"Parisuhdekouluttaja Marianna Stolbow tietää tarkasti, mistä tunnistaa ihmisen, joka osaa rakastaa itseään terveellä tavalla.
- Hänen seurassaan on yksinkertaisesti pirun hyvä olla!"
http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288599805897.html
- Hänen seurassaan on yksinkertaisesti pirun hyvä olla!"
http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288599805897.html
Vastaukset 47
Vanhimmat
Kannattaa sinunkin koittaa opetella,se terveesti rakastaminen. Miten eukkosi kestää?
???...
Ehkä sinä annat mulle oppitunteja siinä? Sinä tai joku muu terveen rakastamisen jalon taidon omaava?
Mut jos tosissaan aloituksen aiheesa pysytään, niin näetkö tulevaisuutta ja taspainoista hyvää suhdetta siinä missä toinen rakastaa itseään terveellä tavalla ja toinen ei...?
Oikeampi kysymys kuuluu, että minkälaisena näen suhteen tulevaisuuden missä toinen rakastaa itseään terveellä tavalla ja toinen ei?
Siinä on vähän enemmän mietittävää...
Kukahan sen terveen itsensä rakastamisen osaisi edes määritellä, kun ihmiset ei oo mitään standardeja? Jos kuluttaa elämänsä miettien, onko mikä tahansa rakkaus tervettä ja terveellistä ylipäätään. niin hukkaan menee. Parempi valita päivänkakkara ja nyppiä siitä terälehtiä yksi kerrallaan ja jos siitäkin luomuestistä tulee kielteinen vastaus, niin sitten vois vaikka mennä Marianna Stolbowin kanssa kalaan.
Suhteen tulevaisuus muotoutuu pitkälti siitä, mitä sen osapuolet ovat tutustumisvaiheessa toisistaan havainnoineet. Suhteesta voi tulla lyhyempi, kuin päättömän kanan lentoreitti, tai sitten 80 vuotta kimpassa hiottu timantti.
No vaikkapa siitä sen voisi yksilö tietää, että sillä on itsensä kanssa pirun hyvä olla.
Tietää? No mut miksi se pitää tietää? Tietääkseen jotain on pakko analysoida, vertailla ja pähkäillä. Miks nähdä vaivaa vain siksi, että osais sanoa nimen omalle olollensa. Eiks riitä, kun tuntee vaan niillä aisteilla, mitkä on. Jos putoo vaikka avantoon, niin voi aistia kylmän. Jos istuu kiukaalle, niin tuntuu kuumalle.
Ihminen on yhteisöllinen eläin, joten se toimii pitkälti muurahaisten lailla. Se on geeneissä ja elinehto lajin säilymiselle. Väitän, että leppoisammin elää se joka ei mistään mitään tiedä.
Analysointi vie aina kauemmas siitä itse tietämisestä. Ja sitäpaitsi voidakseen analysoida, pitää olla myös riittävästi aineistoa sekä minkä pohjalta lähtee analysoimaan. Ja tietenkin syyn ja seurauksen lainalaisuuden ymmärrystä. Unohtamatta kokonaisuuksien näkemiskyvyistä sellaisina kuin ne on eikä sellaisina kuin haluaisi niiden olevan.
Itse olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kun sen tietää, sitä ei enää mieti eikä analysoi. Sitä vaan on...Se on vaan aina helpompaa yksin kuin kaksin...
Yksinkertaisesti tuo hyvä olo muodostuu siitä, että arvostetaan puolin ja toisin kumppania sellaisenaan pyrkimättä muokkaamalla tätä omaan ruotuun sopivammaksi.
Minä olen. Hän on.
Hmmm...
Se kyllä edellyttää sitä, että kumppani ja itsekin tietää minkälainen on.
Mutta entä jos kumppanissa ei ole mitään arvostettavaa, mutta rakastaa kumppaniaan siitä huolimatta? Onko ihan sairasta?
Kuulostaa omituiselle.
Arvostus muodostaa harmonian. Miten voi rakastaa vapaasti - ilman kahleita - ellei arvostusta ole?
Mihin se rakkaus silloin perustuu?
"Mihin se rakkaus silloin perustuu?"
Rakkauteen?
