Sanotaan nyt näin, että isä on tehnyt vaikka mitä pahaa, äiti on haukkunut lapsen koko ikänsä. Lapsi on ottanut etäisyyttä, koska ei jaksanut enää, on yrittänyt, mutta ei ole auttanut mitään. Eli vanhempi on ollut luonnevikainen, mielisairas, itsekäs tai narsistinen tai mitä vaan.
No sitten alkaa olla kuolemaisillaan.
Miltä tuntuu siitä lapsesta?
Hänelle tulee eittämättä syyllisyydentunteita, vaikka ei olisi mitään aihetta. Hänhän oli lapsi, joka ei saanut rakkautta mitä kaipasi, pelkästään haukkuja ja arvostelua.
Miten päästä näistä syyllisyydentunteista?
Kuitenkin se oli isä/äiti.
No sitten alkaa olla kuolemaisillaan.
Miltä tuntuu siitä lapsesta?
Hänelle tulee eittämättä syyllisyydentunteita, vaikka ei olisi mitään aihetta. Hänhän oli lapsi, joka ei saanut rakkautta mitä kaipasi, pelkästään haukkuja ja arvostelua.
Miten päästä näistä syyllisyydentunteista?
Kuitenkin se oli isä/äiti.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Parhaiten pääse eroon syyllisyydestä, kun rakentaa sovun ennen kuolemaa. Äiti kyllä sopii asiat, toivon että sinäkin. Sinun on helpompi henkittää kun pääset sopuun, sillä turhaa riittaa on ylläpitää. Ei saanut rakkautta, pelkästään haukkuja ja arvostelua, ehkä ei ihan ninkään. Niitä arvosteluja pitää oppia kestämään, sillä jokaisen työpaikallkin käydään nykyään kehityskeskusteluja, joissa kyllä saa arvostelua ja niitä haukkujakin, äitisi tuskin niin tarkoittanut.
Äiti / lapsi etäisyydenotto ei ole todellista useinkaan, siinä lapsi vain ei enää hyväksy minkäänlaista vanhempansa mielipidettä, hänen pitäisi saada vain hallita kaikkea.
Joten ottaa etäisyyttä, äiti kärsii lapsensa eätäisyyden otosta koko ikänsä, sillä ei äiti ole tarkoittanut polkea lastaan vaan tuoda omankin näkökantansa esiin.
Ihminen on äitikin ja niin on lapsikin, joten kannattaa aina miettiä komprisseja ja osata keskustella, sillä keskusteluahan on mielipiteiden vaihto ja aina ne mielipiteet eivät ole toisen toimomuksen mukaisia.
Olipas ymmärtämätön teksti! Pirustako sinä voit tietää, millaista tuossa kodissa on ollut...
Nimi merkki "Sopu on ratkaisu". Voi jessus sentään mikä kommentti., vai "kehityskeskustelua" Ei ole matot suorassa sinun vintillä.
Tähän voisin sanoa, että "höpön..löpön.." (Sopu on ratkaisu)
Miksi sinä syyllistät lasta? Syytönhän hän on vanhemman/vanhempien käytökseen. Miksi lapsen olisi tehtävä kompromissi ihmisen kanssa, joka yrittää tuhota koko hänen elämän ja minuuden?
Ei kysymys ole jostakin mielipiteestä, jota vanhempi yrittää kertoa lapselle. Vaan lapsen kokonaisvaltaisesta hallitsemisesta, mitätöinnista ja alistamisesta, vanhemman omaan tahtoon. Ja se tehdään syyllistämällä lasta.
Ymmärrän sen, että lasten ja vanhempien välillä voi ilmetä mielipide eroavuuksia. Mutta se on ihan eri juttu. Kun tämä perheen sisäinen helvetti, jossa lapsi yrittää selvitä hengissä. Siinä ei pelkät kompromissit auta.
Jos sinulle on jäänyt epäselväksi se, mitä narsismi on. Lue tämä juttu 8 -vuotiaasta Vilja Eerikasta ja hänen kohtalostaan. Siinä hulluus ja narsismi todella pääsi valloileen.
