Heti alkuun totean, että en odota täältä vastauksia tai ratkaisua tilanteeseni. Mutta piuhat ovat sen verran solmussa ja sielussa myllertää, että on oltava väylä purkaa tunnetiloja jonnekin. Olkoon se nyt tänne tällä kertaa.
Taustaa; naimisissa kohta 14v ja alakouluikäisiä lapsia kaksi kappaletta. Kliseisesti ulospäin kaikki hyvin, ei alkoholia/väkivaltaa, puitteet ok eli kiva asunto, molemmilla vakituiset työpaikat ja lapset terveitä harrastavia vesseleitä.
Kuitenkin pidemmän aikaa on tuntunut tyhjältä liitossa, enemmän ja vähemmän tiedostaen. Parin viime vuoden aikana on jostain syystä henkisesti käynyt aika pohjilla. Ahdistusta, näköalattomuutta ja tunne ettei elä omaa elämäänsä vaan jonkun toisen.
Mitä enemmän on itseään tutkiskellut ja pohtinut parisuhdettaan on vahvistunut käsitys siitä, että tunteet puolisoa kohtaan alkavat hiipua. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta huomaan meidän ajattelevan asioista täysin eri tavalla. Myös odotukset tulevaisuuden suhteen eivät kohtaa. Ollaan puhuttu asioista kyllä. Myös fyysisellä tasolla tunnen jääväni paitsi jostain. Eli "vika" on pitkälle minussa; en koe saavani tarpeilleni vastakaikua ja koen toisen etäiseksi. Enkö enää rakasta toista?
Jälleen talven lähestyessä paska fiilis ui liiveihin ja mikään ei tunnu enää miltään. Olisi varmaan aika avata keskustelu uudestaan, mutta se on välillä niin älyttömän vaikeaa. Puoliso tuntuu olevan erittäin tyytyväinen suhteessamme ja tiedän, että hän loukkaantuu asian esille tuomisesta.
Olisi reilua nostaa kissa pöydälle ja puhua, mutta on se vaan välillä ihan helvetin vaikeaa..
Taustaa; naimisissa kohta 14v ja alakouluikäisiä lapsia kaksi kappaletta. Kliseisesti ulospäin kaikki hyvin, ei alkoholia/väkivaltaa, puitteet ok eli kiva asunto, molemmilla vakituiset työpaikat ja lapset terveitä harrastavia vesseleitä.
Kuitenkin pidemmän aikaa on tuntunut tyhjältä liitossa, enemmän ja vähemmän tiedostaen. Parin viime vuoden aikana on jostain syystä henkisesti käynyt aika pohjilla. Ahdistusta, näköalattomuutta ja tunne ettei elä omaa elämäänsä vaan jonkun toisen.
Mitä enemmän on itseään tutkiskellut ja pohtinut parisuhdettaan on vahvistunut käsitys siitä, että tunteet puolisoa kohtaan alkavat hiipua. Mitään dramaattista ei ole tapahtunut, mutta huomaan meidän ajattelevan asioista täysin eri tavalla. Myös odotukset tulevaisuuden suhteen eivät kohtaa. Ollaan puhuttu asioista kyllä. Myös fyysisellä tasolla tunnen jääväni paitsi jostain. Eli "vika" on pitkälle minussa; en koe saavani tarpeilleni vastakaikua ja koen toisen etäiseksi. Enkö enää rakasta toista?
Jälleen talven lähestyessä paska fiilis ui liiveihin ja mikään ei tunnu enää miltään. Olisi varmaan aika avata keskustelu uudestaan, mutta se on välillä niin älyttömän vaikeaa. Puoliso tuntuu olevan erittäin tyytyväinen suhteessamme ja tiedän, että hän loukkaantuu asian esille tuomisesta.
Olisi reilua nostaa kissa pöydälle ja puhua, mutta on se vaan välillä ihan helvetin vaikeaa..
Vastaukset 14
Vanhimmat
nosta vaan kissa pöydälle, en kehota eroamaan enkä jatkamaan, mutta asiaa kannattaa kyllä käsitellä. Tee puolisollesi selväksi että täytyy puhua, etteivät asiat voi näin jatkua. Ei asiat itsestään muutu, jos ei ole hyvä olla täytyy asialle tehdä jotain, mutta ei ero välttämättä ole oikea ratkaisu. Itse olen juuri eronnut pitkän harkinnan jälkeen ja silti tekee todella kipeää, eli kannattaa todellakin harkita mitä oikeasti haluaa :)
Kiitos asiallisesta vastauksestasi! Kyllä se varmasti näin on ettei tästä puhumatta selvitä. Se kissan pöydälle nostaminen tuntuu nyt vain jotenkin niin ahdistavalta ettei tosikaan. Myös se miten asian toiselle esitän. Myönnän että pelkään toisen reaktiota ja sitä, että imen toisen tunteet itseeni. Täytyy vain rohkaistua, ihan jo toisenkin vuoksi.
