Tuore ero alla. Erosimme ilman suurempaa draamaa, ei siis kolmansia pyöriä vaan kommunikaatio ongelmia, luottamus pulaa, arvostuksen puutetta, erilaiset toiveet elämältä jne. Tunteita molemmilla taitaa olla vieläkin ja seksielämää oli viimeiseen asti, oli jopa eron tullessa konkreettiseksi parempaa kuin koskaan ennen. Ongelmat olivat kuitenkin niin vaikeita ettei vaihtoehtoja erolle enää ollut. Nyt minua kaivelee se ettemme ole saaneet puhuttua pöytää niin sanotusti puhtaaksi, mies ei halunnut eikä halua puhua. Itsestä tuntuu että olisi helpompi jatkaa elämää kun olisimme keskustelleet, mutta jos emme onnistuneet siinä kunnolla vuosiin, niin miten erossa. Itse olen yrittänyt kertoa miltä minusta on tuntunut/tuntuu mutta miten se voi olla miehelle niin vaikeaa vai eivätkö miehet tunne mitään. Minusta ero tuntuu pahalta vaikka itse sen olen järjestänyt, tuntuisi paremmalta kun tietäisi mitä toinen asiasta ajattelee, sanoo vain itse olet halunnut... Omat tunteet ovat aivan sekaisin, vaikka näin on parempi vesi ja öljy ei sovi yhteen
Tunteet eron jälkeen
Itse ihan sekaisin
244406
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
koskaan miestäsi?
Kuuntelin, aluksi puhuimme vaikka mistä, sitten arki meni yli. Mies puhui ennemmin kavereidensa kanssa kuin minun, usein kysyin mitä hän haluaa saamatta mitään vastausta. Loppuaikoina puhuimme vain arkisista asioista kuten täytyykö kaupassa käydä. Jotenkin jäi kuitenkin se tunne että vanhat tunteet ovat yhä jossain piilossa olemassa, mutta meidän väliset ongelmat olivat suuria, mies oli kuin yksi lapsista ja vielä pahin.
Nyt vielä tuntuu että ei edelleenkään yritä puhua, mutta pienillä teoilla yrittää miellyttää. Olisi helpompi jatkaa eteenpäin kun ei yrittäisi enää mitään tai puhuisi vain vihdoin suunsa puhtaaksi. En ymmärrä, ovatko miehet tunnevammaisiaa
Ihmissuhteet eivät toimi, jos puhumisesta tehdään pakkopullaa. Puhuminen on myös aivan eri juttu kuin kommunikointi ja vuorovaikutus. Vuorovaikutus puolestaan syntyy molemminpuolisesta luottamuksesta. Luottamuksen puute ei johdu tunnevammaisuudesta, vaan olemattomasta vuorovaikutuksesta ihmisten välillä.
Itse arvostan keskustelua, luottamusta toiseen ja vuorovaikutusta. Ellei nämä asiat toteudu suhteessa, en halua olla tekemisissä ao ihmisen kanssa. Tämä sama pätee myös avioerossa. Ei tulisi mieleenkään avautua tunteista ja ajatuksista ihmiselle, jota ei arvosta, erityisesti ex-puolisolle! Ja vaikka nyt avautuisikin, niin siitä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä. Puhtaasta pöydästä ei osaisi enää edes uneksia.
Omat tunteesi ovat sekaisin. Parhaiten selvität ne itse. Mitä vähemmän sotket exääsi mukaan, sen parempi. Vähän kuullostaa siltä, että mietit eheytymisesi olevan ex-miestäsi kiinni. Näin ei todellakaan ole.
Olet oikeassa omat tunteeni ovat sekaisin. Ehkä on oikeasti vain paras selvittää oma päänsä ja unohtaa pöydän puhdistus. Vaikka luulin henkisesti pitkän harkinnan jälkeen olevani henkisesti valmis eroon on omien tunteiden kirjo tullut yllätyksenä.
Taas yksi turha ero. Ei semmoisia ongelmia ole mitä pari ei HALUTESSAAN voisi selvittää puhumalla.
On paljon ongelmia joihin ei pelkkä puhe riitä varsinkaan jos vain toinen on valmis puhumaan. En usko että ero on kenellekkään ihan pikkujuttu, vaan siihen päätyminen edellyyttää enemmän tai vähemmän harkintaa. Jos parisuhteessa asiat ei toimi ja jo lapsetkin kärsivät huonosta ilmapiiristä on aika ajatella muutakin kuin omaa itseään eli niitä lapsia, he ansaitsevat hvän kasvuympäristön.