No kyllähän sitä aika vaikiaa on rakastaa ihmistä joka on kaikkea muuta kuin rakastettava.
Tunne mitä tällaisen lapsi kokee, ei ole syyllisyyttä vaan häpeää siitä ettei kelvannut rakastetuksi lapseksi, että piti olla ja kasvaa sairaan ihmisen kohteena.
Tämäkin on ihan tabu keskustelunaihe että aikuisia lapsia saattaa pelottaa mennä siis vielä isonakin sellaisen vanhemman sairas- tai kuolinvuoteelle joka on surutta pieksänyt lapsena.
Niin on tabuaihe.
Hyvä kannanotto puhutaan suoralta!
On kauheaa kasvaa sairaan ihmisen kanssa. Oma äitini ei milloinkaan esim kehunut minua, näki minut vain isäni jatkeena ja kosti minulle vaikka isä kuoli yli 50 vuotta sitten.
Tytär tappoi raiskaajaisänsä - tuomioksi kuusi tuntia vankeutta
Maanantai 16.9.2013 klo 15.06
Ugandalaisnaiselle luettiin harvinainen tuomio isänsä taposta.
Ugandalainen tuomioistuin tuomitsi nuoren naisen muodolliseen kuuden tunnin vankeustuomioon isänsä taposta.
18-vuotias nainen myönsi surmanneensa 58-vuotiaan isänsä käyttäen puukkoa ja viidakkoveistä.
Isä oli hyväksikäyttänyt tytärtään viiden vuoden ajan, ja nainen on nyt raskaana odottaen isänsä lasta. Tyttö oli pyytänyt tilanteeseen apua omalta äidiltään sekä paikalliselta poliisilta - tuloksetta.
Isä oli käyttänyt hyväkseen myös perheen muita tyttöjä. AFP:n mukaan miehellä on mahdollisesti jopa viisi lasta eri tyttäriensä kanssa.
Tapaus on herättänyt Ugandassa kokonaisen kansanliikkeen nuoren naisen puolesta.
Ymmärrän hyvin. Muualla maailmassa.
Mutta yleensähän ei ole näin dramaattista.
Miten on ihan tavallisissa suomalaisissa perheissä?
Puhutaan suoraan kertoi että ei ole niinkään syyllisyyden tunne, vaan häpeän tunne.
Miten lapsi voi toimia/ajatella häpeäntunteen kanssa?
Onko olemassa jotain kirjaa aiheesta?
Jos pysyttäisiin ihan tavallisissa suomalaisissa ympyröissä?
Pitää lakata ajattelemasta, että kuitenkin se oli sitä tai tätä. Syyllisyydentunto on vain opetettu harha, jolla vanhemmat manipuloi lapsiaan ja saavat heidät täysin sekaisin, sekä kontrolliinsa.
Kun ketjussa tuodaan esiin, että äiti ei kehunut, kehuista ihmisen elämä on kiinni.
Monikaan äiti ei ääneen lausu kehuja, sillä suomalainen opetus on, että niin ei saa tehdä. Teidän useimman äiti on varmasti teistä ylpeä, mutta ei todellakaan lausu ääneen tuota asiaa.
Asianhan voi kääntää toisinkin päin, monestiko olet kehunut äitiäsi, pikemminkin täällä näkee äitejä moitittavan. Äitikin on ihminen, ei hän osaa juuri niitä sanoja aina sanoa, joita lapsi odottaa hänen sanovan.
Toivoisin jokaisen voivan keskustella omainen vanhempiensa kanssa ihan suorin sanoin ja rehellisesti ja ilman että pitää pelätä. Minä ainakin odotan lapsiltani selkeää sanomista ei mitään kiertelyä ja kaartelua, uskon osaavani ottaa vastaan myös kritiikkiä. Mutta pidän myös omana oikeutenani olla rehellinen vastatessani, en halua ivata, pilkata vaan kertoa sen minun näkemykseni.
