Haluan kertoa tarinani ja tietää olenko ainut joka voi tuntea tai olla tuntematta yhtä syvästi kuin itse teen. Aluksi haluan sanoa, että en ole ikinä kertonut tästä kenellekään.
Olen asunut 5vuotta avoliitossa. "Rakastan" miestäni tai tunnen jotain syvää häntä kohtaan, mutta kaipaan jatkuvasti toisen miehen kosketusta ja kehuja, jota olenkin julmalla tavalla toteuttanut...
Kun aloimme seurustelemaan olin uskollinnen hänelle ainakin ensimmäiset puolivuotta. Sitten kävin entisen kanssa rakastelemassa, sitten kävin saman miehen luona useammin. Sitten tapasin komean itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen, jonka kanssa aloitettiin puolen vuoden mittainen suhde. Jatkuvasti uskottelin hänelle, että jätän mieheni ja alan olemaan hänen kanssaan vaikka tiesin etten haluaisi jättää nykyistäni.
Mieheni ei tiennyt kummastakaan mitään. Sitten kun sain sen jutun lopetettua aloin pitämään silmäpeliä luokkalaiseni kanssa (silloin vielä opiskelin) . Hän oli minua vuoden nuorempi ja iso erehdys. Puoli vuotta tapailimme ja pidimme hauskaa. Mieheni kiltisti luotti minuun ja odotti kotona kun milloin mitäkin selitelleenä olin kavereideni luona tms. Hänenkin kanssaan harrastin seksiä ja kotona säänöllisesti myös oman mieheni kanssa. Joka ilta kerron miehelleni kuinka rakastan häntä ja että hän on elämässäni tärkein, niinkuin onkin. En voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Hän on 28v. ja tulevia lapsia ajatellen hän on maailman paras isä varmasti. Silti teen näin.
En ymmärrä miksi, mutta tarvitsen jatkuvaa huomiota muilta miehiltä. Mutta ei tämä pettämishistoria siihen vielä lopu. Nyt minulla on suhde omaan työkaveriini. Emme ole seksiä harrastaneet koska arvostan häntä jotenkin. Johtuen ehkä siitä että hän ei ole liian kiintynyt minuun. Kaikki muut "sivu" suhteeni ovat olleet minuun rasittavan rakastuneita. Tässä on haastetta. Haluaisin lopettaa, mutta en osaa. Olen ajatellut alkaa käydä psykiatrilla. Joku tolkkuhan tähän pitää tulla. En voi loppuelämääni leikkiä ihmisten tunteilla ja omillani ja tämä on äärettömän väärin rakastavaa miestäni kohtaan, mutta miksi en osaa olla uskollinen? Miksi tarvitsen jatkuvaa pönkitystä, vaikka tiedän olevani kaunis miesten silmissä!?
Puhumattakaan lukuisista suuteluista ravintoiloissa vieraiden miesten kanssa. Mutta en tunne mitään väärää. Iltaisin tullessani kotia toisen miehen syleilystä ja suuteluista, en tunne mitään väärää mennä pussailemaan omaa miestäni ja kertomaan hänelle kuinka tärkeä hän on minulle. Mutta tiedän että se on väärin.
En ole tunnevammainen. Olen tuntenut kaikkia näitä "sivu" suhteeni miehiä kohtaan syvästi ja itkenyt joka kerta kun olen suhteen lopettanut. Nyt minulla on aivan uusi tunne sydämmelläni tätä työkaveriani kohtaan. Hän ei näytä olevansa kiinnostunut, ja joka ikinen hetki minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle tai soittaa, mutta tekisin itsestäni naurettavan. Pelkään kovasti jos hän ei enää olekaan kiinnostunut minusta! Mutta miksi? Minulla on mieheni, ja sen pitäisi riittää minulle!!!
En kaipaa haastettakaan. Haluan elää rauhallista elämää ja parisuhteessa. Olen aina inhonnut olla sinkku, jonka takia olenkin ollut jatkuvasti parisuhteessa. Voin kuvitella mieheni ja minut naimisissa ja perhe-elämää viettämässä, mutta enhän minä voi sellaista aloittaa ellen osaa olla uskollinen ja mieheni ansaitseva nainen!
En kaipaa haukkuja. Tiedän olevani monien mielestä hirveä ihminen! Enkä todellakaan nauti tilanteesta. Haluaisin tietää mitä tarinani herätti teissä. Miten saisin elämäni kuntoon?
Olen asunut 5vuotta avoliitossa. "Rakastan" miestäni tai tunnen jotain syvää häntä kohtaan, mutta kaipaan jatkuvasti toisen miehen kosketusta ja kehuja, jota olenkin julmalla tavalla toteuttanut...