on niin helppo neuvoa toisia kun on itse jo "epäonnistunut", eli kannattasi lähteä vaikka puolison kanssa kansin jonnekin pois kotoa vaikka vkl viettämään, vähän tunnustella miltä toisen kanssa oikeasti tuntuu olla ja yrittää samalla vähän jutella. Arki on usein lapsiperheissä sellaista että se vain menee rutiinilla ja mikään ei oikein tunnu miltään. Ero päätös on iso askel ja siitä ei välttämättä ole paluuta jos siihen päädyt.
Jos olet ollut vuosia samassa tilanteessa, niin nyt olisi hetki uskaltaa tehdä päätöksiä. Mieti, mitä elämältäsi haluat, jos puolisosi on kerran tyytyväinen tilanteeseenne. Vaikka lähtisitte minne tahansa viikonlopuksi, ongelma ei tule poistumaan. Miehesi on onnellinen, sinä et. Sinun tulisi viettää aikaa itseksesi ja pohtia, mitä sinulta puuttuu. Ja sen jälkeen keskustella kumppanisi kanssa, miten voisitte yhdessä parantaa tilannetta jos siihen halua löytyy.
Yleensä viikonloppureissut luovat hetkellisen onnen tunteen ja pudotus arkeen on vielä kovempi. Asiat pitää saada rullaamaan ja teidän pitää saada arki toimimaan ja rakastaa toisianne siinä arjen keskellä sellaisena kuin olette. Avioliitossa seisotaan niin siinä arjessa kuin juhlassakin rinnakkain. Arki kuitenkin on se suurin osa elämästä.
Kun tulee rauhallinen hetki, keskustele miehesi kanssa. Voisit ehkä myös tehdä pienen reissun selventääksesi päätäsi. Miehesi varmasti pärjää lastenne kanssa ja antaa sinun selventää päätäsi, jos rakastaa sinua.
AP.n kirjoitus on kuin omasta elämästäni... hetken jo melkein mietin että kirjoitinko minä tuon?? Voi miten hyvin ymmärrän ahdistavan olosi joka ei vaan mene pois. Itselläni ihan samanlainen tilanne, joten en edes kuvaile sitä sen tarkemmin tässä kohtaa, koska sen voi copy-pastata sinun kirjoituksestasi.
Minulla kesti useamman vuoden löytää rohkeus otta asia puheeksi. Oli vaan niin vaikeaa myöntää edes itselle että liitto oli kuollut.Vain arjen rutiinit pitivät meitä yhdessä. Mies oli ensin ihan ymmällään mutta kun otin asian esille kerta kerran jälkeen, oli hänenkin pakko katsoa tilannetta silmiin ja todeta etteivät asiat olleet kunnossa.Meidän liittoomme oli jo siinä vaiheessa etteivät mitkään viikonloput enää voineet asioita korjata. Sen aika oli jo ollut ja mennyt.
Yritin niin moneen kertaan keskustella asioista ja analysoida missä kohtaa asiat alkoivat mennä pieleen. Loppujen lopuksi totesin että mies oli jäänyt paikalleen (ja oli siihen ihan perustyytyväinen) ja se ei vaan minulle enää riittänyt. Minä halusin ja haluan elämältä enemmän. Mies (joka muuten hyvin sosiaalinen ja ulospäin suuntautuva) ei kyennyt keskustelemaan aiheesta ollenkaan. Ei mitään omia mielipiteitä tai näkemyksiä. Se oli todella turhauttavaa. Oli vaan todettava ettei tahtotilaa ollut tehdä liitolle enää mitään.
Loppujen lopuksi menin juttelemaan terapeutin kanssa asioista. Valmiita vastauksia ei sieltäkään saa mutta se auttoi kysymään oikeita kysymyksiä ja miettimään asioita eri kantilta kuin aiemmin. Mies ei missään vaiheessa itse ehdottanut pariterapiaa tai sinne mukaan lähtemistä vaikka tiesi että minä olin käynyt.
Nyt tilanne on se, että en enää jaksa tätä pysähtynyttä tilannetta ja muutamme erilleen. Hoidan parhaillaan käytännön järjestelyjä asunnon yms. suhteen. Lapsille ei ole vielä kerrottu ja se onkin asia mikä pelottaa kaikista eniten.