Kekusrelua pitää kestää elämässä muutenkin ja kaikki ei mene todellakaan aina oman mielen mukaisesti vanhemmilla kuten ei lapsillakaan.
En ymmärä miten lapset kokevat että kaikki mitä tekevät on vain ihailtavaa, niinhän ei ole kenenkään elämässä, ei niiden vihattujen äitien tai isienkään.
Äitinä olen pyrkinyt olemaan kannustava, mutta kaikkea en näe hyvänä, joten näen oikeutena kertoa faktat näkemykseeni ja se ei todellakaan tarkoita oman lapseni minkäänlaista nujertamista vaan saada hänetkin ajattelemaan asioita useammalta kantilta. Lapseni ovat aina olleet minulle kaikki kaikessa, joten en halua heille yhtään mitään pahaa.
Jos tämä lapselle niin pahaa, että täytyy äiti hylätä, katson asioiden olevan hirveän huonossa jamassa. Mutta siltikin toivon että lapseni tulisivat sen suoraan sanomaan minulle, kuin kirjoittelevan täällä pahaa mieltään. Monestiko siinä pyörii mukana kaveripiirin johdatus, tee sitä tai tätä, mutta vihaa äitiäsi tia isääni tai molempia.
Pyydetään oelmaan kuuntelematta vanhempia ja uskovan vain heihin, eikä tätä voisi sanoa jo toisen hyväksikäytöksi. Silloinhan kuunnellaan kavereiden jutuuja ja tehdään heidän johdattaminaan asioita.
Vanhemapna antaisin vain tietoa, jotta lapsi voisi oppia päättämään itse, eikä eläisi kaveriipiirin mielen mukaan. Siis päätä itse, mutta kuuntele ja kuuntele, niin oppii kaikkein eniten.
Sekavaakin sekavampi teksti. Olet nyt "Kuuntelun hyöty" aivan pihalla aiheesta kuin se sananparren lumiukko. Sori vaan.
On tietysti noinkin, mutta jos äiti on nujertanut täysin lapsensa, niin eipä lapsi "tule kertomaan". Entä jos lapsi tulee kertomaan ja äiti saa heti "sydänhalvauksen ja kuolee", niin eipä heti uudelleen mee kertomaan.
Nähtävästi sinulla itsellä on ollut ihan normaali äiti.
Tässä ketjussa puhutaan kuitenkin niistä luonnehäiriöisistä äideistä joiden lapset, - kaikesta huolimatta - ovat yrittäneet, mutta vastassa on kaikista yrityksistä huolimatta seinä, että mitään ei saa sanoa äidilleen.
Miltä tuntuu vuodesta vuoteen olla oman äitinsä raivon kohde, joka samaistaa sinut lapsen isään, mihin sinulla ei ole osaa ei arpaa itsellä ja velloo vaan entisiään, ei näe mitään hyvää ja kaunista missään, on pelkästään keskittynyt omaan itseensä?
Jos ei itsellä ole tälläistä luonnehäiriöistä vanhempaa, niin ei oikeastaan ymmärrä käytännössä, mistä tässä on puhe.
Minunkin äitini tuntui vihaavan minua koska muistutin isääni. Kun heille tuli ero ja isä lähti, niin kaikki äidin raivo kohdistui minuun. Miten voi aikuinen toimia niin julmasti syytöntä lasta kohtaan.
Tästä oli muuten juttua Oiva Paloheimon kirjassa.
Kertoi että kun lapsi oli tullut äidin kuolinvuoteelle ja tuonut kukkia, niin äiti oli heittänyt ne roskakoriin.
Miten tää lapsi voisi käsitellä omat tunteensa?
Kerrotko kiitos minkäniminen kirja?
Äitini torjui minut eläessään.Kaikki valintani olivat vääriä ja sen sain kuulla.
Kun menin lasteni kanssa mummulaan,sain hyvin viileän vastaanoton.Kun äitini oli kuolinvuoteella,menin häntä katsomaan.
