Ihan ensimmäiseksi totean että ikää on jo 50 ja tästä tulee pitkä juttu. Yritän tiivistää.
Asia on näin että tapasin 3 vuotta sitten netissä aivan ihanan miehen. Olin ollut vuoden yksin, takana todella raastava monikymmenvuotinen avioliitto joka päättyi miehen alkoholismiin ja henkiseen väkivaltaan. Meillä natsasi tämän miehen kanssa todella hyvin - tuntui että nyt löytyi se sielunkumppani. Olimme kiinnostuneita samoista asioista, huumorintaju oli samanlaista ja kaikki oli niin ihanasti. 2 vuotta yhdessä oloa ja muutin miehen kotipaikkakunnalle, ostin sieltä talon ja muutimme yhteen. Mies oli hyvin innostunut talosta, pääsee taas pitkästä aikaa pihahommiin, leikkaan nurmikkoa, tekemään lumitöitä, pitämään kasvimaata jne. Suuret oli suunnitelmat.... Ensimmäisenä talvena kyllä hieman ihmettelin kun miestä eivät lumityöt kiinnostaneetkaan. Odotin sentäs että vapaapäivänään voisi tehdä lumityöt että pääsisin autolla pihaan mutta itsehän se täytyi ottaa kola käteen että sai sen auton sinne pihaan. Jokusen kerran kysäisin että voisiko tehdä ne kun oma selkä oli huonossa kunnossa. Ei jaksanut tai halunnut. No, sitten tuli kesä ja nurmikonleikkuu. Ja meni kesä, minä leikkasin nurmikon joka ikinen viikko, kerran hän lupasi vapaapäivänään sen leikata mutta yllätysyllätys, nurmikko oli leikkaamatta kun tulin töistä. Ei tullut edes kasvimaata. Alkuun hän teki ruokaa tai teimme sitä yhdessä, nyt sekin on pääasiassa minun hommani.
Mies istuu siis koneella pelaamassa kaiken päivää. Aamulla ekana kone auki ja siinä istutaan viikonloppuisin iltaan asti, työpäivien jälkeen istutaan loppuilta. Ei häntä kiinnosta minun asiani, ei kiinnosta kysyä miten työpäivä meni. Jos yritän joskus kertoa työpäivästäni, hän ei kuuntele eikä edes huomaa kun lopetan puheeni. Meillä ei ole siis mitään yhteistä enää. Saan häneltä huomiota kun hän tarvitsee minulta jotain tai hänellä on jotain kerrottavaa minulle. Tai sitten kun hän haluaa näpäyttää minua vaikkapa väärään paikkaan jätetystä tavarasta.
Olen kertonut hänelle edellisestä avioliittohelvetistäni jonka alkoholi aiheutti mutta edes sen vertaa ei minua kunnioita että osaisi itse rajoittaa juomistaan. Viikonloppuisin aloittaa sen jo aamusta ja naukkailee koko päivän koneella istuen. Välillä täytyy nukkua päikkärit ja yöunille hän menee jo klo 20.00. Minä vietän siis yksin kaikki illat ja viikonloput. Eipä ole ketään kenen kanssa niitä viettäisin täällä vieraalle paikkakunnalla.... Baariinkaan en halua mennä.
Olen koittanut puhua hänen kanssaan mutta se on toivotonta kun aina on pikkuisen ottanut, ei vastaa ja jos vastaa niin ihmettelee mikä mua vaivaa. Tässä joku aika sitten huomasin että tässä suhteessa mennään täysin sen armoilla mitä hän haluaa ja tarvitsee. Minä olen itsestäänselvyys joka tekee niin kuin hän haluaa.
Miten minusta, joka olin hänen herkkunsa - täydellinen nainen, voi tulla itse mitättömyys jota ei tarvitse kunnioittaa, ei ottaa huomioon, ei välittää. Missä on se valtava intohimo jota tunsimme toisiamme kohtaan. Sänkyhommia harrastimme päivittäin, nyt vaan kerran viikossa silloin kun hän haluaa.
Miten saan takaisin sen ihanan miehen johon rakastuin intohimoisesti? Vai oliko tämä tässä? Lapsellisesti kuvittelin kun pääsin vihdoin eroon exästä että ikinä en enää itke miehen vuoksi - olisinpa tiennyt että tulen itkemään joka viikko omaa mitättömyyttäni.
