Olen tapaillut jo jonkin aikaa erästä miestä. Ajattelen häntä päivän mittaan useasti. Kaipaan häntä, kun hän ei ole paikalla, joten haluaisin viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Joskus ikävä tuntuu jopa hieman ahdistavalta.
Olen itse sellainen seurustelukumppani, että haluan antaa toiselle todella paljon huomiota. Voisin viettää tuntikausia hänen kanssaan keskustellen, ulkoillen, sängyssä makoillen. Suhteen alkuaika on varsinkin ihanaa, kun olo on niin huumaavan ihastunut ja toisen seura tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa.
Minusta kuitenkin tuntuu, että en saa suhteessa yhtä paljon kuin haluaisin itse antaa. Hän tuskin ajattelee minua yhtä paljon kuin minä ajattelen häntä. Tai hän ei ainakaan mitenkään ilmaise sitä, että hänen tunteensa olisivat yhtä suuria. Toisaalta en itsekään ole aivan varma, miksi tunteeni tuntuvat näin suurilta. Olenko korviani myöten ihastunut? Olenko rakastunut? Seuraavakin ajatus on käynyt mielessä: Rakastanko sitä tunnetta, että seurustelen? Yksi asia on kuitenkin varma: Rakkaus on todellakin sellainen asia, jota tällä hetkellä kaipaan enemmän kuin mitään muuta. Enkä missään nimessä haluaisi nyt menettää miesystävääni.
Näin ollen voisin tiivistäen todeta, että luulen olevani rakastunut, mutta pelkään ehkä hieman, että rakastan siitä syystä, että haluan rakastaa. Onko kenelläkään muulla ollut tällaisia ajatuksia? Onko tällainen hyväksyttävää?
Olen itse sellainen seurustelukumppani, että haluan antaa toiselle todella paljon huomiota. Voisin viettää tuntikausia hänen kanssaan keskustellen, ulkoillen, sängyssä makoillen. Suhteen alkuaika on varsinkin ihanaa, kun olo on niin huumaavan ihastunut ja toisen seura tuntuu parhaalta mahdolliselta tavalta viettää aikaa.
Minusta kuitenkin tuntuu, että en saa suhteessa yhtä paljon kuin haluaisin itse antaa. Hän tuskin ajattelee minua yhtä paljon kuin minä ajattelen häntä. Tai hän ei ainakaan mitenkään ilmaise sitä, että hänen tunteensa olisivat yhtä suuria. Toisaalta en itsekään ole aivan varma, miksi tunteeni tuntuvat näin suurilta. Olenko korviani myöten ihastunut? Olenko rakastunut? Seuraavakin ajatus on käynyt mielessä: Rakastanko sitä tunnetta, että seurustelen? Yksi asia on kuitenkin varma: Rakkaus on todellakin sellainen asia, jota tällä hetkellä kaipaan enemmän kuin mitään muuta. Enkä missään nimessä haluaisi nyt menettää miesystävääni.
Näin ollen voisin tiivistäen todeta, että luulen olevani rakastunut, mutta pelkään ehkä hieman, että rakastan siitä syystä, että haluan rakastaa. Onko kenelläkään muulla ollut tällaisia ajatuksia? Onko tällainen hyväksyttävää?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Onko pakko saada kaikkiin noihin kysymyksiin vastausta? Ja jos on, niin miksi?
Entäs jos nauttisit tästä ihmissuhteestasi, olisit hyvä ja huomaavainen ja rakastaisit omalla tavallasi. Parisuhteen taso ja rakastamisen "oikeellisuus" mitataan ongelmien käsittelyssä ja erilaisuuden sietämisessä eli siis sillä, kuinka ymmärtää puolisoiden olevan joka tapauksessa ja aina jollakin tasolla erilaisia. Ja toisaalta siinä, että tietää, että vaikeuksia tulee mutta niistä selvitään. Tätä on rakastaminen.
Rakastuminen on sitä huumaavaa tunnetta, jota tuntee parisuhteen alussa ja tätä tunnetta monet rakastavat ja kaipaavat suhteen vakiinnuttua eli sen sijaan, että panostaisivat siihen meneillään olevaan parisuhteeseen, alkavat haikailla rakastumisen tunnetta.
"Minusta kuitenkin tuntuu, että en saa suhteessa yhtä paljon kuin haluaisin itse antaa. Hän tuskin ajattelee minua yhtä paljon kuin minä ajattelen häntä. Tai hän ei ainakaan mitenkään ilmaise sitä, että hänen tunteensa olisivat yhtä suuria." --> Tässä olet jo menossa väärään suuntaan!!