"Kyllä sitä nyt täällä ravataan,ettei saa rauhassa levätä"...oli hänen toteamansa.
Hautajaisissa pappi sanoi minulle,että äitini oli hyvin paljon puhunut minusta kuolinvuoteella ollessansa.En huomannut kysyä,että mitä puhui.
"Hautajaisissa pappi sanoi minulle,että äitini oli hyvin paljon puhunut minusta kuolinvuoteella ollessansa.En huomannut kysyä,että mitä puhui."
Todennäköisesti on puhunut jotain myönteistä, koska pappi ei olisi muuten tietenkään asiaa maininnut ellei olisi pelkästään myönteisiä asioita sinusta puhunut.
.....jatkan sen verran vielä.....
eläessään äitini purki tuntojansa siskoilleni = kertoi heille,miten hän on rasittunut minusta.Osa siskoistani näköjään yhtyivät häneen,koska äidin kuoleman jälkeen he jatkoivat siitä,mihin äiti jäi.Yksi jopa käyttää samoja ilmaisuja,millä äiti syytteli minua.
Olen käynyt terapiassa,kirjoitellut ja tehnyt kuvia,joissa puran tuntojani.
Terapiassa annettiin ohje vetää etäisyyttä sisariini.Kuvissa,joita olen tehnyt, tavallaan "piirrän heidät pois läheisyydestäni"
Aikaa tämä prosessi on vienyt,mutta olen aina lähempänä tilannetta,että
sisareni alkavat olla "ilmaa minulle" Kotiini en heitä enää kutsu,enkä heille mene,vaikka pyydetään.Onneksi kaduilla en heihin törmää,koska nuoruudessa "pakenin pois kotiseudulta" Tosin asumme kaikki eri puolilla Suomea,vain yksi asuu kotiseudulla.
Kaveri kertoi, että oli mennyt (pohojalaasen) isomummunsa kuolinvuoteen äärelle, tai siis mummu oli vielä ihan skarppina älyllisesti vaikka heikkona.
Kaveri oli sanonut rohkeutensa keräten ääni liikutuksesta väristen että :"mä rakastan sua tosi paljon isomummu".
Isomummu oli kääntänyt päätään, iskenyt silmää ja tuumannu."
No mitäs sää ny -- tänne oo tultu puheita pitämähän".
Ei kannata paasata vain muodon vuoksi tai ettei kestetä negatiivisuutta, tuosta, pyri sopuun.
Yksinkertaisesti läpikäy kaikki asiat ja hylkää väärä syyllisyys.
Minulla on niin hirveitä sukulaisia, jotka eivät varmaan kuolinvuoteellakaan ajattele kuin miten saisi olla ilkeä, lentäisin kumoon jos he pyytäisivät anteeksi.
Joka on todellisuudentajuinen laskee omankin etunsa, eikä anna opettaa itselleen "kun on nyt pakko ajatella kuten me käskemme".
Oma äiti yritti jopa hukuttaa pikkulapsena, ensimmäinen ajatus oli, etten voi kertoa tästä eteenpäin. Tätini opetti jopa veljeni irvistämään minulle samoin kuin hän.
Saahan sanoa, ota huumorilla, henkinen väkivalta oli jokapäiväistä leipää.
Me olemme vain ihmisiä, kukaan ei opeta "laske oma etusi", se on vain OTETTAVA.
Tunsin suunnatonta helpotusta ja vapauden tunnetta, kun kaikki oli ohi.
Ja syyllisyyskin katoaa ajan myötä. Kun hän ei ole enää syyllistämässä minua.
Liisa Kelttikangas-Järvinen kirjoitti kirjassaan >Sosiaaliset taidot ja sosiaalisuus< Tästä syyllisyys asiasta niin, että lapsi on syytön tähän vanhemman käytökseen. Joten se olkoon elämänohje myös minulle. Turhaan kantaa asioista syyllisyyttä, kun niille tapahtuneille ei kuitenkaan mitään voi.