Ja korostan nyt että minä en ole mikään nalkuttaja, tykkään pitää kotia, tehdä ruokaa, leipoa, siivota jne.
Mä en ilmeisesti pysty tarjoamaan hänelle sitä kaikkea mitä sai edellisessä avioliittossa. Ex-vaimo oli rikkaan talon tyttäriä ja tänäkin päivänä mies selittää aina teillä ajettaessa että tossa on sen metsää ja tossa ja tossa. Kertoo aina mielellään kuin isoja juhlia järjestettiin, oltiin Lions-clubissa, kuinka exä tekee niin hyvää voileipä- ja täytekakku ettei kukaan ikinä, kuinka sillä oli niin kalliita tauluja ja koruja jne. Itse olen hyvin vaatimattomista oloista, tykkään pienistä perhejuhlista joissa on ne kaikista läheisimmät ihmiset, en pidä koruja eikä mulla ole muuta kun tämä ihana pieni talo josta tykkään.
Asia on näin että tapasin 3 vuotta sitten netissä aivan ihanan miehen. Olin ollut vuoden yksin, takana todella raastava monikymmenvuotinen avioliitto joka päättyi miehen alkoholismiin ja henkiseen väkivaltaan. Meillä natsasi tämän miehen kanssa todella hyvin - tuntui että nyt löytyi se sielunkumppani. Olimme kiinnostuneita samoista asioista, huumorintaju oli samanlaista ja kaikki oli niin ihanasti. 2 vuotta yhdessä oloa ja muutin miehen kotipaikkakunnalle, ostin sieltä talon ja muutimme yhteen. Mies oli hyvin innostunut talosta, pääsee taas pitkästä aikaa pihahommiin, leikkaan nurmikkoa, tekemään lumitöitä, pitämään kasvimaata jne. Suuret oli suunnitelmat.... Ensimmäisenä talvena kyllä hieman ihmettelin kun miestä eivät lumityöt kiinnostaneetkaan. Odotin sentäs että vapaapäivänään voisi tehdä lumityöt että pääsisin autolla pihaan mutta itsehän se täytyi ottaa kola käteen että sai sen auton sinne pihaan. Jokusen kerran kysäisin että voisiko tehdä ne kun oma selkä oli huonossa kunnossa. Ei jaksanut tai halunnut. No, sitten tuli kesä ja nurmikonleikkuu. Ja meni kesä, minä leikkasin nurmikon joka ikinen viikko, kerran hän lupasi vapaapäivänään sen leikata mutta yllätysyllätys, nurmikko oli leikkaamatta kun tulin töistä. Ei tullut edes kasvimaata. Alkuun hän teki ruokaa tai teimme sitä yhdessä, nyt sekin on pääasiassa minun hommani.
Mies istuu siis koneella pelaamassa kaiken päivää. Aamulla ekana kone auki ja siinä istutaan viikonloppuisin iltaan asti, työpäivien jälkeen istutaan loppuilta. Ei häntä kiinnosta minun asiani, ei kiinnosta kysyä miten työpäivä meni. Jos yritän joskus kertoa työpäivästäni, hän ei kuuntele eikä edes huomaa kun lopetan puheeni. Meillä ei ole siis mitään yhteistä enää. Saan häneltä huomiota kun hän tarvitsee minulta jotain tai hänellä on jotain kerrottavaa minulle. Tai sitten kun hän haluaa näpäyttää minua vaikkapa väärään paikkaan jätetystä tavarasta.
Olen kertonut hänelle edellisestä avioliittohelvetistäni jonka alkoholi aiheutti mutta edes sen vertaa ei minua kunnioita että osaisi itse rajoittaa juomistaan. Viikonloppuisin aloittaa sen jo aamusta ja naukkailee koko päivän koneella istuen. Välillä täytyy nukkua päikkärit ja yöunille hän menee jo klo 20.00. Minä vietän siis yksin kaikki illat ja viikonloput. Eipä ole ketään kenen kanssa niitä viettäisin täällä vieraalle paikkakunnalla.... Baariinkaan en halua mennä.
Olen koittanut puhua hänen kanssaan mutta se on toivotonta kun aina on pikkuisen ottanut, ei vastaa ja jos vastaa niin ihmettelee mikä mua vaivaa. Tässä joku aika sitten huomasin että tässä suhteessa mennään täysin sen armoilla mitä hän haluaa ja tarvitsee. Minä olen itsestäänselvyys joka tekee niin kuin hän haluaa.