Kyllä se joillekkin on helppoa.Lähdetään vaan pois ja jätetään puoliso ja lapset ja otetaanlaastarisuhde ja kuljetetaan sitä kodinlähellä.Vaikka lapset pyytää että älä näyttele sitä kun kaverit kiusaa sitten. Huh joillekkin tunteet ei merkitse.
Usko pois! Ajan myötä et välitä eikä kiinnosta tippaakaan. Mä lähdin ja ekat kuukaudet kului entäs-jos -asenteella. Ilolla, itkulla, vihalla ja vähän helpotuksellakin. Yöt meni valvoessa. MUTTA ajan myötä helpottaa! Usko pois! Eikä vois vähempää kiinnostaa toisen ajatukset. Mitäs kämmäs!
Meille tuli ero 32 yhteisen vuoden jälkeen. Mies muuttui parina viimeisenä vuotena puhumattomaksi ja keskustelumme oli juuri niitä arkisia asioita, ei mitään muuta. Sitten alkoi tulla teksiviestejä ja soittoja "duunikaverilta", joka oli naispuoleinen ja mieheni kuittasi ne vaan sanomalla että hän on hyvä ystävä. Ystävyys kuitenkin syveni ja muutaman illanvieton jälkeen tilanne avioliitossamme muuttui entistä yksipuoleisemmaksi. Mieheni ei halunnut lähteä kanssani lomamatkoille ja vaikka kaikkeni yritin avioliiton pelastamiseksi, niin se on hankalaa, jos toinen ei puhu tunteistaan eikä juuri mistään muustakaan kaupassakäyntiä syvällisemmästä.
Useamman vuoden elimme tämän jälkeen yhdessä kunnes mieheni ilmoitti, että tämä ei toimi. Edelleenkään en tiedä, että mikä ei toimi - avioliitto kanssani vai kaksoiseläminen!
Kuukausi sitten hän muutti kotoa pois ja laittoi avioeropaperit vireille - osituksen olemme tehneet hyvässä sovussa ja se tässä niin karmaisevaa onkin, että ei pääse toisen pään sisään auttaakseen asiassa ja vaikka sisimmissäni ehkä vielä voisin antaa anteeksi tämän episodin, niin se ei enää ole todennäköistä, että luottamus voisi eheytyä niin hyväksi että yhdessäelämistä voisi jatkaa ilman epäluuloja.
Nyt voi enää yrittää selvittää omaa päätänsä, että saisi elämänilon takaisin ja rakennettua uusia mukavia sosiaalisia suhteita näiden yksinäisten iltojen iloksi, vaikkakaan yksinolo/asuminen ei ole hullumpaa. Vain itse pystyy elämäänsä tästä eteenpäin jatkamaan valitsemallaan tavalla.
Kaikista tärkeintä on eron jälkeen suorittaa rutiinit ( työ, kämppä. lapset, harrastus, kaikki ) Aikansa tätä tehtyään huomaa kuinka hyvin elämä on ja seisoo omilla jaloillaan.
Eroon kannattaa suhtautua kuin toisen kuolemaan. Häntä ei enää ole. Kadulla jos tulee vastaan voi tervehtiä kuin puolituttua. Muuten ei tarvitse olla tekemisissä.
Ei kuolleen kanssa voi enää keskustella eikä "puhua pöytää puhtaaksi", joten jatka eteenpäin omaa elämääsi!