Minä arvostan joitakin ihmisiä, mutta en minä silti halua parisuhdetta heidän kanssa. Jotkut niistä arvostamistani ihmisistä on väärää sukupuolta ja jotkut oikeaa sukupuolta olevat arvostamani ihmiset eivät vaan yksinkertaisesti ole ulkoisesti riittävän viehättäviä, jotta haluaisin mahdollisesti parisuhdetta heidän kanssa.
Onko se pelkkä arvostus sittenkään riittävän hyvä perusta harmoniseen parisuhteeseen?
Ei yksin ole perusta. Mutta arvelisin että sen vaade tulee täyttyä kantavana voimana - jos toinen kokee arvottomuutta -> arvostuksen puute tappaa ne hyvät tunteet jotka suhteessa on olleet.
Parisuhteessa kuitenkin on kyse jakamisesta. Antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos et anna arvoa vastaanottamallesi - et voi rakastaakaan.
Kerro miksi olet parisuhteessa? Terveestä rakkaudesta vai muun syyn takia ....
Luitko sen linkin jutun?
"Parisuhteessa kuitenkin on kyse jakamisesta. Antamisesta ja vastaanottamisesta. Jos et anna arvoa vastaanottamallesi - et voi rakastaakaan."
Tätä sanotaan myös kaupusteluksi. Kai sellainen on suurimman osan mielestä sitä tervettä rakastamista.
Antaminen ja vastaanottaminen vapaasta tahdosta tai antamatta oleminen ja vastaanottamatta oleminen vapaasta tahdosta on taas jotain muuta kuin kaupustelua.
Minä olen sitä mieltä, että koko jutun tärkein pointti on siellä rivien välissä. Terveys on harvemmin tarttuva olotila, terveydestä ollaan aika pitkälti vastuussa itse henkilökohtaisesti. Mutta sairauksilla ja viruksilla on taas aivan toisenlainen luonne. Ne joilla on heikompi vastustuskyky, niihin se sairaus tai virus tarttuu aika nopeasti. Ja sitten tulee se tärkein... Eivät edes hyvällä vastustuskyvyllä varustetut yksilöt ole immuuneja sairauksille tai viruksille loputtomiin. Ajan kanssa myös heidän terve itsensä rakastaminen muuttuu sairaasti itseään rakastavan rakkauden kaltaiseksi. Muuttuu, elleivät älyä nostaa ajoissa kytkintä. Mistä tiedän sen niin varmasti? No siitä, että olen ollut kummallakin puolella täs lyhyen elämäni aikana...
En kerro. Saat ihan itse miettiä miksi.
Eihän genio ole suhteessa. Hän on ilmoittanut olevansa ikisinkku, koska ei kykene asumaan naisen kanssa kimpassa.
Sinänsä en usko, että yksin terve itsensä rakastaminen on tae rakastavalle ja kestävälle parisuhteelle.
Kaupankäynti on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se mielletään negatiivisena, mutta on mukana itsessään jo vastavuoroisuudessa. Siitä toiste lisää.
Tervettä itsensä rakastamista on myös se, että tunnistaa sen mahdollisuuden (painotus) itsessään, että se voi muuttua nk sairaaksi itseään rakastavaksi.
Vaikka suhde olisi hyväkin (ei tarvitse edes olla parisuhde) mutta ihminen luontaisesti on itsekeskeinen. Jokaiselle löytyy se oma kultamalja, jota tavoitellaan - tilaisuuden tullen ja jos intohimo on riittävän voimakas sillä hetkellä.
Vaikka omat vahvemmat ja heikommat piirteet tunnistaakin, silti moni terveesti itsetietoisena pitämänsä kuvittelee olevansa tämän ulkopuolella.
Tiedostaessaan tämän kykenee kuitenkin vaikuttamaan suhteen kestoon. Valinnat jäävät itsensä päätettäväksi. Osittain siihen valintaan liittyy kuitenkin tarjonta: mikä on minulle tärkeintä? Ostajan markkinat, mutta hinnan jonka maksat määrittelet itse.
Eli miehen pitää löytää itselleen nainen, joka osaa rakastaa itsään terveellä tavalla.
Tulihan se sieltä...