Miten minusta, joka olin hänen herkkunsa - täydellinen nainen, voi tulla itse mitättömyys jota ei tarvitse kunnioittaa, ei ottaa huomioon, ei välittää. Missä on se valtava intohimo jota tunsimme toisiamme kohtaan. Sänkyhommia harrastimme päivittäin, nyt vaan kerran viikossa silloin kun hän haluaa.
Miten saan takaisin sen ihanan miehen johon rakastuin intohimoisesti? Vai oliko tämä tässä? Lapsellisesti kuvittelin kun pääsin vihdoin eroon exästä että ikinä en enää itke miehen vuoksi - olisinpa tiennyt että tulen itkemään joka viikko omaa mitättömyyttäni.
Ja korostan nyt että minä en ole mikään nalkuttaja, tykkään pitää kotia, tehdä ruokaa, leipoa, siivota jne.
Mä en ilmeisesti pysty tarjoamaan hänelle sitä kaikkea mitä sai edellisessä avioliittossa. Ex-vaimo oli rikkaan talon tyttäriä ja tänäkin päivänä mies selittää aina teillä ajettaessa että tossa on sen metsää ja tossa ja tossa. Kertoo aina mielellään kuin isoja juhlia järjestettiin, oltiin Lions-clubissa, kuinka exä tekee niin hyvää voileipä- ja täytekakku ettei kukaan ikinä, kuinka sillä oli niin kalliita tauluja ja koruja jne. Itse olen hyvin vaatimattomista oloista, tykkään pienistä perhejuhlista joissa on ne kaikista läheisimmät ihmiset, en pidä koruja eikä mulla ole muuta kun tämä ihana pieni talo josta tykkään.
Vastaukset 20
Vanhimmat
Maailman helpoin päätos: Mies pois kodistasi. Uudet lukot oviisi ja avain vain sinulle.
Anna miehelle tilaisuus etsiä toinen nenästä vedettävä ja hoynäytettävä. Sinä olet sitä hommaa jo tarpeeksi kauan tehnyt.
Selviät paljon helpommalla ja halvemmalla kun palkkaat naapurin teinin luomaan lumet ja ajelemaan ruohot! Säästyt sudänsuruilta ja liian aikaisin harmaantuvalta tukalta.
Seuraavan ystävän tavatessasi, vältä yhteenmuuttoa. Asukaa lähellä tai kaukana toisistanne mutta ei saman katon alla.
Epätoivoinen:
Kyllä nyt valehtelet...edes elokuvissa ei moista hulluutta keksittäisi näyttää
Noin hullua jätkää kukaan ei viikkoa katselisi
Noh oppeliini sanoi kyllä loput mitä tehdä
Kyllä, kiertoon vaan. Tuo on aika tavallinen tarina... itsellä vähän vastaava tilanne, onneksi mennyt sellainen.
Sanonpahan vaan: Mitä sinä paskalla teet, jos ei ole peltoakaan!
Tyypillinen kaksinaamainen mies. Julkisesti on ihana charmikas seuramies ja puhuja, mutta se on vain sen toinen naama. Mulla oli kotona justiinsa samanlainen vellipöksy. Omakotitalossa asuttiin, mies kulki kylillä kehumassa kotia ja mua, vaimoa, mutta kotona äksyili eikä tehnyt mitään todellista. Kylillä luultiin, että mulla on ihannemies. Petti vuosia, kärysi, vuosien kusetus selvisi, heitin pihalle.
Varmaan jos mun ex löytää uuden, joka aloittaa kuten sä, luullen löytävänsä upean miehen jka sielunkumppanin. Voin kuvitella, että uusi nainen saisi samanlaiset jutut musta, mä olin se rikas jonka siivellä äijä eleli innoissaan.
Ei sun äijäs koneella pelaa. Se pyörii pornosivuilla ja ehkä nettideittailee. Voi olla etttä olet kovan kaksinaamaisen peluri taloudelliisesti hyväksikäyttämä uhri, ne on todella taitavia naisten, vaimojen ja avokkienkin kusettajia.
