En siis suoraltasanoen mitenkään inhoa poikaystäväni sukua tai perhettä mutta en aina jaksa oikein tykätäkkään. :/ Olemme seurustelleet pian noin vuoden ja tunnen itseni aina jotenkin ulkopuoliseksi kun vierailen poikaystävän perheen tai suvun luona. Aina pitäisi osata näyttää niin kirkasta ja iloista naamaa ja aina kun olen vähänkin huonolla ja masentuneella tuulella anoppilaan mennessä niin poikaystävä alkaa tästä huomautella. En ole sosiaalisesti kovin lahjakas ja pitkät venyvät istunnat ruokapöydässä ovat niitä hetkiä jolloin vain istun tuppisuuna toivoen että pääsisin kohta poikaystäväni kanssa kahden kesken. Sitäpaitsi häen sukunsa luona yöpyminen tarkoittaa liiankin usein aina yhtä ehdotonta asiaa: ei seksiä. Häntä tuntuu jotenkin nolottavan kun osoitan hellyyttä häntä kohtaan sukunsa läsnäollessa. Tuntuu etenkin kuin että aina kun lähemme he alkavat aina supatella meistä kaikkea halveksuvaa. En esimerkiksi pidä hänen isästään tai hänen suvustaan koska hän on jotenkin oudon oloinen minua kohtaan, hän on ahkera vanhoillinen perusduunari eikä katso hyvällä esim freelancereita tai luovia ihmisiä jollainen itse olen, samanlainen on hänen veljensä. Ainoa josta pidän on hänen äitinsä jonka luona minulla ei ole ollut mitään epäluuloisuuden tunteita. Inhoan hänen veljensä tyttöystävää, joka ei jaksa muutakuin omahyväisenä nokka rypyssä nipottaa ja kritisoida kaikesta epäsuorasti. Hän on pariin kertaan nolannut minut poikaystäväni läsnäollessa. En pidä myöskään hänen serkkunsa tyttöystävästä, jotenkin olen varma ettei hän pidä minusta ja olen suututtanut hänet monta kertaa vahingossa tietenkin. En pidä lähes kenestäkään nuoresta naisesta hänen suvussaan ja jotenkin tulen oudon mustasukkaiseksi sisimmässäni jos hän esim sanoo jotakin vähänkin kehuvaa heistä. Masennun myös kun hän hellii tai pitää serkkujensa pikkulapsia sylissä koska itse en paljon pidä lapsista ja hän tietää sen, tuntuu kuin hän haluaisi vain ärsyttää sillä minua. Se jotenkin muistuttaa miten erilaisia olemme. En oikeasti haluaisi tuntea näin mutta en oikein voi sille mitään. Hänen uskomaton läheisyytensä perheeseensä oli aluksi vaikuttavaa mutta nyt se tuntuu lähinnä rasittavalta. Itse riitelen perheeni kanssa paljon ja jotenkin itseä kummastuttaa tuollainen hänen ainainen palvelu ja ylikunnioitus omaa perhettään kohtaan. Sain kerran kuulla miten poikaystäväni oli juoruillut serkulleen minusta jotakin juttuja mitä olin joskus ajat sitten baari-iltana tehnyt. Siitä lähtien olen aina lähtenyt poikaystäväni mukaan jos hän vaikkapa on lähtenyt kavereidensa tai serkkunsa kanssa kauppaan, tupakille tai ihan mihin vain, varmistaakseni ettei kukaan nolaa minua enää kertaakaan. Sama juttu kavereideni kanssa koska hekään eivät pidä suhteestamme ja aina kertovat noloja juttuja menneisyydestäni poikaystävälle kun heille tulee tilaisuus, vain nolatakseen minut. Läsnäoloni turvaa sen ettei hän tai kukaan muu uskalla levitellä asioitani porukassa tai puhu minusta paskaa. Jotenkin häpeän myös omaa sukuani ja olenkin iloinen ettei minulla ole paljon sukulaisia kaupungissa jossa asun, säästymmepä noloilta visiiteiltä. Äitini ei pidä paljon poikaystävästäni eikä poikaystäväni liioin hänestä. Siksi hän haluaa vierailla vain isäni luona vaikka minä itse en haluaisi. Tulee niin vaivautunut olo vaikka tiedän ettei isälläni ole mitään häntä vastaan.