Kun aloimme seurustelemaan olin uskollinnen hänelle ainakin ensimmäiset puolivuotta. Sitten kävin entisen kanssa rakastelemassa, sitten kävin saman miehen luona useammin. Sitten tapasin komean itseäni muutaman vuoden vanhemman miehen, jonka kanssa aloitettiin puolen vuoden mittainen suhde. Jatkuvasti uskottelin hänelle, että jätän mieheni ja alan olemaan hänen kanssaan vaikka tiesin etten haluaisi jättää nykyistäni.
Mieheni ei tiennyt kummastakaan mitään. Sitten kun sain sen jutun lopetettua aloin pitämään silmäpeliä luokkalaiseni kanssa (silloin vielä opiskelin) . Hän oli minua vuoden nuorempi ja iso erehdys. Puoli vuotta tapailimme ja pidimme hauskaa. Mieheni kiltisti luotti minuun ja odotti kotona kun milloin mitäkin selitelleenä olin kavereideni luona tms. Hänenkin kanssaan harrastin seksiä ja kotona säänöllisesti myös oman mieheni kanssa. Joka ilta kerron miehelleni kuinka rakastan häntä ja että hän on elämässäni tärkein, niinkuin onkin. En voisi kuvitellakaan elämääni ilman häntä. Hän on 28v. ja tulevia lapsia ajatellen hän on maailman paras isä varmasti. Silti teen näin.
En ymmärrä miksi, mutta tarvitsen jatkuvaa huomiota muilta miehiltä. Mutta ei tämä pettämishistoria siihen vielä lopu. Nyt minulla on suhde omaan työkaveriini. Emme ole seksiä harrastaneet koska arvostan häntä jotenkin. Johtuen ehkä siitä että hän ei ole liian kiintynyt minuun. Kaikki muut "sivu" suhteeni ovat olleet minuun rasittavan rakastuneita. Tässä on haastetta. Haluaisin lopettaa, mutta en osaa. Olen ajatellut alkaa käydä psykiatrilla. Joku tolkkuhan tähän pitää tulla. En voi loppuelämääni leikkiä ihmisten tunteilla ja omillani ja tämä on äärettömän väärin rakastavaa miestäni kohtaan, mutta miksi en osaa olla uskollinen? Miksi tarvitsen jatkuvaa pönkitystä, vaikka tiedän olevani kaunis miesten silmissä!?
Puhumattakaan lukuisista suuteluista ravintoiloissa vieraiden miesten kanssa. Mutta en tunne mitään väärää. Iltaisin tullessani kotia toisen miehen syleilystä ja suuteluista, en tunne mitään väärää mennä pussailemaan omaa miestäni ja kertomaan hänelle kuinka tärkeä hän on minulle. Mutta tiedän että se on väärin.
En ole tunnevammainen. Olen tuntenut kaikkia näitä "sivu" suhteeni miehiä kohtaan syvästi ja itkenyt joka kerta kun olen suhteen lopettanut. Nyt minulla on aivan uusi tunne sydämmelläni tätä työkaveriani kohtaan. Hän ei näytä olevansa kiinnostunut, ja joka ikinen hetki minun tekisi mieli kirjoittaa hänelle tai soittaa, mutta tekisin itsestäni naurettavan. Pelkään kovasti jos hän ei enää olekaan kiinnostunut minusta! Mutta miksi? Minulla on mieheni, ja sen pitäisi riittää minulle!!!
En kaipaa haastettakaan. Haluan elää rauhallista elämää ja parisuhteessa. Olen aina inhonnut olla sinkku, jonka takia olenkin ollut jatkuvasti parisuhteessa. Voin kuvitella mieheni ja minut naimisissa ja perhe-elämää viettämässä, mutta enhän minä voi sellaista aloittaa ellen osaa olla uskollinen ja mieheni ansaitseva nainen!
En kaipaa haukkuja. Tiedän olevani monien mielestä hirveä ihminen! Enkä todellakaan nauti tilanteesta. Haluaisin tietää mitä tarinani herätti teissä. Miten saisin elämäni kuntoon?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Lopeta se Merja!!
...tämä tapauksesi. Nimenomaan sen suhteen, että pitää pitää omaan mieheen päin "kulissi".
Kyseessä lie samanlainen sairaus kuin alkoholismi. Apua tarvitset, varmasti, jos aiot lopettaa. Jollet aio, niin joka tapauksessa miehesi suhteen ei ole hyvä valehdella jatkossa - haluaisitko itse elää valehtelijan kanssa?
Mielestäni miehelläsi on oikeus tietää, millaisen tapauksen kanssa on naimisissa, ellei jo tiedä? Etenkin, ennen kuin alkaa tehdä kanssasi lapsia.