Oletko jo löytänyt sellaista? Ja oletko sinä sellainen, joka rakastaa itseään riittävästi, mutta ei liikaa?
Noup. Ei sellaista ole.
En tiedä mikä on riittävästi tai mikä liikaa, mutta sen ainakin tiedän, että mulla on itseni kanssa enimmäkseen pirun hyvä olla.
Linkin juttu käsitteli molempia sukupuolia ja parisuhdetta näiden välillä, ei rakastumista itseen ja parisuhdetta itsen kanssa. Aika moni on kuitenkin löytänyt sen tarpeeksi itseään ja toista rakastavan, jonka seurassa on pirun hyvä olla. Ja osannut itsekin rakastaa itseään, kuten myös sitä toista samoin kuin itseään.
Heh... Nyt meinaan vähän spekuloida...
Jutun terapeutti on nainen ja veikkaanpa, että hän on löytänyt miehen, joka terveesti rakastaa itseään ja on saanut hänetkin(sen terapeutin) rakastamaan terveesti(?) itseään. Eihän siinä mitään, mutta siinä on taas jotain, että se terapeutti todennäköisesti luulee sen terveen itsensä rakastamisen löytymisen olevan hänen omaa henkilökohtaista ansiota. Tonnista vetoa, että sen terapeutin terve itsensä rakastaminen loppuu aika äkkiä, jos se terveellä tavalla itserakas mies jättää sen. Mutta sillä terveellä itserakkaudella varustetulla miehellä se terve itsensä rakastaminen vaan jatkuu ja jatkuu... Miksi? Koska sen miehen terveellä tavalla itsensä rakastaminen ei ole millään tavalla naisen ansiota. Tai ehkä on, oikeastaan naisten ansiota. Ei pelkästään yhden, vaan monien. Mutta ei ihan sillä tavalla, mistä ne naiset kunniansa haluaisivat saada...
Tämä oli siis spekulointia, mielikuvitukseni tuotetta siitä mistä kyseinen terapeutti on havaintonsa ja oivalluksensa tehnyt. Asia voi olla myös toisinpäin, en ole ollut paikan päällä todistamassa, joten en voi tietää..
Pointti siis. Se terve itsensä rakastaminen ei löydy toisesta ihmisestä tai muista ihmisistä. Muista ihmisistä löytyy rakkaus, mikä meidät lopulta sairaaksi tekee. Mutta kerrankin sen terveen itserakkauden löydyttyä ei ole hätä kovin paha. Se kyllä parantaa ajan kanssa sen tarttuneen sairaan rakkauden.
Se terve itsensä rakastaminen ei löydy toisesta ihmisestä tai muista ihmisistä
Näinhän linkissä juuri väitetään.
Ei löydykään, mutta naiset sen yleensä löytävät toisesta ihmisestä tai muista ihmisistä. Ehkä se terapeutti on poikkeus...
Miksi löytäisivät? En ole koskaan havainnut tällaista.
Yksi sana: Biologia.
Mistä mahtaa johtua, että sinun palstaseurassasi ei ole pirun hyvä olla?
Hyvinhän sä näyttäisit viihtyvän, kun kommentoimaan vaivauduit...
viihdytkö sinä kaikkien niiden kirjoittajien seurassa, joille kommentoit?
Vältän kommentoimasta niille, joiden seurassa ei ole niin pirun hyvä olla. Mutta jostain syyst monet joille kommentointia välttelen, omaavat pakonomaisen tarpeen kommentoida mulla. Eikös se vihan ja rakkauden raja ollut hiuksenhieno tai jotain...?
Suurimpaan osaan suhtaudun neutraalisti, on heistä itsestä kiinni miten kommentoin heille tai kommentoinko ollenkaan.
Mutta vastaanpa sinun kysymykseenkin spekuloiden, kuinkas muutenkaan. Sinulla tuskin on pirun hyvä olla kenenkään seurassa. Ei edes itsesi...