Niin kuin omasta elämästä tämä ero.... Itsellä 30 yhteistä vuotta takana ja koko ajan olemme puhuneet kuin eri kieltä... Kesällä tilanne kärjistyi täydelliseen puhumattomuuteen - yrityksistäni huolimatta mies ei suostunut keskustelemaan ongelmista ei myöskään ulkopuolisen avun turvin. Mitä enemmän yritin, sitä tiukemmaksi puhumattomuuden lukko kävi. Lopulta ymmärsin, että mukaan tuli myös ylpeys - en varmana puhu, kun tuo tuossa painostaa... -. Koko kesä puhumattoman mököttämisen jälkeen koitti 25 v hääpäivämme. Hän oli järjestänyt yllätysillallisen kukat, lahjat.... Mitään onnitteluja, halauksia ei tullut, pelkkää materiaa - loukkaannuin ja suutuin tästä kovin - hyvää varmaan tarkoitti ja koitti tällä teolla sovintoa saada aikaiseksi, mutta olen kai sitten niin "kova " , että se ei enää minulle riittänyt. Kuohuviinit kohottaessamme yritin vielä saada keskustelua aikaiseksi, mutta turhaan. Sillä hetkellä tein henkisen eroni..eropaperit lähti syyskuun alussa ja mies muutti pois. 2 1/2 kuukautta mennyt ja nyt ne tunteet vasta vellookin - ajattelinkin aluksi, että näinkö helppoa tämä olikin... Mutta nyt huomaan että ei ole. Syyllisyys, suru, pettymys, viha vuorottelee yhtenä sekamelskana... Ihmettely , että tässäkö tämä nyt oli ja epäilys olenko tehnyt elämäni virheen jättäessäni muuten niin "hyvän miehen " ? Mitään muuta draamaa kun tähän ei liity, muuta kuin täydellinen kommunikaation ja vuorovaikutuksen puute. Toisena päivänä olen taas helpottunut, iloinenkin ja tunnen, että tein vihdoinkin oikein, kun seurasin sydämeni ääntä enkä järjen.
Minullakin on ihan samanlaisia ajatuksia ja pohdintoja. Pitkä liitto takana (18v) josta suuri osa kämppäkavereina asumista. Ei seksiä, ei läheisyyttä eikä arkielämään liittyviä keskusteluja syvempää (kumpi käy kaupassa, kuka hakee lapset, kuka pesee vessan... jne). Koskaan ei mies kysynyt miten voit tai miltä tuntuu, ei yllättänyt millään tekemisillään...elämä oli vain arkista puurtamista ja aikatauluja. Minä järjestin perheen lomat ja muutkin aktiviteetit. Mies seurasi kiltisti mukana ja kertoi sitten ylpeänä kavereilleen kuinka oli taas reissannut ja tehnyt sitä sun tätä.
Otin asian puheeksi niin monta kertaa, mutta tuloksetta. Ongelmien vakavuus ei vaan mennyt jakeluun. Lopulta kun yhtenä päivänä tajusi että liitto on hajoamassa, hän totesi ettei tehtyä enää tekemättömäksi saa, joten sitten pitää varmaan erota. Tikkua ei ristiin laittanut liiton pelastamisen eteen.
Parisuhdeterapia ei kelvannut, yritin vaikka mitä keinoja saada hänet avautumaan ja kertomaan mitä päässä liikkui, mitä ajatteli meidän parisuhteesta jne. Hakkasin päätäni seinään kunnes tajusin ettei tuo mies oikeasti tätä liittoa halua pelastaa.
Tunsin itseni täysin yhdentekeväksi hänen elämässään. Ihan sama ollaanko naimisissa vai ei. Ihan sama hajoaako perhe vai ei (vaikka pitääkin lapsista hyvää huolta). Nyt on muuttamassa omaan kämppäänsä ja kommunikaatio vaikeutuu päivä päivältä.
Vaikka tiedän että tuollaista liittoa ei voi ikuisuuksia jatkaa, olen silti niin surullinen liiton ja etenkin perheen hajoamisesta. Olimme kuitenkin joskus onnellisia... Tunteet menevät laidasta laitaan, välillä olen iloinen tulevasta vapaudestani, välillä taas täysin surun murtama ja pelkään että jään loppuelämäkseni yksin. Heräilen öisin miettimään maailman menoa. Ne ovat vuorokauden synkimmät tunnit.
En tunnista miestä jonka kanssa olen puolet elämästäni viettänyt. Toivottavasti aika parantaa haavat ja antaa uskoa onnellisempaan tulevaisuuteen.
Mitenkään enempää aiheeseen tutustumatta tai ketään kirjoittajaa arvostelematta, tuossa ylemmässä kirjoituksessa särähti miehenä korvaan yksi yksi asia eli tuo "koskaan ei kysynyt miten voit tai miltä tuntuu". Miehenä olen itsekin joutunut tekemään erittäin paljon töitä tunteista puhumisen suhteen. Vaikka jotain olen jo oppinutkin, niin varmana voin kertoa että normaalin suomalaisen miehen elämään ei luontevasti sovi lause "miltä sinusta nyt tuntuu?" Tuollainen lause yksinkertaisesti vain useimman miehen korvaan kuulostaa homojen hommalta.