Pääasia on kuitenkin se, että olen selvinnyt hengissä kaikista koittelemuksista huolimatta. Ja minun kohdalla elämä jatkuu edelleen.
.
Tämä oli lohduttava tieto.
Niin syytönhän minä olen, tiedän että olen yrittänyt parhaani. Soittanut silti, vaikka hän on edellisellä kerralla haukkunut.
Mutta en ole antanut hänen kukistaa itseäni. Olen ollut sitä mieltä mitä olen ja jos on liikaa yltynyt, niin olen paiskannut luurin korvaan (ja tuntui hyvälle ja oikein).
Hän on vain nähnyt isäni minussa ja jatkanut sitä vihaa minun päälleni ja kostanut. Vellonut samoissa ympyröissä yli 50 vuotta.
Nyt soittelee enimmäkseen lapsilleni, ei minulle.
Kerran oli tarkoitus että menemme jouluksi sinne (asumme ulkomailla), sanoi että lapset saa tulla, minä en. Oli se kauhia joulu olla ihan yksin. Viime syksynä sanoi että en saa tulla käymään kun olisin käynyt. En ole aikaisemmin kokenut niin järkyttävää tunnetta.
Se että äiti "hylkää" lapsensa on kuulemma kaikista pahin tunne. Nyt olen kokenut sen. Voin ymmärtää niitä lapsia, joitten äiti on hyljännyt heidät.
Nyt on kuolemaisillaan. Olin ajatellut että jos lähtisin käymään. Soitin, mutta puhelimessa sain sen käsityksen, että eipä paljon ole aihetta. Ei ollut muuttunut yhtään. Entä jos se taas haukkuisi? Niin monet kerran olen tullut itkien takaisin ja ollut pitkän aikaa masentunut kun olen käynyt siellä.
Ei osaa edes olla kunnolla, vaikka tytär ulkomailta tulee käymään. Ei edes matkatavaroita autosta olisi saanut tuoda huoneeseen, kun tulis muuten sotkua. Kun sanoin että otan lasin vettä huoneeseen, niin tarjosi pestyä muovista jukurttipurkkia! Kun kysyin että jos pullan voisi lämmittää mikrossa, niin tiuskaisi että "Ei tämä ole mikään hotelli".
On helppo sanoa että pitää yrittää tehdä sovinto. Entä jos on yrittänyt, mutta kyseessä on sellainen "äiti" jonka kanssa ei voi vain?
On luonnevikainen.
Kävin viime syksynä terapiassa ja se auttoi paljon.
Nähtävästi voisi mennä uudelleen.
Olen kiitollinen kaikista neuvoista.Tämä helpotti kun kerroin.
Hei,
Jestas kun tuli kelju olo ja paha mieli kirjottajan puolesta.
Kirjaimellisesti tippa lirahti linssiin.
Kuinka voi äiti sanoa "et saa tulla", siis ihan karmeita tuollaiset naiset jotka ovat noin ilkeitä omalle tyttärelleen, varmaan päässä jotain vikaa semmosilla.Täytyy olla.
Sinuna menisin terapiaan , että saat tukea nyt tälle ajalle kun se tuolta kuolinvuoteelta vielä huutelee mielipahaa aiheuttavia juttujaan ja varmaan kahta pirullisempi on ihminen kivuissaan, kestät paremmin ja varmasti sulla on parempi olo kun saat jutskata tilanteita pois mielestä sitä mukaa kun niitä tulee siellä terapiassa.
Tsemppiä, voimia, syvää empatiaa ja virtuaalihalauksia, lähettää 1 lukija vaan täältä
Hei tytär "ulkomailta".
Ei sinun tarvitse tehdä mitään sovintoa, koska syytönhän sinä olet tähän äitisi käytökseen. Äitisi pitäisi tehdä se sovinto sinun kanssasi.
Nimittäin tämä on "peli", jota äitisi pelaa. Siinä pelissä sinä yrität kaikkesi, mielyttääksesi häntä. Ja äitisi nauttii suunnattomasti, kun pystyy nujertaamaan ja mitätöimään nämä sinun yrityksesi. Eli voittaamaan sinut. Teit niin, tai näin. Mikään ei koskaan riitä hänelle, kun se on sinun tekemäsi juttu.