Pitäiskö täällä jotenkin seurata, kuka yleensä vastaa kenelle? Luuletko että kukaan kiinnittää siihen huomiota, että jätät vastaamatta? Varmasti ne jotka vastaavat sinulle, eivät ole hyljeksintääsi huomanneet ja tuskin tulevat huomaamaankaan. Ovat todennäköisesti siinä käsityksessä, että olet samaa mieltä tai et keksi vasta-argumenttia, kun et vastaa. Koska niin täällä muut käyttäytyvät. Ei täällä ole ketään muita yhtä lapsellisia, jotka valikoivat kenen kanssa anonyyminä keskustelevat. Ikään kuin oltaisiin oikein läheisiäkin tuttuja, joille voi mököttää.
Lapsellista tai ei, minulla on vapaus valita kenen kanssa haluan keskustella ja kenen kanssa en. Sama vapaus on muillakin. Minä olen viimeinen, joka olisi sitä halukas rajoittamaan.
Totta kai on, mutta luuletko että ketään kiinnostaa tai kukaan edes huomaa?
Käyttäjätuki on jo vastaanottanut ilmoituksen asiattomasta viestistä.
Genio huomasi jo että puhui itsensä pussiin ja poistattaa ketjun. Turha siis enää tuhlata ajatuksia ketjuun.
Eikö Genio rakastanutkaan itseään ja ajatuksiaan riittävästi?
Pussiin?
Minä en ilmoittele omia aloituksia tai viestejä asiattomiksi. Kyllä sen kunnian saa joku mun HC-faneistani. Mut samapa se mulle. Ei ole minulle iso menetys, jos tämä ketju poistetaan. Jollekin muulle taas voi olla toisin...Tai sitten ei...
Eipä tässä mulla enää muuta kuin että ottaakahan se malka aina ensiks veke omasta silmästä. Löytyy se tikkukin toisen silmästä helpommin...
Hyvää yötä, rakas palstaväki!
Mun mielestä just niin, että jos ihminen pystyy/haluaa/voi/viihtyy yksikseenkin ja nauttii siitä suurimmalta osin, viestii se ja huokuu ulospäin, että nuppi on terveellä tavalla kunnossa suhteessa omaan itseen. Sellasen ihmisen kanssa yhteiselo alku-ujosteluiden jälkeen on varmaankin paljon helpompaa ja "ei-kahlehdituntuntuista" siis vapaampaa...
No eipä tossa ollut mitään uutta ja ihmeellistä. Koulukiusaamisestakin selvisin aikoinaan juuri tuolla kyvyllä hyväksyä itsessäni vikoja ja nauttia hyvistä puolistani. Ovathan ne "viatkin" osa ihmistä ja minusta erehtyminen onkin varsin inhimillistä.
Hyväksyin myös kiusaajani inhimillisen tarpeen kiusata omaa pienuuttaan, vaikken itse kiusaamista hyväksynytkään. Minun seurassani ei varmaan ole ollut pirun hyvä olla, koska olen saanut/aiheuttanut/tiedostamattani saanut jotkut itseäni härnäämään. Mene ja tiedä. Oikeastaan en vain usko, että kaikki seurassa viihtyminen on hyvällä itsensä rakastamisella selitetty. Vaaditaan muidenkin kykyä rakastaan itseään ja toisia, hyväksyä myös toiset erilaisena kuin itse on.
Kaikelle on olemassa syy ja seuraus. Joskus se syy vain odottelee seurausta, mikä antaa odotella itseään eikä välttämättä tule heti syyn jälkeen. Ja silloin ihminen yllättyy. Seuraus voi tulla aikojen päästä syyn jälkeen.
Oikeastaan taisin selvitä tiedolla siitä, että ne mitä muut pitivät minussa vikoina, en itse pitänyt niitä välttämättä vikoina. Tai jos jotain pidin itsekin vikana, en kokenut tarvetta muuksi muuttua tai kyennyt itse asiaan vaikuttamaan, vaikka kuinka oisin halunnutkin. Riippuen aina asiasta tai viasta. Niinpä on joskus helpompaa vain hyväksyä itsensä kun alkaa muovaantumaan muiden mieleiseksi. Jojoilu se mielenterveuden vie jos mikä. Ja itsekunnioituksen.
Ja mitä enemmän ikää tulee, sitä vähemmän löytyy halua ja tarvetta muovautua muiden mieleiseksi. Ei koe jäävänsä mistään paitsi, vaikka jättää muovaantumiset väliin ja sopeutuu elämään erilailla ajattelevien keskuudessa omanlaisen maailmankuvansa kanssa.