Sain hieman hänelle puhuttua yksi ilta ja vastaus oli: höpöhöpö..... Otti pikkusen itseään niskasta kiinni, tuli jopa perjantai-iltana viereeni istumaan ja katsomaan telkkaa - ja kauhukseni huomasin että mua ärsytti se suunnattomasti, en tietenkään sanonut sitä. Lauantaina ehdotti et mennään sieneen ja teki ruokaakin ja päivä oli tosi mukava. No, siihenhän se sitten jäikin. Klo 19 nukahti sohvalle oltuaan koneella tuntitolkulla. Ja samaa rataa tänään. Ja kyllä pelaa pokeria, kone on auki koko ajan niin että näen.
Miksi miehien on niin vaikea jutella jos suhteessa on vikaa, miksi se on aina naisen syy ..... En kehu itseäni mutta sanon suoraan että olen monen miehen ihannenainen, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin - mulla on tosi paljon miespuolisia ystäviä ja kavereita ja kovasti heiltä olen saanut kehuja ahkeruudestani ja luonteestani sekä ulkonäöstä.
Kyllähän se on nyt itsekin myönnettävä että ero tässä on edessä - ennemmin tai myöhemmin :(
Jotenkin vähän lapselliselta vaikuttaa mies, joka puhuu noin paljon eksästään "kuinka exä tekee niin hyvää voileipä- ja täytekakku ettei kukaan ikinä, "
Vähän huvittavaa, eikö? Voileipäkakkua muistelee hän.
Kyllästyikö myös eksä?
Ilmeisesti et ap ole onnellinen tässä suhteessasi.
Koska mies ei halua siis puhua, kirjoitin hänelle yksi yö kirjeen. Kerroin kaiken sen tuskan mitä tunnen ja jätin sen hänen läppärinsä väliin josta varmasti sen löytää. Hän löysikin ja aloitti mykkäkoulun. Lämmitti saunan, kävi yksin saunomassa, ei pyytänyt minua mukaan. Seuraavana menin hänen kanssaan saunaan ja otin asian puheeksi. Oli hyvin hiljainen ja sanoi ettei voinut lukea sitä kirjettä loppuun koska häntä alkoi itkettää. Kertoi yrittävänsä tämän suhteen eteen enemmän.
Yrittikin, 2 viikkoa, jolloin palattiin normaaliin. Mä olen nyt viime viikonlopusta henkisesti todella väsynyt, mies istui taas aamusta iltaan koneella pullonsa kanssa. Ei puhuttu, ei juteltu. Itse laitoin pihaa talvikuntoon, yksikseni tietenkin. Enkä jaksa hänen kanssaan enää jutella asiasta.
Onko asia todella niin että hän nautti edellisessä liitossaan perheestään niin että halusi tehdä heidän eteensä kaiken. Oli isoja juhlia, elvisteltiin omaisuuksilla jne. Voiko olla niin että kun mulla ei ole tarjota hänelle sitä samaa, hän voisi olla vaikkapa masentunut .... Kuitenkin exä potki hänet pihalle koska löysi toisen miehen.
Mua säälittää hän, hänen lapsensa eivät pidä häneen mitään yhteyttä, jos mä "heitän" hänet talostani pihalle, mitä hän tekee. Kuulin hänen kavereiltaan että ero exästä oli hänelle tosi vaikea, jopa niin vaikea että kaverit olivat todella huolissaan ja kun häntä ei saanut puhelimella kiinni, kaverit soittivat poliisit käymään hänen kotonaan. Mutta uhraanko mä oman elämäni tähän surkeuteen ....
Tiedän että en saisi ajatella näin, mutta olen luonteeltani sellainen että ajattelen aina muita ennen itseäni. En osaa olla itsekäs ja olen siitä joutunut jonkin verran kärsimäänkin, väsytän itseni sillä ....
Eikö rakasta sinus,puhuu vain eksästään?
Voi olla, että lapset eivät pidä isäänsä yhteyttä, koska tietävät tämän toimineen jotenkin sikamaisesti. Tuskinpa sinun kannattaa miestä sääliä. Varo vain, ettei maksa nettipokeripelejään sinun rahoillasi. Onhan noitakin tapauksia ollut… Ei muuta kuin lapikasta ukolle, ei se tuosta mihinkään parane.