Erosta voi olla montaa mieltä (ja tällä palstalla tulee helposti haukutuksi jos harkitsee eroa ilman että puoliso on hullu hakkaava päihteiden väärinkäyttäjä). Minun tilanteessani mitään tällaista ei ollut, mutta ei ollut rakkautta, toisen huomioimista tai läheisyyttäkään. En yksinkertaisesti voi kuvitella loppuelämääni vain arjen askareiden pyörittäjänä ja talouden hoitajana. En tiedä mitä tulevaisuus tullessaan tuo, mutta sen riskin olen nyt valmis ottamaan. Ainakin annan itselleni mahdollisuuden sellaiseen elämään johon toivottavasti jossain vaiheessa kuuluu myös rakastava ja lämmin parisuhde.
Toivotan sinulle voimia ja rohkeutta. Seuraa sydäntäsi, sinä kyllä tiedät mikä se oikea ratkaisu on ja milloin oikea aika on tehdä päätöksiä.
Kiitokset rohkaisevista palautteistanne. Huvittavaa tässä on se, että kaikki olettaa minun olevan nainen. Väärin! Kyllä kyseessä on ihan se toisen sukupuolen edustaja.
Ei se sukupuoli Kain ongelmaa miksikään muuta. Minusta ongelma kannattaa hoitaa nyt, sillä usein kun ei ole yhteiselämään tyytyväinen ennen pitkää sitä onnea lähtee hakemaan jostain muualta ja se vasta lisääkin ongelmia ja tekee mahdollisesta erosta paljon pahemman
Onnesi luot sinä itse. Puolissasi ja perheessäsu ei ole vikaa, olet itse toiminut ja käyttäytynyt niin, että olet antanut lämmön hävitä. Kandeis muuttaa itsensä, kun vielä voi. Jos tiedät yrittäneesi kaikkesi, eikä saa vastakaikua, jis toinen tekee kaikkensa sinua etäännyyyttääkseeb, sitten vasta seuraava johtopäätös.
On totta että onnen luo itse, mutta ei se niin ole, että se onnistuu kaikkien kanssa! "olet käyttäytynyt itse niin, että olet antanut lämmön hävitä". Joka ei ole itse elänyt vastaavassa tilanteessa, ei voi laukoa tuommoista. Joskus se lämpö vaan kerta kaikkiaan häviää. Se puliso, jota on joskus rakastanut, ei välttämättä aina ole se koko loppuelämäksi sopiva kumppani. Ihmiset muuttuvat. Joskus eri suuntiin. Joskus toinen on todella tyytyväinen ja haluaa pitää asiat ennallaa, kun toinen haluaa enemmän ja haluaa kasvaa. Ei se tyytyväinen voi silloin olettaa, että toinen tyytyy siihen.
Toisten ihmisten elämästä ei voi antaa "totuuksia", kun ei tiedä, miten asiat oikesti ovat.
Ihan oikeessa olet, tohon on hirveen vaikee antaa neuvoja. Varsinkin kun ihmisiä on niin erilaisia. Ite olen niitä ihmisiä, jotka tahtovat tietää jos toisella on paha olo ja haluavat purkaa niitä solmuja mitä tielle tulee eikä vain sysätä niitä pois kun ei ne sieltä mihinkään katoa. Toiset taas kääriytyvät siihen kuplaansa eivätkä suostu ottamaan todesta niitä ongelmia ennenkö ne purevat persiistä yleensä eron myötä. Omalaatuisinta mitä olen kuullut on että joku viittii loukkaantua siitä että toinen kertoo tunteensa ja ajatuksensa.
Mutta olen myös niitä ihmisiä jotka eivät voi jatkaa "normaalisti" jos toinen sanoo että on ihan sama onko siinä suhteessa enää. Olen mielummin yksin kuin ihan sama. Mä lähtisin jos tuntisin ettei minusta välitetä tai mulle kerrottas että on ihan sama onko mun kans vai ei. Toisille tuntuu riittävän se että on se ihan sama, kuhan saa jatkaa elämäänsä niinkuin ennenkin.
Toisille riittää suhteessa se, että ollaan totuttu olemaan yhdessä. Läheisyyttä ei välttämättä ole enää, eikä sellaista yhteenkuuluvuuden tunnettakaan välttämättä. On omaisuus, lapset, sukulaiset jne. Kaikki yhteistä. Töitä paremman suhteen eteen ei jakseta tehdä, muttei erotakkaan. Se riittää toisille.