Sitten se on eri asia, jos miehesi sallii tämän sinulle - ja sinä saman hänelle (olettaen, että muutoin ette usko mihinkään muuhun ihmisten ulkopuoliseen moraalinormiin, kuten Jumalaan, jolloin on entistä vaikeampaa "toteuttaa itseään" sen ulkopuolella). Valheessa ei ole hyvä elää, siinä ihminen tuhoaa itsensä ja luonteensa lopulta.
Mutta missään tapauksessa ei ole oikein ainakaan alkaa tehdä lapsia ilman, että miehesi tuntee sinut persoonana myös tämän pakkomielteesi osalta... nämä jutut tulevat kuitenkin vastaan lopulta, ja silloin todella viattomia osapuolia liittyy asiaan... jos tilanteeseen voit vielä vaikuttaa.
Miehesi on vielä nuori ja hän voi löytää tasapainoisemman partnerin, miksi et soisi sitä hänelle (olettaen, ettei hän hyväksy tekojasi tai ole valmis olemaan rinnallasi, jos tahdot parantua pakkomielteestäsi)?
Jos taas aiot elää valheessa jatkossakin, niin syyllistyt kaksinaismoralismiin, joka on aina ihmiselle tuhoisaa - sekä hänen lähiympäristölleen.
Tämä samahan koskee myös ns. häntä-heikkejä. Eikö totta?
Jaa...Ensiksikin olen todella pahoillani sekä sinun, että miehesi vuoksi.en todellakaan tiedä, miten saisit elämäsi kuntoon... Mutta jos todella haluat sen kuntoon saada, ammattiapu kuulostaisi hyvältä lähtökohdalta. En sano näin siksi, että pitäisin sinua jotenkin "hulluna" tai muuta vastaavaa, vaan siksi, että ammattiavun avulla saattaisit onnistua löytämään itsestäsi ne syyt, miksi et pysty olemaan uskollinen ja miksi tarvitset muita miehiä. Kaiken kaikkiaan pitäisin käytöstäsi lähinnä riippuvuutena.
Toinen asia olisi totuuden kertominen miehellesi ja/tai eroaminen ja puhtaalta pöydältä aloittaminen.
No, tämän parempaan en pysty, eikä näistä neuvoista ole sinulle mitään hyötyä, jollet todella halua muuttua.
Minä tiedostan asian ja käsitän sen koko järki kullallani, että kaikki mitä teen on väärin. Minun pitäisi jättää mieheni ja kertoa hänelle kaikki. Suoda hänelle se ilo, että hän voisi löytää uskollisen kumppanin johon luottaa ja jonka kanssa perustaa perhe yms. Minun pitäisi lopettaa hölmöilyni, alkaa ottaa vastuu tekemisistäni, aikuistua ja ajatella omaa napaa kauemmas.
Tiedän ja ymmärrän. Mutta koko tämän ajan olen sen tiedostanut, eikä tilanne ole miksikään muuttunut. Eli kun selvä tiedostaminenkään ei enää auta niin mitäs tässä sitten tekisi?! Ette uskokaan miten paljon teidän kahden vastauksista oli jo minulle apua. Aikaisemmin en edes ajatellut tätä asiaa niin "vakavana" ,tai että todellakin olisin apua vailla. Jo tämä sai minut ajattelemaan. Vaikka olenhan minä ajatellut, ja syyttänyt itseäni ja yrittänyt olla kunnollinen puoliso - tuloksetta.
Läheisriippuvuuteni myönnän! Yksin en osaa, enkä halua olla. Yksi syy näihin "suhteisiini" on varmastikkin ollut juuri "hätävaran" pitäminen (niin kylmältä ja väärältä kuin se kuulostaakaan).
Jos jotain tapahtuu ja mieheni jättää tms, niin on sitten joku johon turvautua. Mutta miten voin ajatella näin itsekkäästi? Minulla on paljon ystäviä ja olen muutenkin hyvin sosiaalinen ihminen, enkä ikinä ole ajatellut että pääkullassani olisi jotain vikaa. Mutta tänne kirjoittaessani ja teidän vastauksia lukiessani alan tiedostamaan oman elämäni "kylmyyden". Minä kykenen rakastamaan ja välittämään. Olen sen luokan ihmisiä, joka rakastaa pussailua ja jatkuvaa hellimistä, käsi kädessä kävelyä yms. Mutta miksi en voisi harrastaa sitä vain oman mieheni kanssa? Miten pystyn pitämään itseäni jotenkin muita parempana ihmisenä että sallin tälläisen jatkuvan? Itse en IKIMAAILMASSA hyväksyisi mieheltäni tälläistä. Ja jos ystäväni kertoisi tekevänsä samaa omalle miehelleen, olisin varmasti järkyttynyt! Mutta itse tekevänä en tätä tajua yhtä vääräksi, vaikka tiedän että se on!
