksavansa kun voi, ehkä vuoden päästä. Toiset sanovat, ei varmaan ikinä maksa ja hyvä kun pääsit siitä jätkästä. Erosta on nyt kulunut 9 kk ja elämä on paljon tasapainoisempaa ja onnellisempaa. Ei tarvi murehtia raha-asioista, että kuka maksaa ja missä se yksi menee ja tuleeko yöksi kotia vai ei. Rakkaus on sokeaa ja miksi naiset rakastuvat aina renttuihin? Onko meillä jokin hoivaamistarve ja sitä nämä rentut hakevat, äitiä. Mulle riitti yksi renttu vellihousu. Nyt on kuvioissa uusi kunnollinen mies 39-v isolla M. Ansaitset paremman miehen joka arvostaa sua naisena. Miehet ovat tuossa iässä vielä aika lapsellisia, poikkeuksia löytyy toki.
Eli on täysin normaalia tuntea epätyydyttäväksi suhde, jossa toinen puoli ei huomioi kumppaninsa tarpeita. Itse en hyväksyisi sitä, että mieheni ilta illan jälkeen lähtisi kavereidensa kanssa. Mitä iloa on suhteesta, jossa ei saa omasta mielestään riittävästi hellyyttä, seksiä, huomiota ja yhteistä aikaa... Eikö yhtä hyvin sitten voisi elää yksinkin?
Mieti nyt tarkkaan, onko tämä suhde se, mitä elämältäsi haluat. Tekee varmasti kipeää lähteä, mutta vielä kipeämmältä voi pitemmän päälle tuntua jääminen...
Hyvässäkin parisuhteessa on parhaimmillaankin aina jotain ongelmia, asioita jotka ärsyttää toista tai juttuja joihin toinen ei ole tyytyväinen. Näistä pitää voida keskustella säännöllisesti ja ainakin ennenpitkää rakentavalla tavalla. Puolin ja toisin täytyy tietysti tehdä kompromisseja ja sietää ikäviä asioita toisessa. Mutta keskustella niistä täytyy ja asiat pitää jotenkin käsitellä. Joskus on riideltävä, vaikeita asioita ei kukaan osaa koko ajan käsitellä positiivisesti ja rakentavasti. Mutta ei riitelyä pidä pelätä, hyvä riita vain puhdistaa ilmaa. Mikään parisuhde ei kestä sitä, että ongelmat ja ärsyttävät asiat lakaistaan maton alle ja jätetään käsittelemättömänä roikkumaan. Ne tulevat aina eteen joka tapauksessa. Padotut ongelmat vyöryvät joskus kerralla päällesi ja hautaavat sinut alleen.
Sanoit, että miehesi ei suostu oikeasti keskustelemaan ja vältät riitelemistä. Suhteestanne ei vaan tule mitään, jos ei asioista voi ihan oikeasti keskustella. Äläkä välttele riitelemistäkään, jos ei muu auta.
Miehesi on nuori ja kokematon, ja hänen elämäntilanteensa, odotuksensa elämältä ja tavoitteensa aivan erilaiset kuin sinulla. Ei hän ole valmis sitoutumaan pitkään aikaan mihinkään vakavaan suhteeseen, hän vasta etsii itseään ja moni asia on kokematta. Ette te oikein sovi yhteen. Ei teillä ole yhteistä käsitystä hyvästä seksielämästäkään, ja voisinpa väittää ettei sitä tuollaisessa suhteessa tule syntymäänkään. Viime kädessä huono seksielämä tappaa suhteesta kaiken ilon. Kun luin tuon juttusi, en oikein voi käsittää miksi jaksat roikkua tuollaisessa miehessä kiinni. Ansaitset parempaa, ja varmasti löydät itsellesi paljon sopivamman ja kypsemmän miehen. Älä ihmeessä jää roikkumaan tuollaiseen suhteeseen, josta et saa juuri mitään positiivista irti.
...... on alemmuuskompleksi. Ei tunne itseään riittävän hyväksi ja menestyneeksi sinun seurassasi. Ja jos vielä elätätkin herran, ei ihme, että ei ole pokkaa olla kotona.