Niin, miksi me naiset rakastumme aina renttuihin? Itse olen juuri pääsemässä eroon samankaltaisesta suhteesta, mutta silti on kamala ikävä. Sydän on ihan eri mieltä kuin järki. Mutta ei kannata jäädä odottamaan, että kaikki jotenkin kääntyisi hyvin päin. Ihminen on sitä mitä on, ei se siitä miksikään muutu. Pääasia, että itse pitää huolen itsestään ja pystyy ajattelemaan positiivisesti huomistakin. Jaksamisia sinulle :)
Niin, miksi renttuihin? Itse olen 36v hieman ujo mies, kaikki asiat työtä ja harrastuksia myöten kunnossa, vaan serustelemaan en ole ikinä päässyt. N. kuukauden tapailu on pisin "suhde", joka päättyi kaveri vyöhykkeelle. Olen aina epäillyt, että huonoon menestykseen on syynä liiallinen kunnollisuus. Aina etenkin vähän vanhemmat naiset ihmettelevät sinkkuuttani: " kun noin mukava ja kiltti mies" , samalla kiteyttäen koko ongelman. Myös "kyllä varmasti tulee vielä joku mukava tyttö" on kuultu jo niin monta kertaa, että se on pelkkää sanahelinää. Jostain syystä aivan käsittämättömillä junteilla ja päihdeongelmaisillakin on naisia, mutta ei omillaan toimeentuleva mies kelpaa? En tiedä oliko tämä oikea paikka, mutta purin tämän nyt tähän. :D
Painotat omaavasi kunnollisia ulkoisia puitteita, mutta miten on tunnepuoli, pystytkö rakastamaan? Rakkauden tunne on se, joka vetää yhteen ja saa pysymään yhdessä.
Hei! En ole it-alalla :) Metsä on työympäristöni. Pystyn rakastamaan, ja ihastun helposti. Tähän asti tunteet ovat olleet vain yksipuolisia. Epäilen jopa pystyykö naiset ihastumaan ollenkaan. Noissa suhde yritelmissä naiset eivät ole juurikaan soitelleet tai tekstailleet, ei heitä kiinnostanut. Nykyisin olen pyrkinyt kovettamaan itseäni niin, etten kovin helposti ihastuisi.
Sulla on vakavasti persoonallisuushäiröinen kotonasi, narsistinen persoonallisuushäiriö. Noita sikiää kuin sieniä sateella. Heitä se ulos jos haluat ehjän elämän, se tuhoaa sut pikku hiljaa pala palalta omalla käytksellään. Minä olin viittä vaille hajoamistilanteessa, kun mies kärysi ja alkoi pitkä ja tuskainen taival totuuden selvittämisessä. Opin niin h...tin paljon, ja kadun nyt, etten ensimmäisitä merkeistä aikoinaan ollut tiukkana, vaan annoin valheiden peittää totuuden.
Minua huolestuttaa myös se, että näin vakavasta asia pitää jakaa tuiki tuntemattomien kanssa. Eikö aloittajalla ole tukiverkostoa lainkaan?
Kyllä mun muutamat ystävät tietää tämän tilanteen. Mä olen tottunut edellisessä avioliitossani pitämään kulisseja pystyssä enkä haluaisi "näyttää" että tämäkään liitto ei onnistut. Mulla on tosiaan ollut vain nämä 2 miestä elämässäni enkä haluaisi jälleen aloittaa alusta kaikkea jonkun uuden kanssa. Mä niin kuvittelin että tämä mies on mun sielunkumppanini mutta nyt tunnen itseni todella hyväksikäytetyksi - naiseksi joka antaa katon pään päälle, tekee kaiken ja jota voi kohdella miten haluaa. Eilinen oli jälleen (joku aika mennyt aika hyvin) taas niin rimanalitus ettei tosikaan. Tein lumityöt, lenkitin koiran, tein ruoan, suursiivouksen ja kun huomasin että mies lämmittelee saunaa klo 16 aikoihin, sanoin etten kerkiä vielä saunaan kun on tiskaamatta ja uuni pesemättä (mies ei ole saanut sitä laitettua suoraan kun on vähän vinossa, valutti nesteet pohjalle) ja koiratkin lenkittämättä uudelleen, niin sain vastaukseksi suoranaista kettuilua siitä kuinka hän joutuu aamulla heräämään aikaisin töihin kun hän nyt käy töissäkin. Käyn minä itsekin töissä, työmatkaa on lähemmäs 100 km. Illalla sitten saunassa hän alkoi ripittää minua siitä kun ei tiedä mihin aikaan lämmittää saunaa Tokaisin että voin toki lämmittää saunan itsekin jos se on hänelle ylivoimainen tehtävä jolloin hän alkoi ripittää minua että hänen täytyy päästä nukkumaan kun aamulla on aikainen ylösnousu. En jaksanut enää kuunnella vaan menin pukuhuoneeseen odottamaan että hän tulee saunasta ja pääsen sinne itse.