Jos ero tulee, toiset töksäyttää sen suustaan nopeasti ja alkavat rakentaa uutta elämää. Toiset eivät saa sitä suustaan ulos ja yrittävät epätoivosesti saada sen tulevan ex-puolison haluamaan sitä eroa itse. Toiset ovat puhuneet jo pitemmän aikaa suhteen kuolemisesta, vaikkei puoliso edes kuuntele. Sitten kun päätös on tehty tämä kuuro puoliso loukkaantuu ja ihmettelee että jopas se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Riitaa monesti tulee myös lapsista. Onko pakko pysyä yhdessä kun on yhteisiä lapsia (jos ei mitään väkivalta,juopottelu, mielisairaus ongelmia ole). Toisten mielestä lasten takia ollaan yhdessä vaikka henki menis, ja toiset ajattelevat ettei lapsillakaan hyvä ole olla riitelevien vanhempien välissä/kuolleen parisuhteen keskellä jne. Pakko sanoa että ite toivoin pienempänä vanhempieni eroa. Oli aivan kaameeta kuunnella sitä tappelua ja toisen mustasukkasuuskohtauksia aivan naurettavista asioista, katsella mykkäkouluja. Voin sanoa, että tuntui kun syy olisi ollut minun. Muistan ne tunteet vieläkin. No vanhempani eivät koskaan eronneet, mutta onneksi minun niitä riitoja ei tarvitse enää nähdä.
No mikä sitten on ainoa ja oikea tapa elää? Sitä tuskin kukaan tietää. Parhaansa yrittää ja se pitää riittää, huolimatta siitä että kaikki eivät ole samaa mieltä asioista.
Henkilökohtasesti, pelkästään sen tiion pohjalta mitä annoit, mä lähtisin jos oisin sä. Kun toinen ei kuuntele eikä keskustele niin turhaanpa sitä ois venyttää. Ja koska mä ajattelen et tahdon samaa itselle kun mitä muille annan niin en puolisosi asemassa tahtoisi olla ihan sama. Se ei riitäs mulle. Siinä vaiheessa toivosin että mulle kerrotaan et olen ihan sama että voisin sit ite lähteä. Mut se olen vain minä ja mun tapa hoitaa asioita. Että älä loukkaannu. Mä olen mustavalkonen ihminen.
Toivon että saatte asianne selvitettyä ja olette tulevista toimista samaa mieltä, olkoot ne mitä vain. Tässä on vielä vuosia elämää elettävänä, toivottavasti saatte viettää omanne niinkuin haluatte.
Minu ex-avioliitossani oli juuri niin, että minä halusin selvittää kaikki ongelmat, pienet ja suuret, kun eksäni halusi vaita ne kuoliaaksi. Lopulta mm. tämä vei meidät erilleen. Tapasin elämäänsä ja eroa pohtivan miehen. Heillä molemmat taitavat olla tuota "pää pensaaseen ja ongelma toivottavasti häviää" -tyyppiä. Ainakin HEIDÄN suhteessaan. Heille oli kai pitkään riittänyt, että arki toimii ja molemmat vaikenevat ongelmista. Jokin alkoi kuitenkin tuntua olevan liikaa tai liian vähän, kun mies halusi tutustua minuun paremmin ja lopulta erosi.
Minun kanssani mies puhuu kaikesta avoimesti, emmekä jätä asioita maton alle. Tämä ehkä yhtenä esimerkkinä siitä, että halutessaan, sitä ei toista virheitään uuden kumppanin kanssa. Ja että joku toinen ihminen tuo sinusta esiin eri puolia kuin joku toinen.
Vaikka et sukupuoltasi maininnutkaan, tuntuu vahvasti siltä, että olet nainen.
Viittaatko tällä edelliseen viestiin vain minuun? Jos tarkoitat minua, niin tunnet vahvasti väärin. Mutta eipä sillä ole väliä kuten joku jo mainitsikin.
Erityisen inhottavaksi asian tekee tässä vielä se, että vaimo on varmasti aistinut käytöksestäni ettei kaikki ole normaalisti. Nyt hän on selvästi alkanut antamaan huomiota ja läheisyyttä aivan eri tavalla, mutta se ei vaan valitettavasti tunnu enää samalta..ahdistaa ja masentaa.
Yleensähän se osapuoli, joka huomioi, uhrautuu, tekee, joustaa, rakastaa enemmän, kypsyy sanotaan nyt 10-20 vuodessa. Ja "puoliso on tyytyväinen" saadessaan milloin hierontaa, milloin mitäkin passausta niin kauan kuin kiltti puoliso on pyöritettävänä.
Tuntuuko tutulta? Pariterapiaa voitte harkita, tai sitten sitä e-kirjaimella alkavaa. Teille kahdelle myös erillään asuminen ilman virallista eroa esim. 3-5 kk olisi hyvä koeaika, "parantava erillisyys". Mieti rauhassa mistä omassa ikäkausikriisissäsi on kyse, joku Miessakit-ryhmä tms. miesten jutteluporukka olisi tosi hyvä sinulle nyt. En tiedä onko seurakunnilla sopivaa, ainakin voisit kirkon perheasiain asiantuntijan kanssa jutella tuntemuksistasi. Voi olla jotakin lapsuuden haamuja, jotka ovat leijailleet kaapista välillenne?