Kertokaapa mulle arvon herrat (naisetkin saa kommentoida!!), että miten *itossa voitte tosta vaan rakastua toiseen?
Olipa kerran maailman onnellisin pariskunta, joka suunnitteli maailman onnellisinta tulevaisutta yhdessä. (Tähän väliin pitää tarkentaa, että MIES loi nämä haavekuvat ja HÖLMÖ nainen uskalsi viimein elää samaa haavetta...) Kaikki oli hyvin ja prinssi vannoi rakkauttaan joka päivä. Hän myöskin kertoi prinsessansa olevan maailman paras ja ihanin tyttöystävä... Myös prinsessa uskoi löytäneensä prinssinsä ja antoi koko sydämensä ja elämänsä.
Aika kului ja pari vuotta vierähti. Vieläkin prinssi vannoi onnellisuuttaan ja odotti innolla tulevaisuutta, kunnes eräänä hämäränä iltana hän tapasi toisen. Kunniallisena prinssinä hän ei kuitenkaan pettänyt prinsessaa, vaan vasta muutaman päivän päästä jätti tämän. Tunteita ei kuulemma ollut enää. Sitten jo parin viikon päästä prinssi ja noita-akka sunnittelivat yhteistä kotia ja parin kuukauden päästä he jo muuttivat yhteen.
Silloin heräsin. Elämä ei olekaan satua.
En uskalla enää ikinä rakastua ja antaa sydäntäni. Kuinka voisinkaan? Prinssi omistaa sydämeni nyt ja ikusesti. Kuljen päivästä toiseen tuntien surua ja katkeruutta. En luota, en uskalla. Ja aikaa on jo kulunut, kuukausia vierähtänyt.
Olipa kerran maailman onnellisin pariskunta, joka suunnitteli maailman onnellisinta tulevaisutta yhdessä. (Tähän väliin pitää tarkentaa, että MIES loi nämä haavekuvat ja HÖLMÖ nainen uskalsi viimein elää samaa haavetta...) Kaikki oli hyvin ja prinssi vannoi rakkauttaan joka päivä. Hän myöskin kertoi prinsessansa olevan maailman paras ja ihanin tyttöystävä... Myös prinsessa uskoi löytäneensä prinssinsä ja antoi koko sydämensä ja elämänsä.
Aika kului ja pari vuotta vierähti. Vieläkin prinssi vannoi onnellisuuttaan ja odotti innolla tulevaisuutta, kunnes eräänä hämäränä iltana hän tapasi toisen. Kunniallisena prinssinä hän ei kuitenkaan pettänyt prinsessaa, vaan vasta muutaman päivän päästä jätti tämän. Tunteita ei kuulemma ollut enää. Sitten jo parin viikon päästä prinssi ja noita-akka sunnittelivat yhteistä kotia ja parin kuukauden päästä he jo muuttivat yhteen.
Silloin heräsin. Elämä ei olekaan satua.
En uskalla enää ikinä rakastua ja antaa sydäntäni. Kuinka voisinkaan? Prinssi omistaa sydämeni nyt ja ikusesti. Kuljen päivästä toiseen tuntien surua ja katkeruutta. En luota, en uskalla. Ja aikaa on jo kulunut, kuukausia vierähtänyt.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tutulta kuulostaa. Minulle kävi samoin piiitkän suhteen ja avioliiton jälkeen. Vaimo löysi uuden. Tunteita ei tosiaan kuulemma ollut.
Samat oli fiilikset alussa. Miten, milloin, miksi!? Kaikki tapahtunut tuntui järjettömältä. Meillähän oli kaikki hyvin. Vai oliko...
Jälkeenpäin löydän useita syitä eroomme. Niitä sen enempää erittelemättä voin sanoa ettei vaimo "tyhjän takia" lähtenyt. Nyt alan ymmärtää ettei suhteemme toiminut. Itse olin heikko asioita selvittämään tai ratkaisuja tekemään. Vaimokin tarvitsi kolmannen osapuolen voimaa. Yhtä kaikki, ero oli oikea ratkaisu.
Sen enempää teidän eroonne kantaaottamatta pyytäisin sinua miettimään suhdettanne. Yritä myös kysellä häneltä, jos mahdollista, miksi hän halusi erota. Se että tunteet häviävät johtuu mielestäni jostain häiritsevästä asiasta/asioista suhteessanne.
Pohdinta ei välttämättä heti anna vastauksia kysymyksiisi, mutta eteenpäin se vie. Tämä on kasvattavaa aikaa jonka arvon ymmärrät vasta tulevissa koitoksissa. Ja jep, se voi olla hän, mutta siihen en usko vaikka niin vielä toivotkin. En tiedä suhdetta jonka kolmasosapuoli on tuhonnut ja johon on onnellisesti palattu. Anteeksi kyynisyyteni, mutta näin se vain on.
Suru, kaipaus, viha, rakkaus, kaikki nämä tunteet pyörivät mielessäsi. Se on ihan ok! Katkeruus on turhaa. Se myös häviää nopeasti ajan myötä. Näin ainakin minulle kävi. Käy läpi noita tunteita äläkä yritä tukahduttaa niitä. Aikaa siihen menee, mutta se kannattanee.
Voimia sinulle! Harrasta, tapaile ystäviä, tee töitä, opiskele, jne. Ne auttavat sinua pysymään elämän rytmissä ja vievät välillä ajatuksia muualle.
P.S. En oikeastaan vastannut kysymykseesi. Anteeksi siitä! Olet nyt herännyt, mutta se ei tarkoita ettei sinulla voi olla onnea tulevassa. Kyllä minunkin sydämestäni on varattu paikka ex-puolisolle, mutta on siellä vielä tilaa muillekin...