Miehet eivät yksinkertaisesti luontojaan puhu tunteista ja jos joskus aiheen ottavat puheeksi, niin älkää hyvät naiset ainakaan ampuko puheita alas, vaikka ne tökeröiltä kuulostaisivatkin. Mies kun ei osaa tunnejuttuja helposti sanoikksi pukea. Usealla naisella vain on tapana käyttää verbaalista lahjakkuuttaan juuri tässä kohtaa voimakkaasti, puolustautuakseen tai muuten vaan. Ja sen jälkeen voi olla varma, että ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen mies ei tunteista puhu mitään...
Eli neuvo kaikille naisille: jos miehenne joskus oma-aloitteisesti puhuu tunteista, niin kuunnelkaa! Miettikää ja kuunnelkaa, älkää ottako itseenne. Älkää käyttäkö tässä kohtaa verbaalista lahjakkuuttanne vaan koittakaa vaikka luonnonvastaisesti pysyä hiljaa ja ymmärtää mitä miehenne yrittää teille sanoa, voi olla että se on viiimeinen kerta.
"suomalaisen miehen elämään ei luontevasti sovi lause "miltä sinusta nyt tuntuu?""
Ei sovi suomalaisen naisenkaan elämään. Olen vahvasti sitä mieltä, että puoliso kertoo varmimmin tunteensa ihan oma-aloitteisesti sitten kun tuntuu jotenkin erikoiselta/erilaiselta tai joltain, josta oikeasti HALUAA kertoa. Liian usein "miltä sinusta nyt tuntuu" tai "mitä sinulle kuuluu" on vain kysymyksiä, joihin ei edes odoteta vastausta, puhumattakaan, että keskityttäisi kuuntelemaan.
Aika monessa kirjoituksessa minun mieleeni tulee jonkin sortin painostaminen.
Tuossa eräässkin mies oli järjestänyt ihan hyvän tarjoilun juhlapäivän kunniaksi, mutta toinen vain suuttui. Hetikö, olisko ensin tuon pöyvän antimet kannattanut ottaa hyvillä mielin ja nähdä juhlan loppujärjestelykin, taisi jäädä näkemättä.
Tässä näyttää olevan enemmän kyseessä oman arvotuksen tarve, eli toisen pitöisi kehiasta jatkuvasti, onkohoan sekään normaalia ja toisinpäin ajatellen montakohan kertaa te moittijat olette itse kehuneet toista ja vaikka kysyneet miten päivä meni .
Kyllä noiden mieltenosoittamisten jälkeen se vähäinenkin läheisyys ja keskustelu katoaa, kun turpiin tulee aina.
Sitten naiset, teillä aika monella on niin hirveän suuret vaatimukset, pitäisi koti olla kuin lehtien palstoilla olevat ja sellaienn maksaa valtavasti, saatikka onko se koti vai vain näyttelyesine teille.
Sitten ovat nämä muotimaailman mallinukkevaimot, joiden päällä on aina trendin mukaan oltava vaatetus, vaikka perheen rahapussin perä vuotaa aivan vietävästi ja lasten päälle ei juuri enää riitäkään vaateusta, taikka kunnon voita ja leipää pöytään.
No kuinka hyvää se elämä nyt sitten on eronneena jos olette yksin malttanut olla päivääkään, eli oliko uusi mies jo katsottuna aikaisemmin. Kustantaako hän teille suuret vaatimuksenne.
Kyllä siinä katoaa kaikki miehen mielenkiinto ja saattaa mennä pettämään, sillä samanlainen ihmienn se mieskin on, kyllä häneenkin sattu, vaan miehet eivät hevillä itke.
Kas se kun ei koskaan tapahdu ilman omaakin osaasi tapahtumaan.
Niin ja taasen ne lapset olivat näissäkin kirjoituksissa jääneet kokonaan pois, oli vain minä itse.