Jonkun muun tekemänä samat asiat olisivat saaneet suurenkin suosion.
Lakkaa yrittämästä mielyttää häntä. Anna olla. Koska se ei johda mihinkään. Ei ainakaan siihen, että äitisi ottaisi sinut avosylin vastaan ja pyytäisi anteeksi rumaa käytöstään. Et koskaan tule saavuttamaan hänen hyväksyntää, tai kunnioitusta.
Minun äitini ei kuolinvuoteellakaan ollut minua näkevinään, vaikka olin siinä sängyn vieressä. Muut sukulaiset, isäni ja veljeni hän halusi halata ja hyvästellä. Jostain kumman syystä, minua ei luettu näihin halauksin hyväksyttyihin ja hyvästeltyihin sukulaisiin. Pahalta tuntui, mutta hän oli valintansa tehnyt. Ja olinhan jo vuosikymmeniä tottunut tähän "näkymättömän" lapsen rooliin. Joten se ei ollut edes yllätys.
Kiitos sinulle!
Tuntuu paremmalle kun saa jakaa huolensa.
Kyllä menen uudelleen terapiaan.
-tytär-, kiitos sinulle myös!
Helpottaa niin paljon, kun saa kuulla tälläistä!
Miten sinä jaksoit kun et saanut edes hyvästellä ja saada halausta?
Täysin uskomatonta!
Löysin nyt sen kirjan, missä äiti heitti tytön tuomat kukat roskiksiin.
Sen nimi on Martti Paloheimo: Suomalaisen lapsuuden haavat - miten sinua kohdeltiin.
Ehkä löytyy jostain kirjastosta.
Itse löysin sen kirjatorilta Helsingistä Suomessa käydessäni.
Jatketaan kirjoittamista!
No mietin tätä asiaa jo sairaalaan mennessä aikoinaan. Ja sitten sieltä poistuessa olin hyvin tyrmistynyt. Ja ajattelin silloin, että melko "kova luu", tuo minun äitini. Ja hänen käsittämätön vihansa ja katkeruutensa, jonka syntitaakankantajaksi minut oli valittu.
Silloin tuntui käsittämättömältä sekin, että oma veli katsoi tätä "näytelmää" vierestä, eikä hänestä tuntunut tämä mitenkään kummalliselta. Nyt jo olen saanut hänetkin ymmärtämään, että tämä kaltoinkohtelu, joksi veljeni tapahtuneita asioita nimittää. On tapahtunut läpi koko minun elämäni.
Minä olen itse asiassa saanut palautettuja joululahjoja takaisin, joulun jälkeen. Ja monet merkkipäiväkortit ovat kadonneet. Menneet mainosten mukana roskikseen. Minulle on soitettu syntymäpäivänä ja kerrottu miten kalliin lahjan veljeni sai viimeksi yms. Mutta, minua on UNOHDETTU onnitella syntymäpäivänä. Eli ihan härskiä kiusantekoa. Eli vanhempani onkin itse tällä käytöksellä ilmoittanut sen, että en ole tervetullut hänen/heidän elämäänsä.
Ainoa mihin minut on kelpuutettu avosylin. On vanhempieni palveleminen. Olen jo pienestä lähtien saanut kunnian siivota heidän kotiaan. Pestä ja silittää pyykit ja valmistaa ruokia pakkaseen. Tästä palvelijan virasta kuitenkin sanouduin joitakin vuosia sitten irti. Kun palkaksi minut haukuttiin mielenvikaiseksi ja sain katsella vanhaa ruttuista takapuolta kiitokseksi.
Eli, sinulla voi olla ihan mitä vaan odotettavissa. Tätä asiaa koskeva kirjallisuus opettaa sinua ymmärtämään, mitä oikein tapahtuu. Mutta minulle ei ainakaan vielä ole selvinnyt se, että MIKSI..??!!! Näin tapahtuu?