Kiitos palautteesta!! Yhden asian haluan tosin korjata... En ottaisi exääni takaisin mistään hinnasta!!! Odottaisin vain sitä että se jättäis mut taas. En voi olla tekemisissä hänen kanssaan, koska se sattuu liikaa ja muistuttaa kaikista hyvistä hetkistä. Ja vastauksia en tule koskaan saamaan... Se jätkä ei halua nähä mun itkevän... Raukkamaista minusta, koska se ei ajattele asiaa mun kannalta... Vastaukset auttais. Tai ehkä se ei tiedä itsekään. En teidä... Oon vaan hukassa, mut ihanaa lukea, että toivoa kuitenkin on!! Toivottavasti jonkun sydämessä on iso tila sulle, särjetty prinssi!!
Hyvä jos olet ymmärtänyt ettei exää enää kannata takaisin ottaa! Minulla meni pitkä aika ennenkuin ymmärsin ettei vanhaan ole paluuta. Ehkä olen vain niin heikko etten uskaltanut antaa periksi. Takertumista, läheisriippuvuutta, vanhojen hyvien aikojen muistelua tai jotain...
Se ettet saa vastauksia on harmillista. Toisaalta olen ymmärtänyt että puhumattomuus on normaalia jättäjän toimintaa. Ei haluta kitkeä rikkaruohoja kun ei yhteistä kukkapenkkiäkään enää ole. Jättäjät vain harvoin osaavat ajatella jätetyn tunteita näissä tilanteissa. Ikävää emmekä voi sille oikein mitään.
Parantumisen kannalta saattaa tosiaan olla hyvä pysyä erossa hänestä. Minä ainakin otin etäisyyttä exääni, koska huomasin että aina häntä nähdessäni paranemisprosessini otti jotenkin takapakkia. Itkua ja hammasten kiristystä. Aloin taas ajatella häntä ja meitä.
Voimia toipumisen kanssa! Vielä tulee aika jolloin ajattelet tapahtumaa vain pienenä pistona rinnassa.
Kommenttisi oli hyvä. Ihan selvästi sellaisen ihmisen kirjoittama, joka on miettinyt asioita monilta eri kannoilta ja on uskaltanut olla rehellinen itselleenkin. Liian usein täällä näkee juttuja, joiden kirjoittaja on katkera kaikelle. No aikansa tietysti sitäkin, mutta elämä joka tapauksessa jatkuu ja menneistä voi ottaa opiksi.
En käsitä näitä eroja mihin tunteet voi vaan yhtäkkia kadota. Mää en aijo kans rakastua, niin pahaa jätetyks ttuleminen tekee. Sit ihmettelen näitä uusia eukkoja, jos mies on jättänyt pitkän suhteen jälkeen, niin eikö naisia ihmetytä, et mies voi heti uudelleen sitoutua...joo en tajua
Voimia kuitenkin sulle!!
Kysyt ensin, että miten voi tuosta vaan rakastua ja sitten kerrot tarinan, jossa käy juuri noin.. Ettet vaan ole katkera tappiostasi? Avaa silmäsi ja katso ikkunasta ulos: enää ei ole ns. saavutettuja etuja; ne pitää ansaita joka päivä uudelleen. Sun pitää tehdä näiden asioiden eteen enemmän. Miksi miehen pitäisi tyytyä vähempään kun parempaakin on tarjolla. Mieti sitä.
Enpä usko, että asioita tai rakkautta pitäisi ansaita. Sitähän se nimenomaa ei ole. Se on jotain muuta silloin.
Mitä tarjotaan? Sitähän kukaan ei pysty tietämään ennenkuin on saanut ne.
Tahdon vielä kiittää palautteesta! Vaikka olettekin yhtä kasvottomia minulle kuin minä olen teille, niin silti jakaminen helpottaa. Ja lukiessani rohkaisevia kommentteja saan lisää voimia palauttaakseni elämäni takaisin yhtä vakaalle pohjalle kuin ennen exääni...
Arvoisa "vastaaja"
En koe jätetyksi tulemista tappioksi! Se ei kolhi egoani. Sydämeni on murtunut ja ikävä on sanoin kuvaamaton. En saa mielihyvää ns. omistuksesta tai valloituksesta, vaan päinvastoin. En halua omistaa ketään. Jakaminen on maailman kaunein asia, mutta se ei onnistu ilman sydäntä. Etsin vastauksia, koska toivon sillä tavalla saavani sydämeni takaisin.
On vaan niin järjetöntä kun saman viikon aikana kuulee, että on maailman ihanin tyttöystävä ja sitten että tunteita ei enää ole. Minne se rakkaus ja onni katoaa? En tiedä onko tämä "uusi nainen" sitten jotain parempaa, sitä minun on vaikea uskoa. Ainakin hän oli onnellinen minun kanssani.
En häpeä myöntää katkeruuttani, sehän on yksi ihmisluonteen perustunteista. En aio jäädä tuleen makaamaan koko loppu elämäkseni, mutta tiedän olevani oikeutettu vihaamaan jne. Tämä on vain yksi askel pitkällä matkalla uuteen elämään. Ei ole millään tavalla noloa käydä suruprosessia läpi. Pikemminkin jollain tavalla estoista jos ei omaan tahtiinsa selvitä päätään.
AITO rakkaus on niin iso tunne, että se vaatii aikaa, oli tilanne mikä tahansa! Vielä en voi olla onnellinen siitä, että olen kokenut sen, mutta ehkä jonain päivänä...
P.S. Toivottavasti "vastaajakin" kokee joskus aidon rakkauden, niin voi käsittää, että se ei ole saavutettu etuus, vaan elämän onnen satumainen huipentuma ylä- ja alamäkineen!!