Noh, joka sen noin haluaa nähdä, tuntematta tapausta ja tuomitsemalla heti kättelyssä - onko tälläinen jotenkin ominaista miehille ? Heti ollaan hyökkäysasemissa? Onko sitten väärin tulla loukatuksi, jos AINA JA AINA ristiriidat yrittää mies sopia tälläisellä aineellisella ja materialistisella tavalla ? En ole ollut eliittivaimo enkä mielestäni vaatinut mahdottomia... Vain sitä, että kanssani voi jutella, niin kuin ihmiset nyt keskenään tapaavat jutella... En vaadi mitään henkeviä analysointeja tms vaan AIVAN TAVALLISTA vuorovaikutusta arjessa ! Meillä ei kahteen kuukauteen puhuttu EDES lapsista ( onneksi ovat isoja jo...) ainoat sanat tais olla huomenta ja moi ... Olis kiva tuntea ihminen, joka on tyytyväinen tälläisessä suhteessa ? Ja sitten tulee juhlaillallinen ja kysymys :" no onko nyt parempi mieli " ...olisiko pitänyt tyytyväisenä loistaa pöydässä ja olla kuin mitään ei olisikaan ? Vielä tässä kohtaa pyysin, että juteltais menneestä mykästä ajasta, mutta vastaus oli ehdoton EI. Söin kyllä ruokani, mutta voitte arvata söinkö hyvällä ruokahalulla vaiko itku kurkussa... Totisesti olisi ollut parempi LÄHTEÄ HETI ja jättää tämä loistomies syömään yksin loistavasti toteutettua ylläriateriaansa !
Eroa pukkaa...
Kyllä nainenkin osaa olla lukossa ja kylmä, pitää niin tunteita ja jalkoja ristissä. Ei mulle vieläkään ole selvinnyt mikä ko. touhussa oikein perimmäinen tarkoitus.
--Eroa pukkaa...
Kyllä nainenkin osaa olla lukossa ja kylmä, pitää niin tunteita ja jalkoja ristissä. Ei mulle vieläkään ole selvinnyt mikä ko. touhussa oikein perimmäinen tarkoitus. --
Veit kuule jalat suustani, näin se on meilläkin, rouva on naama väärinpäin eikä halua puhua juurikaan yhtään mitään ja ilmekkin on kuin jääpuikolla, näytti tilanneen eropaperit.
sai yhtenä päivänä puserrettua huultensa välistä ettei avioelämä ollut sellaista kuin hän kuvitteli naimisiin mennessään.
Kirjoittelin tuonne aiemmin omasta tapauksestani. Puhumattomuus ja kommunikaation puute on yksi merkittävä syy siihen että parisuhteet hajoavat. Joku totesikin että miehet eivät ehkä halua puhua, se ei tunnu luonnolliselta jne.Ja joo, kyllä naisetkin osaavat olla puhumattomia ja kylmiä ihan samalla tavalla. Sitä ei voi kukaan kieltää. Suhteessa pitää kuitenkin olla joku keino millä myös hankalia tai vaikeita asioita käsitellään. Jos ei puhumalla niin nyrkeilläkö sitten?
Joku kommentoikin sitä että kirjoituksessani särähti korvaan että "mieheni ei koskaan kysynyt miten voin tai miltä tuntuu". Juu ei, ei edes silloin kun itkua väänsin, totesi vaan lapsille että "älkää ärsyttäkö enää äitiä kun sillä näyttää olevan paha mieli". Ulkoisti siis itsensä koko hommasta. Oli ilmeisesti sitä mieltä että ei koske häntä. Jättämällä toisen pahan olon huomioimatta hän päästi itsensä pälkähästä ja leikki että kaikki oli ihan ok.
Ihmettelen miksi oletuksena näissä keskusteluissa on aina se, että kuvioissa pitää olla joku uusi ihminen katsottuna ja jonkinlainen rahan tms. himo taustalla. Ainakaan minun tapauksessani kolmansia osapuolia ei ollut. En lähtenyt liitosta kenenkään toisen ihmisen takia. En myöskään ollut koskaan mieheni elätettävänä. Kävin töissä (niin teen edelleenkin), tienasin rahaa ja maksoimme kaikki kulut 50/50. Joten elintasoni kustantajaa en myöskään ole hakenut tai tarvinnut. Olisi kuitenkin ollut ihanaa jos toinen olisi joskus jollain tavalla muistanut tai yllättänyt. Meidän tapauksessamme toinen vaan odotti passiivisesti että minä järjestän ja hoidan kaiken.