Suku on meillä molemmin puolin vain niin rasittava ja turhauttava asia ja joskus tuntuu että saisin elää paratiisissa jos meidän kummankaan sukua ei olisi olemassakaan tai emme olisi missään tekemisissä heidän kanssaan. Haluan vain olla hänen kanssaan rauhassa, ei muuta. En oikeasti haluaisi inhota ketään ja olisi mukavaa olla yhtä sosiaalinen kuin muutkin ja tietenkin rakastan poikaystävääni ja ymmärrän että hän välittää myös suvustaan. En vain tiedä tulenko jaksamaan tätä ihan aina.
Suku on meillä molemmin puolin vain niin rasittava ja turhauttava asia ja joskus tuntuu että saisin elää paratiisissa jos meidän kummankaan sukua ei olisi olemassakaan tai emme olisi missään tekemisissä heidän kanssaan. Haluan vain olla hänen kanssaan rauhassa, ei muuta. En oikeasti haluaisi inhota ketään ja olisi mukavaa olla yhtä sosiaalinen kuin muutkin ja tietenkin rakastan poikaystävääni ja ymmärrän että hän välittää myös suvustaan. En vain tiedä tulenko jaksamaan tätä ihan aina.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Sulla on selkeästi ongelma omien korviesi välissä. Olet epäkypsä ihminen, ilmeisen nuori siis?
Perus tekomasentunut pissaliisa. Ota voiveitsi kätöseen ja viiltele vähän niin vois helpottaa toi sun "angsti".
Olen samaa mieltä kahden edellisen kirjoittajan kanssa.
Jaah. On sulla kin onkelma. Onneksi itse olet niin ihana.
Kyllähän tuo ajatus.aailmasi ja käyttäytymisesi antaa sinusta hyvin epäkypsän kuvan. Kiukkuat turhista ja suutut, jos poikaystävä vähänkin ottaa kontaktia muihin ihmisiin, vaikka lapsen syliinsä? Haluat vaan kontrolloida kaikkea aina mieliksesi ja säälit itseäsi ja kun kaikki on niin ilkeitä sinulle pääsi sisällä.
Tuolla menolla suhteenne kaatuu uoden sisällä, tai jossain välissä väkisin poikaystävällä napsahtaa varmasti ja jotain alkaa tapahtua hänen luonteestaan riippuen. Kuulostaa siltä että hän sentään yrittää ja paljon, olla mieliksi monille. Harmi vaan kun ei sano sinulle vastaan, on niin naurettavaa tuollainen toiminta.
Ehkä sinun kannattaisi lopettaa suhde ja kasvatella itseäsi muutama vuosi? Tekisi hyvää.
Voi jösses sentään freelancer ja luova neitokainen!
Miten voit olettaa, että sinusta pidetään poikaystäväsi suvussa, jos itse katsot olevasi oikeutettu inhoamaan heitä.
Vaikea uskoa, että olisit luova persoona. Eivät luovat ihmiset ajattele noin musta-valkeasti. Yleensä ja nimenomaan luovuuteen kuuluu erilaisuuden hyväksyminen.
Mustasukkaisuutesi ja omistushalusi tekee sinulle tepposet.
Ihmisen, jota rakastat, haluaisit säilöä lasipurkkiin kuin kloroformilla tapetun hyönteisen, jotta hän olisi vain sinun, ainoastaan sinun.
Se sinun paratiisisi olisi, että poikaystävälläsi ei olisi muuta elämää kuin sinun lasipurkissasi kököttäminen.
Et tajua ollenkaan, että et ole maailman keskipiste. Voi onnetonta sinua, olisi aika kasvaa ulos pieneksi jääneestä nahastasi.
Keskityt täydestä sydämestä muiden tarkkailuun ja ruksaat mielessäsi: en pidä, inhoan, ehkä pidän, inhoan...
... aika yksioikoista ja vivahteetonta ajattelua.
Voi voi, kun olisi jotain ajattelukursseja. Sellaisesta hyötyisit paljon.
Henkinen kasvaminen olisi todella suureksi hyödyksi, tai muuten elämästäsi muodostuu todella onnetonta.
Ja mikä pahinta, levität ahdistavaa oloa ja onnettomuutta muihinkin.