Itsensä hyväksyminen on vapauttavaa :)
Mieleeni palautui eräs hassu tapaus kouluajoilta, jossa koin tulleeni kiusatuksi asioiden takia, joihin en itse pysty vaikuttamaan.
Minulla oli kaksi "ystävää", joiden kanssa vietin aikoinaan suhteellisen paljon aikaa. Kerran tunnilla kuulin heidän naureskelevan takanani, ymmärsin heidän tirskuvan minulle ja kun käännyin katsomaan, ehdin nähdä piirroksen, minkä he olivat tehneet minusta. Siinä oli liioiteltu kaikkia piirteitäni karikatyyrimaisesti.
Olin tuolloin fyysisesti loistavassa kunnossa, minulla esim. erottuivat vatsalihakset selvästi. Olen kuitenkin luonnostani lanteikas/pepukas eikä sitä treenaamalla ole saanut muutettua. Peppuni oli tottakai piirroksessa järjettömän kokoinen. Minulla on myös melko täyteläiset huulet. Ei nyt Angelinan veroiset, mutta täyteläiset kuitenkin. Piirroksessa huuleni täyttivät koko naaman.
Mielestäni on ala-arvoista tehdä pilkkaa toisen piirteistä, joihin ei voi itse vaikuttaa. Jätin heidän tekonsa siis aikalailla huomioitta, vaikka se minua syvästi loukkasikin tuossa iässä, kun oli muutenkin hiukan epävarma itsestään. Lienee tarpeetonta sanoa, että ystävyys noiden kahden kanssa kuihtui aika nopeasti kokoon...
Ironista on, että olen saanut juuri näistä piirteistäni eniten kehuja niin miehiltä kuin naisilta, joista "ystäväni" minua piirroksessa pilkkasivat. Ajan myötä opin pitämään näistä piirteistä itsessäni ja vaikkeivat ne ehkä kaikkia miellytä, niin olkoot miellyttämättä :)
Tuo on se onkin jännä juttu. Ihminen sekä ihailee, että kadehtii yht aikaa vaikkapa toisen ihmisen piirteitä. Varmaan nuo sinunkin koulukaverit tekivät juuri tuota.
Muistan tapahtuneen yläasteella. Tyttöjen pukuhuoneessa tuli usein kuultua, että olen muutaman tytön mielestä (heidän omalla suullaan sanottuna) ihanan laiha. Voi kun hekin olisivat yhtä laihoja ja epäreilua kun minä olen niin laiha. No itse en tuosta laihuudesta nauttinut enkä pitänyt. Varsinkin kun sen takana oli rajuja migreenikohtauksia joissa laatta lensi joka kerta ja pohjanmaan kautta useaan otteeseen. Mikään ruoka ei kipeänä maistunut eikä sisälläkään pysynyt. Tätä oli monia kertoja viikossa. Ei vain silloin tällöin, kuten nykyään.
Kas kun eivät pitäneet epäreiluna sitä, että minä podin migreenikohtauksia viikottain ellen usein jopa päivittäin. Lääkkeitä sai popsia kuin leipää. ärsytti suunnattomasti se kitinä laihuudesta, miten pinnallista kun ajattelee syytä siihen.
Miten siinä nyt sitten kerää lihaa luiden päälle, kun ei kykene edes normaalisti ruoasta nauttimaan saati edes tarpeeksi ravintoa saa. Olin kalman kalpeakin, enkä mitenkään terveen näköinen omasta mielestä.
Jotenkin ironista sekin, että joku kadehtii jotain näkemättä mitään muuta asian ympäriltä.
Tuo on elämässä varsin hyvä taito, kyetä pitämään itsestään vaikkei muut pitäisikään. Tottakai jokaiselle löytyy aina joitakin jotka pitää tavalla tai toisella. Jos yhtään ihmisiä tuntee, ettei ihan erakko ole ja ihan eristyksissä ihmiskontakteista. Niin, että olisi jäänyt ihan tuntemattomaksi muille ihmisille.