Mun raja tuli tässä vastaan. Kaiken sen jälkeen mitä teen hänen istuessaan koneella, en halua enää suoranaista kettuilua kuulla. Sanoin hänelle illalla että hän kertoisi minulle suoraan ettei enää rakasta minua, haluan kuulla sen sanoina en tekoina.
Nyt on mieli enemmän kuin maassa, joulukin tulossa. Mä olen jättänyt ystäväni, aikuiset lapseni, oman äitini, kaiken entiselle paikkakunnalleni tämän miehen takia. Työmatkakin piteni 90 km.
Sori tämä vuodatus mutta mun on parempi olo kun saan purkaa itseäni.
En lukenut aiempia kirjoituksia niin voi mennä väärin.
Mut tän tämänaamusen perusteella kuulostaa siltä että itse olet valinnut rehkiä liikaa. Onko koirat sun omia? Jos on, niin niiden lenkityksestä et voi olla kenellekään muulle katkera. Ja jos mies kerran lähtee aamulla ennen sua töihin, niin miksi kolasit lumet? Oisit jättäny sille vaan aamuksi :) Ota rennosti niinkun hänkin, katsoo sitten kummalla pettää hermo ennemmin. Tai sit myyt sen talon jos et yksin siinä pärjää. Ei nää asiat oo kun järjestelykysymyksiä, tunteet sivuun. Niihän se mieskin on laittanu tunteet sivuun.
Nainen, tämä on SINUN ainoa elämäsi tee siitä elämän arvoinen. Lopeta tuo uhrina oleminen ja itsesäälissä eläminen. Ota elämä käsiisi ja tee sille jotain. Kukaan muu ei tee sitä puolestasi. Elä elämääsi ja lopeta tuo suorittaminen ja töiden laskeminen. Älä yritä hallita elämääsi joka tuo itsellesi noin pahan olon. Aikaisempi suhteesi oli alkoholistin kanssa. Uhri ja läheisriippuvuus on yksi minkä sinun pitää huomata itsessäsi. Muuta elämäsi polku kävelyn arvoiseksi.
T. tukihenkilö
koirat ovat minun ja minulle todella tärkeitä. En koskaan halua että niitä lenkittäisi tai treenaisi kukaan muu kuin minä - ne ovat minun henkireikäni. Ja kyllä mä tässä talossa pärjään yksin ja jos en pärjää, mulla on muutama hyvä miespuolinen ystävä joilta saan jeesiä. Saavat palkaksi ruoan ja saunankin lämmitän. Mä olen luonteeltani kuitenkin vahva ihminen, teen mitä vaan osaan eikä mene sormi suuhun pienestä. En vaan kehtaa sitä jeesiä nyt pyytää kun talossa on mies, joka ei tee mitään.
Mä itse lähden töihin aikaisemmin kuin mies koska työmatkani on pitkä. Tässä on nyt vaan kyse siitä että olen katkeroitunut kaikista valheista mitä minulle syytettiin kun tätä taloa olin etsimässä täältä. Eikä yksin yhdessä ole kenelläkään hyvä olla ....
Tunnistan itsessäni läheisriippuvuutta ja edelleen rakastan häntä jollain lailla vaikka järki sanoo toisin. Tosin oman työni halveksiminen oli se rajan ylitys ja nyt suhteeni häneen on selkeästi muuttunut.
Ehkä seuraavassa suhteessani en tule muuttamaan yhteen miehen kanssa. En kuitenkaan halua olla yksin ja mun on vaikeata löytää sitä "uutta" miestä mistään koska en viihdy baareissa vaan kotona tai metsässä/harrastuksissa koirieni kanssa - siellä olen onnellinen.
Kiitos sinulle tukihenkilö ja kaikki muutkin. Ehkä joskus palaan tähän aiheeseen vielä kertoakseni lopputuloksen.