>Miten päästä näistä syyllisyydentunteista?
Kuitenkin se oli isä/äiti<
Tämä tuntuu juuri käsittämättömältä ajattelulta. Kyllä se oli isä, äiti, tai molemmat.
Mutta miksi he unohtivat sen vanhemmuuden velvoitteen lastaan kohtaan. Tekemällä lapsen elämästä todellisen helvetin. Pilkkaamalla, pahoinpitelemällä, mitätöimällä ja syyllistämällä OMAA LASTAAN.
"Edes ymmärtämättä itse, mitä tekivät lapselleen". Tämän viimeisen lauseen voisi tietysti jättää kirjoittamatta. Koska kaltoinkohtelu on hyvin systemaattista, vuosia kestävää ja jatkuvaa. Eli, mielestäni sitä ei voi tehdä täysin huomaamatta..
Ja nyt edelleen painotan sitä, että lapsi on syytön vanhempansa käytökseen. Ainoastaan vanhempi tarvitsee syyllisen omiin epäonnistumisiin, kun oma luonne ei anna periksi myöntää, että tein väärin, tai sanoin väärin. On helppo syyttää AINA toista.
Oiva Paloheimo kirjoittaa näin kirjassaann: "Ei ole lainkaan harvinaista, että perheessä yksi lapsi joutuu erilaiseen asemaan kuin muut. Häntä moititaan ja arvostellaan herkemmin, häntä pilkataan ja tehdään naurunalaiseksi. Pian koko perhe yhtyy siihen". "Minulle ei katettu lautasta ruokapöytään vaan sain syödä hellan ääressä. Tiskit jäivät aina minulle" jne
En ole lukenut vielä läpi koko kirjaa. Selatessani huomasin tälläisen lauseen, Paloheimo puhuu siinä kohdassa kotivammaisuudesta: "Vamman täytyy tulla jostakin kaukaa, sukupolvien takaa, samanlaisista kotioloista ja samanlaisilta isovanhemmilta ja näiden isovanhemmilta. Ei se ole enää vain sosiaalista traditiota, folklorea, kuten suomalainen sauna (jne). Se on paljon pahempaa. Se on isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle siirtyvää pohjatonta rakkaudettomuutta."
Mutta miten oppia elämään tietoisuudessa että lasta ei rakastettu? Se kai tässä kaikista kipeintä onkin.
Voi ottaa ainakin perspektiiviä.
Emme ole ainoita, muilla on vielä paljon huonommin. Kun ajattelee kaikkia maailman lapsia, kun lukee lehdistä mitä kaikkea tapahtuu, niin omat murheeni tuntuvat pieniltä.
Näistä kipeistä kohdista kertominen auttaa ja että voi keskustella ja että oppii ymmärtämään että kaikki tälläinen ei ole lapsen vika, ja että se vanhempi on syyllistänyt lapsen, vaikka itsessään vanhemmassa on vika/sairaus/ilkeys/tyhmyys.
Ja että katkaisee tämän sukupolvien kierron ja rakastaa itse omia lapsiaan.
Tämä viimeinen lause tässä edellisessä kirjoituksessa, on se elämän tärkeä ohjenuora.
Omalla kohdalla lapsuuteni oli juuri Paloheimon kuvaamaa "näkymättömän lapsen" elämää. Ja tosiasiassa, niin kamalaa, että en julkea sitä tässä ruotia, kuin hieman pintaa raapaisten.
Olen jo ikääntynyt tytär vanhemmilleni ja itse kolmen aikuisen lapsen äiti. Lapseni ovat suurin saavutukseni tässä maailmassa. He ovat kaikki rakkaita ja tärkeitä juuri sellaisina, kun ovat.
