Minua kiinnostaisi kuulla, onko sinun sairaudellasi ollut jokin viesti tai opetus, jonka olet sittemmin huomannut? Millaisia yhteyksiä eri sairauksien ja elämäntilanteiden välillä on? Kiitos kaikille, jotka haluavat vastata.:)
Onko sairaudellasi ollut jokin viesti???
Maiqqu
3303
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Copypeistasin sinulle tähän oman kirjoitukseni, joka herätti paljon keskustelua toisella palstalla. Nimenomaan syöpäpotilaat tuntuivat ymmärtävän täysin mistä puhuin, sen sijaan "hyväätarkoittavat omaiset" - jotka eivät itse olleet kokeneet tautia - olivat erittäin loukkaantuneita ja tuohtuneita. Panee miettimään, miksi?
"Rintasyöpäpotilaan tyypillinen psyykkinen profiili on ylivelvollisuudentuntoinen stressaaja, jännittäjä ja muidenkin huolten kantaja. Elämästä ei ehdi nauttia, kun koko ajan pitää huolehtia, järjestellä, valmistella, viimeistellä.....
Rintasyöpä 34-vuotiaana oli oikeastaan pelastukseni: koko elämäni muuttui. Silloin tuntui että nyt on se viimeinen mahdollisuus todella TEHDÄ jotakin elämälleen. Sanouduin irti stressaavasta työstä, erosin aviomiehestäni, myin velkaisen kämpän ja hankkiuduin psykoterapiaan.
Sen jälkeen elämä on pelkästään hymyillyt. Lääkärini sanoikin, että voin oikeastaan kiittää onneani: useimmat "pääsevät" samaan tilanteeseen - silmäkkäin oman kuolemansa kanssa - vasta yli 60-vuotiaina, jolloin elämä alkaa olla suurimmalta osin jo takanapäin. Voi enää surra elämätöntä elämää ja saavuttamatonta onnea.
Vaikka tuntuu absurdilta sanoa syövän olevan lahja, se voi olla joskus juuri se tarpeeksi rankka potku takapuoleen, jota ilman ei pystyisi keräämään rohkeutta muuttaa niitä asioita, joiden tietää olevan pielessä omassa elämässään. Vihdoin aloin elää ITSELLENI sitä ainoaa elämää joka minulle on annettu"
Ihan täsmällisesti en allekirjoita tuota kommenttiasi. Olen ollut piirun päälle ylitunnollinen, mutta pääsin siitä eroon jo 20-24 vuotiaana, kun älysin mennä psykoterapiaan. Sen jälkeen olen oppinut tosi lunkiksi tyypiksi, jolla ei pipo pahemmin ole kiristänyt.
Mutta minun kohdalla se oli 3:ssa aspergerperheenjäseneässä joista yksi on mies. Ja kun siihen aikaan ei vielä koko aspergerpersoonaa tunnistettu, ei ollut tietokaan. Monasti mietin, että onko tää isä ja poika skitsofreenejä vai mitä. Mutta vaikeaa, vaikeaa ja raskasta oli. Hyvin, hyvin dominoivia persoonoita ovat.
Syöpä oli siinä mielessä vedenjakaja, että mieskin joutui katsomaan peiliin ja lähtemään aspergerpersoonastaan psykoterapiaan. Eikä suotta. 3 vuoden psykoterapia on saanut ihmeitä aikaan.
Yli energinen kyllä olen, mutta en sterssaa tekekmättömistä töistä, enkä pingo. Sillain hyvin lunki ja lupsukka tyyppi minusta on tullut jo silloin parikymppisenä psykoterapian tuloksena.
Kyllä, kyllä enkeliäidin malli on ollut, ja siitä olisi ollut helppo ja hyvä alku siihen enkeliäitiyteen, mutta onneksi nuorena tajusin mennä psykoterapiaan.
Niin, enkeliäitiys on uhrautuvainen, mistään ei kieltäydy, mitään ei vaadi eikä suo itselleen. Touhottaa toisten eteen, ja pitää jopa itseään korvaamattomana. Antaa vaikutelman, että maailma ei pysy pystyssä, jos hän ei ole paikalla ja tekemässä toisten tehtäviä.
Kiitos teiile vastaajille. Odotin vähän enemmänki niitä mutta tällä erää näin ja löytäähän muista kirjoituksistakin sellaisia tarinoita. Aika erikoinen ja mielenkiintoinen kirja oli Louise L. Haye: Parantavat ajatukset. Siinä hän oli seurannut potilaita ja tehnyt päätelmiä mikä henkinen asia voisi olla minkäkin sairauden takana. Ei varmaan päde kaikkiin sairauksiin, koska me ihmiset ollaan niin yksilöllisiä, mutta antaa ajattelemisen aihetta, josko kuitenkin. Lisää vastauksia saapi lähetellä. Kiinnostaa minua ja varmaan muitakin, saattaa saada jonkun samanlaisessa tilanteessa olevan huomaamaan jotain ARVOKASTA.