Olen monesti miettinyt ratkaisua, jos jättäsin mieheni ja kokeilin vähän aikaa olla yksin ja mennä miesten kanssa halujeni mukaan. Mutta mitäs sitten kun se halu loppuu. Kun yhtäkkiä tajuaisinkin miten hyvä suhde meillä oli ja haluaisin sen takaisin. Jos oppisinkin arvostamaan parisuhdetta olemalla uskollinen?! En varmasti löytäisi yhtä hyvää miestä. Ja sitäkin olen miettinyt jos en rakastakaan miestäni, mutta miten pelkkä ajatuskin eroamisesta tuo kyyneleet silmiini?! Eli täytyyhän minulla olla tunteita miestäni kohtaan. Tai mitä jos jonkun toisen miehen kanssa en kykenisikään pettämään. Ei mieheni minua pettämään aja. En sitä yritä sanoa, mutta vosiko se johtua jotenkin miehestäni että petän häntä? Vai etsinkö jotain?
(Kiitos kun saan purkaa ajatuksiani tänne)
Toivon että muutkin niin tekisivät, mutta asiallisuutta pyydän asian arkuuden takia!
Oletko saanut apua läheisriippuvuuteesi? Oletko yrittänyt hoitaa sitä puolta?
Entinen mieheni eli samanlaista elämää kuin sinä. Yksi hänen suhteistaan paljastui ja sen myötä vähitellen alkoi paljastua mitä merkillisimpiä asioita. Voin sanoa, että shokki oli itselleni järisyttävä.
Me olimme ehtineet jo hankkia kaksi lasta, omakotitalon, (muutenkin pitkä suhde ja avioliitto) jne. Voin sanoa, että eron tekemä jälki on meidän kaikkien elämässämme aikamoisen suuri. Minä olen kuitenkin saanut apua ja pystynyt sen kautta vähitellen jatkamaan elämääni lasten kanssa. Riippuvuutesi ei kuitenkaan katoa, vaikka eroaisitte tai saisit millaisen miehen. Se on sinussa ja VAIN sinä voit asialle jotakin, jos haluat. Mutta matka on tietääkseni pitkä ja jumalattoman kipeä.
Kuitenkin ihmisistä löytyy ymmärrystä ja minäkin olen antanut miehelleni anteeksi. Ei tarkoita sitä, että eläisimme yhdessä tai olisimme "rakastavaisia", mutta ihmisenä en ole häntä tuominnut tai hylännyt. Se on ollut itsellekin kipeä matka eikä ne loukkaukset sinällään unohdu, mutta ei meistä kukaan ole täydellinen.
Voimia matkallesi!
Moi!
Tilanteesi kuulostaa todella vaikealta. Minä olen tällä hetkellä tilanteessa, jossa asun avoliitossa ja ihastun koko ajan uusiin miehiin. Avomieheni kanssa ei tee mieli seksiä, mutta vieraan kanssa tekee. En ole pettänyt häntä, mutta edellisessä suhteessa petin poikaystävääni. Pettäisin nykyistä miestäni, jos en olisi tajunnut, että tarvitsen apua kaikenlaisiin ongelmiin, mitä minulla on ollut. Koska tuo ei ole ainoa ongelmani.
Ensinnäkin se olisi väärin ja tuhoaisin kaiken ihanan mitä meillä on. Rakastan miestäni hyvin paljon enkä koskaan haluaisi satuttaa häntä. Jos pettäisin, paluuta ei olisi. Mutta seksi ei toimi ja se himo vieraisiin miehiin on vahva, sietämätön.
Olen sielunhoidossan parhaillaan ja tiedostan mistä tämä tällainen kieroutuma johtuu. Lapsuuden traumoista! Ei tarvita paljon, jos lapselle ei osoiteta tarpeeksi hellyyttä pienenä, voi olla, että tulevaisuudessa siitä seuraa ongelmia ja sitten ei ymmärretä että miksi minä käyttäydyn näin. Ehkäpä joku tällainen asia, joku jota et muista tai tiedosta, ajaa sinut hakemaan huomiota toisilta miehiltä. Sitten jos on ollut paljon seksuaaliikontakteja eri miesten kanssa, ne rikkoo psyykettä ja muodostaa ihmeellisiä kieroutumia ihmisen mieleen ja joillain esiintyy pakollinen tarve olla esim. vieraiden miesten kanssa, kuten minulla. Tiedän, mistä puhun ja tiedän myös mistä löytyy apu. Olen saanut aivan valtavasti apua omiin ongelmiin, jotka juontavat juurensa lapsuuteen ja nyt tämä kyseinen seksi-ongelma on selvittelyn alla.