Joten se sukupolvesta toiseen jatkuva "narsismihelvetti" joka tässä mainittiin. On mahdollista katkaista. Mutta suoraan sanottuna, se aiheuttaa myös välien katkaisemisen narsistiin, tai ainakin käyntikertojen minimoinnin. Että olisi mahdollista elää rauhallista elämää :)
Yhden lapsen hyljeksinnässä on valtavat voimat liikkeellä, hänestä ei millään voida uskoa tulevan mitään hyvää. Se vuosia jatkunut asenne toteuttaa itsensä pikkuhiljaa.
Minullakin on monta sisarusta jotka yhä keski-ikäisinä pitävät minua jotenkin merkityksettömänä.
Minulle on helppoa olla töykeä.
Mun elämä on ollut aina tuskaisaa, syytän aina itseäni jos ihmisten kanssa tulee ongelmia tai pientä riitaa. Panikoin helposti.
Juuri näin, kun yksi otetaan syntipukiksi, siitä on vaikea hellittää.
En olisi nuorena uskonut, oma veli kävelee vastaan enkä edes tervehtinyt, oli 20 vuotta kun tapasimme edellisen kerran.
Vasta keski-iässä aloin puhua, vieläkään ei annettaisi lupaa siihen.
Joopa, tämä käytös on hyvin tuttua. Omalla kohdalla narsistivanhempi keskustelee minua koskevista asioista, veljeni kanssa. Ja sitten vanhempani ilmoittaa minulle, että mitä he ovat päättäneet MINUN asioistani. Vaikka olen itsekin jo melkein kuusissakymmenissä ja täydessä sielun ja ruumiin voimissa.
Olen sanonut tuolloin vanhemmalleni, että minua koskevat asiat selvitetään vain minun kanssani, jos on jotain selvitettävää.
Ja nyt kun olen erittäin vähän vanhempani kanssa tekemisissä. Usein hän laittaa veljeni "asiamieheksi". Joka soittaa minulle ja kertoo isäni vaatimuksista. Jotka koskevat ilmaispalveluja siivoamisen, ruuanlaiton ja pyykinpesun suhteen. Jotka lopetin joitakin vuosia sitten. Katseltuani paljasta takapuolta kiitokseksi.
Jaa syyllisyydentunto osiin, eli unohda se sana.
Käy läpi surua, ikävää, turvattomuutta, vihaa, katkeruutta, inhoa, rakkautta, hellyyttä..
Hyväksy kaikki tunteesi.
Vanhempasi olivat vajavaisia, lapsi tarvitsee kunnolliset vanhemmat.
Silti lapsi aina jaksaa rakastaa.
Lapsi meissä kaipaa äitiä.
Voit olla äiti itsellesi, kohdata lapsi itsessäsi, lohduttaa, ymmärtää ja rakastaa.
eheytyä ajan kanssa.
Vielä palatakseni tähän syyllisyydentuntoon. Totta, joka kerta vanhempani kanssa ollessani yhteydessä. Hän käyttää tätä hyväksi havaittua konstia. Eli, yrittää syyllistää minua. Saadakseen minut taipumaan tahtoonsa. Lapsena tämä toimi, koska en todellakaan tiennyt paraemmasta elämästä mitään, kun ei ollut "kokemusta", eikä vertailukohdetta.
Nyt oikeasti aikuisena, se jopa jo huvittaa minua. Katson ikään kuin ulkopuoleisena henkilönä tätä "peliä". Jossa vanhempani pelaa väärin. Hän kieroilee, valehtelee tekeytyy avuttomaksi ja syyllistää. Ja tiedättekö, että minusta hän on tehnyt jo niin taitavan ihmisen. Että, olen myös syyllinen hänen sairauksiin, joista osa on kuviteltuja. Joskus huvittuneena mietin sitä, että miten vanhempani kertoo vähiin huvenneille ystävilleen, nämä minun salaiset taidot..
Eli edelleen suosittelen tätä omien rajojen vetämistä. Tapaatte narsistia ainoastaan silloin, kun teille itsellenne sopii. Ja minimoitte käyntimäärät ainoastaan koskemaan pakollisia käyntejä. Ja jos alkaa satamaan p...skaa.. niskaan, poistutte heti paikalta.