Kaikki naiset eivät ole rahanhimoisia kylmiä pettäjiä jotka jättävät kiltit ja ihanat tuppisuu nallekarhu miehensä heti paremman ja varakkaamman ilmestyttyä paikalle. Hukkasin monta vuotta hakkaamalla päätäni seinään, enkä silti saanut kommunikaatiota pelaamaan. Kyllä avioliiton onnistumisen taustalla täytyy olla myös kyky käsitellä vaikeita asioita ja ratkoa ongelmia.
Olen samaa mieltä aiemman kirjottajan kanssa joka sanoi että "jos miehenne avautuu tai alkaa puhumaan, niin kuunnelkaa..." Se saattaa olla ainutkertainen kokemus!
Edelliseen kirjoitukseen niin kyllä samaistan oman menneen liittoni... En minäkään " kelvannut" kuin vahvana... Heti kun sairastuin - vakavastikin -pakeni mies töihinsä. Yrittäjänä teki pitkää päivää muutenkin ja kun oma verstas oli pihapiirissä , oli sinne helppo puikahtaa pakoon, kun tuli ongelmia. Se todella satutti niin monituista kertaa... Tilannetta ei ollenkaan paranna se, että muiden ihmisten ongelmia hän on kyllä mestari ratkomaan ja neuvomaan, mutta omassa elämässään ei osaa asioita ratkoa - sekin satuttaa kun muut ihmiset kehuvat kuinka henkevä mies - ne jotka näkevät vain sen sunnuntaipuolen. Tiedän, että tuo pakeneminen oli pelkoa, koska ei vain YKSINKERTAISESTI OSAA , omasta lapsuudesta ei ole saanut mallia rakentavasta parisuhteesta. Tämä on todella surullista - toivon, että hän löytää joskus sellaisen kumppanin, joka pystyy avaamaan hänen lukkonsa - minä se en valitettavasti ollut - vaikkakin 30 vuotta yritin..
Minullekin jäi arvoitukseksi, mitä eksäni ajatteli, mikä hänet teki onnelliseksi. Seurassa hän oli puhelias ja kohtelias, mutta kun häntä kuunteli niin puhui lähinnä työasioista yms yleistä. Perfektionistina arvosteli aina kaikkea, mikään ei ollut hänelle riittävän hyvin eikä kukaan hänen alaisistaan tehnyt töitään riittävän hyvin.
Vaikka hän ei minua suoraan arvostellut (ei puhunut paljon kotona), jotenkin sitten vedin johtopäätöksen, että minäkään en kelpaa. Ei ollut kiva lähteä hänen kanssaan mihinkään kun kaikki oli aina huonosti tai ei sanonut mitään. Jälkeenpäin ajateltuna tosi tyhmää.
Muutenkaan ei koskaan kysellyt, että mitä kuuluu lapsiltakaan.
Kai hän löysi kuuntelijan vuosi sitten kun lähti jonkun naisen matkaan.
Samanmoinen tilanne oli itsellänikin. Vaimo jutteli kyllä kotona arkisista asioista koko 15 v yhdessäolon ajan, ikinä ei kysyttäessäkään tuonut mitään mieltäpainavaa esille. Yhtäkkiä muuttui täysin sulkeutuneeksi, vaikka kuinka kyselin että mikä mieltä painaa, niin vastaus oli aina "ei mikään". Kolmisen kuukautta piti lähes mykkäkoulua, naama mutrulla, mutta ei vaan suostunut kertomaan mikä painaa. Sitten pikkuhiljaa muuttui taas vähän puheliaammaksi, mutta ei suostunut kertomaan mikä oli aiemmin painanut. Tilanne alkoi taas tuntua normaalilta rullaavalta arjelta, kunnes yksi kaunis päivä ilmoitti, että haluaa eron. Aivan kuin olisi halolla lyöty päin pläsiä. Mitään syytä tai parannusehdotusta ei esittänyt kysyttäessäkään, eikä asiaa kuulemma tarvisi miettiäkään. Eihän toista voinut väkisinkään pitää, joten eroonhan sitten päädyttiin.
Erosta on nyt puolitoista vuotta ja nyt lapsen synttäreillä ensimmäisen kerran aukaisi eron syytä: "olet hieno mies, mutta kasvoimme erilleen". Siinä kaikki selitys mitä 15 vuoden suhteen päättämiseen johtuvista syistä olen saanut selville. Yritä tässä sitten miettiä, mikä meni pieleen.