Mutta tässä sielunhoidossa tarvitaan Taivaan Isän apua. Rukous on tärkeä asia hoidon ja parantumisen kannalta. Ilman rukousta ja Jumalan apua olisin pettänyt tulevaa aviomiestäni jo ajat sitten. Normaalissa terapiassa asioita voidaan selvittää tiedostamalla ongelma, mutta sielunhoidossa ongelma pyritään poistamaan, kieroutuma suoristamaan. Jokin asia psyykessä on mennyt vinoon ja Taivaan Isällä on kaikki voima ja valta se parantaa ja Hän tahtoo parantaa meidät kaikki.
Itse kävin aikaisemmin tavallisessa terapiassa, josta ei ollut mitään apua, nyt olen ollut 5 kk sielunhoidossa ja mä alan elää! En aio pettää miestäni ikinä, olen päättänyt sen ja jos sellainen halu tulee, rukoilen ja se katoaa. Kun Jumala saa avattua asian, mikä on kieroutuman takana, halut palautuvat normaaliksi ja kohdistuvat omaan mieheeni, ei vieraisiin. Ja sen jälkeen se himo ei ole enää niin valtava. Tottakai myöhemminkin voi olla kiusauksia, mutta se suurin terä lähtee niiltä haluilta. Jos haluat parantua tästä asiasta, suosittelen sielunhoitoa. Vaikka et uskoisikaan Jumalaan, kokeile silti! Jo pelkää rukouskin "Jumala, auta" voi tehdä jo ihmeitä. Rukoilen puolestasi! Jos haluat kirjoittaa minulle, kuulla lisää tai vaihtaa ajatuksia, niin osoite on tuolla ylhäällä. Voimia sinulle!
Käy kuule ompeluttamassa reikäsi umpeen niin vältyt noilta ongelmilta. Toinen vaihtoehto on, että kerrot miehellesi ja painut vittuun siitä suhteesta. Tajuatko saatanan pässi, että yleisin syy sukupuolitautitartuntoihin on vieraissa juokseva puoliso?
Et oo ajatellu kertoa miehelles tästä ongelmasta? Pelkäätkö että ukko sanoo kiitos&hyvästi? Se kumma juttu että jos miestäs rakastat niin kannattaisko avata suunsa ja pistää alapäänsä kiinni. Meehän ees käymään sillä sykiatrilla.
Yks vaihtoehto on että vaihdat ite äijjää koska oma ei tunnu sua perseläven vertaa kiinnostavan ja on ilmeisesti vielä typerä sinisilmäinen nettihiiri koska ei tajua mistä v***sta on kyse
Prkl, Stna
Jos tuntuu hyvältä ja homma toimii, niin miksi kertoa miehelle. En minä ainakaan kertoisi vaan nauttisin elämästä.
Luin mielenkiinnolla tarinasi, sillä olen mies ja tunnen suunnilleen samoin. Elän parisuhteessa, mutta silti haluaisin tulla vietellyksi toisen naisen taholta. Kaipaan sitä, että toinen nainen ns. "viettelee" minut tietäen varsin hyvin, että seurustelen vakituisesti. Olen myös huomannut, että sellaisia naisia on, joilla puolestaan on halu valloittaa varattu mies toiselta naiselta vuoteeseensa eivätkä voi tai halua sitä lopettaa. Niinkuin minäkään en pysty tunteitani tukahduttamaan, vaikka tiedänkin, että se mitä teen on väärin. Silti teen aina kaikkeni, jotta annan vieraalle naiselle tilaisuuden valloittaa minut ja nautin siitä hetken tunteesta. Omassa jutussani on erona sinuun ehkä se, että sinä kerroit nauttivasi siitä, kun saat toisen rakastumaan itseesi, minä taas olen muuten samanlainen kuin sinä mutta haen aina uudelleen vierasta naista, joka valloittaisi minut ja viettelisi pikkusormensa ympärille. Muuten en näe näissä tunteissa kovinkaan paljon eroa.
En todellakaan aio enkä halua syyllistää sinua tai ketään muutakaan, sillä tiedän varsin hyvin että tällaiset tunteet ovat niin voimakkaita, ettei niitä voi millään järjellä vastustaa. Ainoa ero jonka sinun tarinassasi löysin omaani verrattuna on, että tunnen syyllisyyttä usein sen jälkeen, kun olen ollut vieraan naisen vuoteessa. Mutta toisinaan taas en, mikä ihmetyttää itseänikin. Kun edellisessä suhteessa toimin samoin, en vieläkään kadu yhtä ainoaa kertaa, kun kävin vieraissa.
Minä päädyn yleensä sellaisen naisen pauloihin, joka itse haluaa toistamiseen tuntea saavansa toisen valloitettua ja itse taas nautin valloitetuksi tulemisesta.