Jännä juttu, että ihmismieli alkaa rakentumaan heikosta hetkestä vahvemmaksi juuri silloin, kun kuvittelee sen murtuvan. Onko se jokin hengissä selviämisen ehto? Primitiivinen psyykkinen reaktio? En tiedä, niin vain itselle usein on käynyt että juuri kun kaiken järjen mukaan pitäisi tyyliin luovuttaa elämästä ja unelmista elämän suhteen. Kun oikeen ropisee sontaa päälle, alankin ihmisenä tuntemaan itseni vain vahvemmaksi. En mä tähän meinaa elämää lopettaa. Kohta se kamala järkyttävä kokemus tuntuu niin etäiseltä, vaikka juuri olin sen kanssa naimisissa. :)
Itseasiassa toinen näistä tytöistä (se "johtohahmo") joskus myöhemmin umpijurrissa pyyteli anteeksi ilkeyttään minua kohtaan ja selitteli sen johtuvan kateudesta. Tunnuin olevan hänelle jonkinlainen piikki lihassa muutenkin pelkästään olemalla olemassa ja hänen seuransa kävi jatkuvasti vain ahdistavammaksi. Parempi siis, että tiemme erkanivat. Selvästikään meissä ei ollut ainesta tulla elinikäisiksi sydänystäviksi :)
Kateus sinänsähän on ihan normaali tunne, kunhan se pysyy oikeissa mittasuhteissa. Kateus ei myöskään oikeuta loukkaamaan toisia. Kateus pitää vain niellä, käsitellä pois myrkyttämästä mieltänsä ja ymmärtää, ettei kateuden aiheuttaja katoa yrittämällä vahingoittaa kateuden kohdetta. Pienistä kateuden tunteista selviää kyllä ongelmitta, kunhan vain arvostaa itseään eikä jatkuvasti vertaile itseään muihin, olipa kyse sitten ulkonäöstä, henkisistä kyvyistä, materiasta tai mistä hyvänsä.
Ihmismieli toimii tosiaan joskus mielenkiintoisella tavalla juuri silloin kun se on äärimmilleen rasitettu. Usein ihminen huomaa olevansa vahvempi kuin oli ajatellutkaan, mutta kun asiaa ajattelee, niin mitä muutakaan siinä tilanteessa voi? No toki voi luovuttaa, heittää hanskat naulaan, mutta ei sekään nyt mistään kotoisin ole. Pakko on vain löytää keinot selvitä myrskynsilmästä tyynempään ilmanalaan, kukin omalla tyylillään.
Minullekin on moni sanonut viimeisen vuoden aikana, etteivät ymmärrä miten olen kestänyt täysipäisenä kaikkea tapahtunutta tyyliin "mä olisin kyllä jo motannut sun exää, jos olisin sinä". Mene tässä nyt mottaamaan n. 190-senttistä satakiloista miestä... Se vasta fiksu teko olisi ;) Välillä ihmisten asenne on jopa ärsyttänyt, koska mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Ei se ainakaan tilannetta auta, että alan sekoilemaan.
Sinulla on ilmeisestikin vahva elämäntahto, koska osaat vaikeimpana hetkenä löytää voiman itsestäsi. Se on hieno piirre ihmisessä ja takuulla auttaa elämän aikana monessa asiassa, myös niissä pienemmissä vastoinkäymisissä :)
On tuossa varmaan paljon tottakin mutta en koskaan ole pitänyt siitä, että kaiken pitäisi onnistuakseen mennä saman sapluunan mukaan. Elämä ei koskaan mene ihan tasaisia reittejä ja vahvinkin voi välillä olla heikko.
Ja toi "parisuhdekouluttaja"... Voiko kukaan oikeasti kouluttaa parisuhteita? :D
valmiita maksamaan paljon typerämmästäkin
Itse henkilökohtaisesti pystyn rakastumaan myös ihmiseen, jolla ei ole rautaista, hyvää itsetuntoa, ainakaan koko aikaa ja vuodesta toiseen. Harvalla ihmisellä muutenkaan on itsensä kanssa koko ajan hyvä olla. Toki seurustelu ja rakastaminen on helpompaa silloin, kun itsellä on hyvä olla ja asiat kunnossa. Energiaa ei vie kaikki muu turha, eikä tarvitse pohdiskella omia ongelmia ja omaa itseä.