Epäuskoinen

Niin on, että tunteilleen ei voi mitään ja kun suhde menee poikki, tuntuu se aivan epäuskottavalta. Monet yöt olen itse miettinyt omaa poikkimennyttä suhdetta ja tuntuu uskomattomalta, ettei siitä tullutkaan mitään. Meidänhän piti mennä loppuelämäksi yhteen. Rakkautta vannottiin puolin ja toisin. Tässäkö tämä olikin?
Koville on ottanut itsellänikin. Miten jatkaa, yksin...

Sama täällä. Mies lupasi rakastaa huolehtia ja auttaa. Eroprosessi edellisestä on kesken ja kärsin sen takia keskivakavasta masennuksesta ja ole tälläkin hetkellä erittäin masentunut. Olen alussa jo kertonut asiantilan selvästi ja sen aiheuttamat ongelmat. Olen usein aivan loppu. Lisäksi odottelin eläkepapereita sairauksieni ja vammojeni takia ja ne evättiin. Olen ollut todella lohduton. Mies lupasi antaa tilaa ja ymmärtää.

Paskat. Koko 1½ hän on riidellyt rahasta. Maksan kaiken mitä yhteisessä taloudessamme työmarkkinatuestani voi. Mitään ei jää käteen. Mies tienaa vuodessa yli 50 000. Ja hän on katkera siitä, että minä en ole yhtä hyvä palkkaisessa työssä. Olen kuulemma heittäytynyt hänen elätikseen. Hän itse halusi välttämättä minut tänne. Hänen lapsensa eivät kuulemma kuluta juuri lainkaan. No kai se siltä tuntuu kun minä käyn ruoka- ja vaatekaupassa. Kuskaan harrastuksiin jne.

Minulla ei ole lapsia eikä meillä yhteisiäkään ole. Sairauteni vuoksi en niitä saa vaikka haluaisin. Tästä saan kuulla jatkuvasti. Jos olen väsynyt ja kipeä ja komennan lapsia. Olen öykkäri ja pahoinpitelen lapsia. Lapset ovat melko hämmentyneitä eivätkä pidä minua ollenkaan pahana. Päinvastoin. Pitävät isäänsä öykkärinä. Ja nyt isä on alkanut kääntää lapsiaan minua vastaan.

Minun olisi pitänyt omaisuudestani ostaa häneltä talon puolikas, testamentata tuleva perintöni hänen lapsilleen, olla heille äiti jolla saa lapset pois eksältään itsellen ettei tarvi maksaa elareita. Ja sitten hän olisi pitänyt minua kuin kukkaa kämmenellä. Kaikista näistä asiosta on mulle huudettu ja rähisty ja mollattu ja alistettu.

Nyt kun alkaa selvitä, etten ole alistettavaa ja pakotettavaa laatua mies on alkanut haluta etsiä uutta uhria. Minä olen selkeästi tiellä.

Aluksi suhteen suurimmat ongelmat tuli heti rahasta. Olen jo vuosia yrittänyt saada ositusta ensimmäisestä liitosta valmiiksi. Toisen osapuolen takia ei ole onnistunut. Nykyinen laski heti, mitä kaikkea uutta haluaa kotiinsa remontoitavan ja laitettavan. Sanoin, että vaikka ero olisi selväkin pitää olla yhdessä pari kolme vuotta ennen tuollaisia ratkaisuja. Mies suuttui. Ja väittää minua vialliseksi ja käänsi minusta lastenvihsajan kun kaikki se on hänen lapsiltaan pois.

En ymmärrä. Voimat on aivan loppu. Järki sanoo, ettei tälläisen narsistin kanssa kannata jatkaa. Haluankin pois. Mutta tykkään noista lapsista. Miestäkin rakastan. Hän on vain niin häilyvä ja epäilevä. Koko ajan kuulemma etsii minusta vikaa. Itsessään tai lapsissaan ei vikaa näe. Edes väkivalta ei ole väärin kun sen tekee pieni lapsi. Esim. 12v tönii ja potkii täysillä pienintä 3v. Se ei kuulemma ole väärin. Olin idiootti kun tämmöiseen tilanteeseen puutuin. Siitä riideltiin ja kauan. Ja aina uudelleen nämä kaikki asiat tulee uudestaan esille.

Joka riidassa mies sanoo, että kaikki tämä on minun. Sinä häivyt kun et osaa käyttäytyä. Mies on järkyttävän lapsellinen, tiedän. Ja erittäin äkkipikainen. Mittaa rahalla kaiken arvon.

Lisäksi hän yrittää kontrolloida sitä mistä ja kenen kanssa keskustelen. En saisi kertoa näistä riidoista tai hän ns. heittää minut pihalle. En saa keskustella baarissa miesten kanssa. Tai joudun pihalle.

Nämä asiat vain pahenevat koko ajan. Mies taantuu ja joka riitaan vain vetää vanhoja asioita. Kaikki ongelmat kääntää minun syyksi. Jos lapsilla on ongelmia, ne on minun syytä. Itse hän ei tee niitten selvittämiseksi mitään. Kun lapset alkoivat luottaa minuun eikä hänen räjähtelevään käytökseensä, niin hän alkoi kääntää lapsia minua vastaan. Kun itse ei osaa keskustella kun hermot menee.

Jos ja kun lähden lapset jäävät varmasti minua kaipaamaan. Mieskin, ainakin omien sanojensa mukaan. Oikeasti ei halua minun lähtevän. Mutta en jaksa enää tätä järjetöntä tiuskimista. Tänään aamulla olin öykkäri kun en jaksanut vastata pienimmälle päivänselvästä asiasta mitä teen, että mitä teen. Minusta lapsi näki sen ihan 5 cm päästä minusta mitä teen. Ei tarvi vastata kun lääkitsen sairasta kissaa. Olen öykkäri mieheni mielestä. Kun lapsi menee selkäni taakse, ja vahingossa astun hänen päälleen, mies väittää että teen sen tahallaan. Kun kuiskaus äänellä sanon, että mene nyt hiivattiin hiipimästä sieltä takaa. Mies pitää sitä öykkäröintinä. No. Olisi pitänyt kasvattaa silmät selkään.

Onko tässä mitään järkeä enää yrittää tuolle puhua? Mikä tässä enää auttaa? En haluaisi erota, koska pelkään mitä teen itselleni kun olen masentunut jo valmiiksi. Kaikesta huolimatta rakastan tuota miestä, kun tilanne oli aluksi niin erilainen. Nyt olemme yhteisellä päätöksellä tilanteessa, että emme laita yhteistä asuntoa, eli mies jatkaa velkansa maksua, ei yhteistä lasta eikä naimisiin mennä.

Mutta oikeesti. Kumpi tässä on mielenvikainen ja öykkäri. Olenko väärässä jos väitän miestäni sellaiseksi? Enkä tunne itseäni sellaiseksi.

"Onko tässä mitään järkeä enää yrittää tuolle puhua? Mikä tässä enää auttaa? En haluaisi erota, koska pelkään mitä teen itselleni kun olen masentunut jo valmiiksi. Kaikesta huolimatta rakastan tuota miestä, kun tilanne oli aluksi niin erilainen. "

Onko mitenkään mielekästä jatkaa tuollaista suhdetta, jossa noin perustavaa laatua olevia suuria ongelmia?


"Olen öykkäri mieheni mielestä." - Miksi haluat jatkaa. En ymmärrä.