.. edelliseen vielä sellainen asia, että nämä salaiset suhteet joihin minäkin hakeudun, eivät tosiaan minullakaan ole mitään yhdentekeviä yhden illan juttuja, vaan ihastun ja usein todella syvästikin, eli etsin rakastumisen tunnetta näistä jutuista yhä uudestaan ja uudestaan. Tämä kaikki siitä huolimatta, että varsin hyvin tiedän, etten (ehkä?) jättäisi nykyistä avovaimoani ja kuitenkin minä teen näin, sillä haluan vain niin kovasti kokea sen saman ihastumisen tunteen yhä uudestaan.
Eräs selitys tällaiseen pakonomaiseen toistamiseen voisi olla se, ettei oikeasti rakastakaan nykyistä kumppaniaan. Olen alkanut epäillä, etten vain uskalla myöntää sitä itselleni ja siksi toimin niin kuin toimin. Tähän epäilyyn olen päätynyt sen vuoksi, että kun edellisessä avosuhteessani toimin näin, en näin jälkikäteen tunne minkäänlaista syyllisyyttä teoistani tai ajatuksistani vaan olen ikionnellinen, että tein niin kuin tein. Ja nopeasti eron jälkeen huomasin, etten ollutkaan rakastanut häntä koko aikana. Mutta suhteen aikana kun asuimme 4 vuotta yhdessä, en uskaltanut kuin unissani ajatella, etten rakastakaan kumppaniani. Myönsin asian itselleni vasta jälkeenpäin. Nyt epäilen, että asia on samoin nykyisen avopuolisoni kanssa. Tämä tuntuisi itselläni järkevältä selitykseltä käyttäytymiseeni, mutta suureksi kysymysmerkiksi jää, miksi sitten valitsen seurustelusuhteeni sellaisen naisen kanssa, jota en rakastakaan?
Oli mukavaa kuulla ajatuksiasi. Itse olen myös alitajuntaisesti miettinyt ja pähkäillyt, voisiko käyttäytymiseni johtua rakkauden puutteesta miestäni kohtaan. Tunnen kyllä rakastavani, enkä uskalla ajatellakaan asiaa ERO. Mutta jos rakastan niin enhän silloin haluaisi satuttaa miestäni tai vaarantaa suhdettamme typeryydelläni!? Viimepäivät olen miettinyt paljon omia tunteita ja elämääni. Jos tämä johtuu siitä etten oikeasti rakastakaan, vaan olen riippuvainen "suhteesta" jossa elän ja valehtelen itselleni, että tunnen ja kaikki on hyvin. Voisiko kyse olla vain läheisriippuvuudesta tai halusta vain pitää suhdetta yllä, vaikka jollain tasolla tajuaisikin ettei se ole onnellinen!?
Ja rakastummeko me vain rakastumisen tunteeseen, vai pitäisikö sitä pitää "lahjana" ,että voi tuntea montaa ihmistä kohtaan niin paljon ja välillä syvästikin!? Jos asia on näin, niin epäilen että se ei siis loppuisi vaikka vaihtaisin miestä tai suhdetta. Seksi ei millään tavalla ole minulle se asia minkä takia näin tekisin. Sänkypuuhissa oma miehenikin riittäisi vallanhyvin, mutta kun olen tuntenut näitä muitakin ihmisiä kohtaan todella jotakin, jolloin se läheisyys on tuntunut juuri oikealta.
Kerroit että edellisessä suhteessa oli samanlaista. Olitko alussa kuitenkin uskollinen, vai mikä "ajoi" sinut hakemaan huomiota muualta?
Itse en voi sanoa että miehessäni olisi vika. Päinvastoin - saan huomiota ja hellyyttä, mutta se ei tunnu riittävän! Ihmettelen todella miten voin pitää itseäni jotenkin muita parempana, että minulle ei yksi riitä, vaan pitää saada monta. Opimmekohan tai löytäisimmeköhän ikinä sellaista ihmistä jota rakastaisi niin paljon että ajatuskin pettämisestä sattuisi itseen liikaa, eikä pystyisi pettämään? Haluaisin kovasti lopettaa, haluaisin kovasti olla miehelleni uskollinen, mutta puolustukseksi sanoisin - tunteilleen ei mitään voi.
Kerrotte molemmat että tunnette petoskumppaneitanne kohtaan syviä tunteita, ettekä ole varmoja, rakastatteko oikeaa kumppanianne lainkaan.
Olisi hyvä pohtia, mikä on ihastumisen tai seksuaalisen halun ja rakastamisen ero. Oman kokemukseni mukaan rakkauden tunne syntyy oman elämän jakamisesta toisen kanssa, eli siitä kun oppii tuntemaan toista ja toinen sinua yhä paremmin, ja siitä että elää voimakkaasti sitoutuneena toiseen. Teidän tilanteenne on tällä hetkellä se, että ette voi jakaa elämäänne kumppanienne kanssa kovin rehellisesti ja täydellisesti - koska ette voi kertoa heille pettämisestänne mitään. Kuitenkin koette petoskumppaneiden kanssa hienoja ja tämänhetkisen elämänlaatunne kannalta tärkeitäkin hetkiä. Siitä muodostuu ristiriita ja kotona oleva oikea kumppani alkaa väkisinkin tuntua hyvin etäiseltä petoskumppaneihin verrattuna.
Kumpikin teistä on todennäköisesti onnistunut valitsemaan oman kumppaninsa ihan yhtä hyvin kuin muutkin ihmiset - kotonanne asuu siis sellainen ihminen, jota teillä on kaikki edellytykset rakastaa. Miksi ette kuitenkaan rakenna parisuhdettanne tämän ihanan ihmisen kanssa vaan ajaudutte sen sijaan yhä uusiin ja uusiin sivusuhteisiin?
Sillä informaatiolla mitä minulla on teidän tilanteistanne käytettävissä, veikkaisin että molempia vaivaa sitoutumiskammo tai jopa suoranainen kyvyttömyys sitoutumiseen. Tällainen kyvyttömyys voi johtua lapsuudessa tai muuten menneisyydessä koetuista traumaattisista tapahtumista, ja psykoterapia on hyvä väline sen käsittelemiseen.
Tiedän ihmisiä, jotka ovat kokeneet menneisyydessään niin pahoja asioita, että eivät ole itse kyenneet niitä edes muistamaan kuin vasta pitkäkestoisen terapiatyön jälkeen! Kokemusten ei aina edes tarvitse olla erityisen pahoja. Herkkä ihminen voi ajautua vikaraiteelle pienemmästäkin töytäisystä.
On hienoa, että haluatte (tai ainakin ketjun aloittaja haluaa) parantua ja lakata tekemästä väärin kumppaneitanne kohtaan. Suosittelen lämpimästi psykoterapiaa - siitähän on apua vain silloin kun potilas itse todella haluaa selvittää asioitaan, ja kun kyseiselle henkilölle löytyy juuri sopiva terapeutti. Terapeuttia siis kannattaa vaihtaa, jos hän ei tunnu henkilönä sellaiselta johon itse voi luottaa ja jolle voi kertoa myös itsestä pahalta tuntuvia asioita.
Jos taas ihminen nimenomaan HALUAA elää näiden kaksoiseläjien kuvaamalla tavalla, hypäten sängystä ja suhteesta toiseen, hänen tulisi toteuttaa haluaan ilman että samalla varastaa vakituisena kumppaninaan elävän ihmisen elämää (siten, että kumppani luulee elävänsä haluamansa kaltaisessa uskollisessa suhteessa, jolla on tulevaisuutta). Siis joko sellaisen kumppanin kanssa, joka moisen toiminnan hyväksyy - tai sitten kokonaan ilman vakituista kumppania. Valehtelu ja valheessa eläminen syö ihmistä ja ihmisen onnellisuutta loppujen lopuksi niin paljon, että se ei kannata.
Tsemppiä ja voimia syksyyn!
Saara
Todella mielenkiintoista oli lukea sinun tarinasi sillä se oli niin tutun tuntuista, melkein kuin omasta elämästä. Tiedän kuitenkin, että samoin käyttäytyviä on paljon muitakin. Edellisen seurustelukumppanini sisar toimi samoin kuin sinä nyt, saimme ex-avovaimoni kanssa seurata, kuinka hän kävi vieraissa jatkuvasti. Selitykset menivät hänelläkin miehelleen täydestä, kunnes asia lopulta valkeni miehelle. He eivät eronneet pettämisistä huolimatta. Exäni sisar kuitenkin jatkoi irtosuhteita siitä huolimatta edelleen ihan niin kuin ennenkin. Eli tässä edes asian paljastuminen ja puhuminen ei muuttanut hänen käyttäytymistään mihinkään (täällä joku neuvoi sinua kertomaan kaiken miehellesi jolloin kaikki korjaantuisi..). Tämäkin kertoo siitä, että todella voimakkaiden tunteiden kanssa ihmiset joutuvat elämään. Tällä hetkellä exäni sisarella on vieraita suhteita vieläkin. He pysyvät yhdessä, sillä kyseisessä suhteessa nainen on 25 vuotta nuorempi miestään. Mies ei voi lähteä mihinkään, sillä hän ei todennäköisesti koskaan löydä vastaavanikäistä naista itselleen.
Kysyit, olenko suhteen alussa uskollinen? Minulla toistuu aina sama asia, että rakastumisen ensi-ihastumisen aikana eli n. 1 - 1,5 vuotta tapaamisesta en koskaan ajattelekaan toisia naisia. Mutta myöhemmin, varsinkin sen jälkeen, kun toisen negatiiviset luonteenpiirteet alkavat vähitellen paljastua ja varsinkin, kun toinen jollain tavalla on loukannut minua, koen syvää masennusta ja alan epäillä, ettei tuo toinen oikeasti rakastanutkaan minua. Tämän jälkeen alan kaipaamaan sitä rakastumisen alkua, jolloin kaikki oli vielä hyvin ja vähitellen toivoa, että ehkä voisin kokea sen ihanan tunteen vielä uudestaan jonkin toisen kanssa. En enää usko, että toinen rakastaisi minua oikeasti ja olen todella allapäin siitä pitkään, suhteen loppuun asti. Usko toisen rakkauteen katoaa eikä se enää palaudu. Mikään rakkauden- tai huomionosoitus seurustelukumppaniltani ei palauta luottamusta, en enää usko toisen vilpittömyyteen. Uuden suhteen löytyminen palauttaa elämän ikäänkuin ennalleen ja toivon siitä, että tämä uusi rakkauden kohde olisi sittenkin rakastamisen arvoinen. Ei minullakaan seksi koskaan ole millään tavalla se pääasia, jonka vuoksi tarvitsisin toisen ihmisen seuraa, päinvastoin. Seksi nykyisessä ja edellisessäkin suhteessa on ollut todella ihanaa ja arvomaailmassani seksi on aina ollut vain seuraus rakkaudesta ja yhteenkuuluvuudesta, ei koskaan tarkoitus. Rakasteleminen ilman rakkautta tuntuisi aivan kauhealta.
Minulla ei ole samanlaista tunnetta kuin sinulla, ettei toisen huomionosoitusten ja hellyyden määrä riittäisi. Määrä on riittänyt kaikissa suhteissani kyllä loistavasti eikä seksistäkään ole ollut puutetta, mutta miehenä kaipaan kipeästi naisen hellyyttä ja rakkautta suojakilpenä maailman kovuudelle. Miesten maailma kun vain on yleensä aikamoisen kova ja kilpailuhenkinen. Nainen tuo siihen elämään sen vastapainon, rakkauden, jota ainakin minä kaipaan ja jolle haluaisin itse antaa kaikkeni, oman vastarakkauteni. Kun kilpailuhenki ja itsekeskeisyys alkavat näyttäytyä parisuhteessa, katoaa luottamukseni toiseen nopeasti ja etsin kadotettua rakkauden tunnetta muualta. Sitä tunnetta, kun kaikki vielä oli hyvin.
Mikäli haluat, voit myös mailata minulle. Minusta olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia tästä aiheesta. Ajatusten jakaminen auttaa myös selvittämään omia tunteitaan, yksin niiden kanssa eläminen ei useinkaan selvitä ongelmia.
Tiedoksi sinulle, että mainitsemastasi terapiasta olen kyllä koittanut hakea apua, mutta tuloksetta. Olen ollut psykoterapiassa kahteen otteeseen, molemmat kestivät vuoden eikä niistä ollut minkäänlaista apua (ensimmäinen terapia YTHS:n kautta opiskeluaikana, toinen myöhemmin työelämän aikana). Viimein sain KELA:lta rahallista tukea, joten pystyin aloittamaan pitkäkestoisen terapian yksityisellä terapeutilla. Ensihaastattelun jälkeen kyseinen terapeutti suositteli erittäin tiivistä, psykoanalyysiä 4 kertaa viikossa. Suostuin ja KELA korvasi ensimmäiset kaksi vuotta analyysistä puolet, viimeisen vuoden 2/3:osaa. Psykoanalyysi ja myös terapia on kuitenkin aivan mielettömän kallista. Keskituloisena tuloistani meni valtaosa analyysikustannuksiin.
Kolmen vuoden ajan neljä kertaa viikossa kävin psykoanalyysissä, mutta ilman minkäänlaista apua. Omaani ja yhteiskunnan rahaa kului kolmen vuoden aikana suunnattoman paljon, turhaan. Yhteensä aikaa kului 5 vuotta terapiassa ja analyysissä ilman apua. Tämän jälkeen en enää koskaan hakeudu terapiaan tai psykoanalyysiin. Mikä näissä terapioissa meni pieleen, en vieläkään tiedä. Halusin todella etsiä apua ongelmaan, joten siitä ei ainakaan ollut kyse. Mutta koskaan en luottanut yhteenkään terapeuttiini tai alalyytikkoon, koin oloni vastaanotolla hyvin epämiellyttäväksi. Jatkoin kuitenkin pääasiassa velvollisuudentunnosta loppuun saakka kaikki mainitsemani terapiat, mutta apua niista en saanut. Mutta enää koskaan elämässäni en mene terapiaan uudestaan. En koskaan, vaikka siitä maksettaisiin.