Heipa hei.
Heipä hei..
Haluasin kuulla muiden mielipiteitä ja vinkkejä omaa parisuhdettani koskien..
Siis olen aviossa mieheni kanssa ja meilla on ihana 1-vuotias lapsi. Miehellani on parhaillaan menossa jonkinnäkoinen ’vaihe’ - ns. ikäkriisi / mikään ei ole hyvä. Hän on lähestymässä 30 v. ja jo nyt hokee että kuinka vanhalta hän näyttää, katsoo itseään peilistä ja etsii kaikki viat mitä vaan voi löytyä, rypyt sun muut mahdolliset, ja kutsui jopa minua vanhannäköiseksi. Sanoin et kiitti vaan.
Semmonen juttu kanssa että viime aikoina hän on ollut aika ilkee mulle - kaikki pitäisi tehdä herran itsensä mukaisesti ja kaikki mitä mä teen tai miten toimin asioissa ym. on väärin. Tähän voisi lisätä että meijän romanttisuus on huomattavasti vähentynyt, mieheni väittää että se on minun vikani koska en halua rakastella ym ym.. mutta en vaan aina jaksa ja jos mieheni on käyttäynyt ilkeästi minua kohtaan niin miksi minun pitäisi tuolla tavalla palkita häntä ilman että hän edes pyytäisi anteeksi ilkeyttänsä minua kohtaan? Ei ole kunnolla suudellut mua jotain kahteen vuoteen(siis antaa vaan normaalin pusun joskus ei kielareita ei mitään muuta -sanoo että mulla on huonot hampaat niin sen takia ei viitti kuulemma), ei hali, hokee rakastavansa mua, mutta en tiedä uskoako enää. Mua kun näköjään saa kutsua millä nimellä hyvänsä, mutta jos hänelle sanon vihaiseen sävyyn jotain niin sitten käyttäytyy kuin lapsi eli suuttuu ja alkaa kiristää asioilla esim. '’jos oot tommonen niin et saa enää käyttää mun tietsikkaa’. ’en vie sua enää kauppaan'. Mulla itsellä ei ole vielä ajokorttia ja hän pitää itseänä taksikuskinani. Yleensä tosi vaikeeta mennä minnekään hänen omasta aloitteesta ja mun pitäisi olla aina pyytämässä että mentäiskö nyt jonnekin jne. Lisään, että me molemmat olemme tällähetkellä työttöminä, mutta opiskelemme ja välillä mieheni tekee pätkähommia ja minä olen perustamassa omaa yhtiötä. Hän istuu yleensä kaiket päivät tietokoneella. Väittää, että etsii ahkerasti töitä, mutta usein kun kävelen ohi niin on vain facebookissa chattailemassa tai muilla turhanpäiväisillä sivuilla. Itse en tietokonetta kovin paljon käytä mitä nyt opiskelujen takia joskus katson muutaman videon sun muuta tai kirjoitan esseitä emailit tarkistan päivittäin.
Hän ei koskaan kysy tarvitsenko apua jossain kotihommissa.. Minä olen se joka aina kokkaa päivän ateriat ja laittaa pöydän, tai kantaa herralle juotavaa, pesen pyykit, tiskaan ja hoidan pienokaisemme. Ei edes viitsi vaihtaa vaippaa, edes yhtä välillä, tai syöttää meidän vauvaa. Hän vain istuu koneella...(joskus leikkii vauvan kanssa tai on koneella kanssaan samaan aikaan) ja huutelee millos on ruoka valmista tai eiks ois aika pestä pyykkiä. Joskus mulle tulee semmonen olo että en jaksa tätä, ja kun mun vanhemmatkaan eivät asu lähellä niin keneltäkään en oikein saa apua mihinkään. Mies on kamala sottapytty ja kerää kaikkea tavaraa (sanon suoraan että suurin osa niistä on pelkkää paskaa vaikka hänen mielestään arvotavaraa).. Olkkari on tosi upeessa tilassa hänen takiansa.. roskaa jokapuolella ja likaisia astioita lojuu tietokone pöydällä, joita ei edes itse viitsi kantaa keittiöön - kun minunhan ne pitäisi. Papereita joka puolella järjestämättöminä ja sitten tämmöisen sotkun keskellä pitäisi nauttia elää pienen lapsen kanssa. Meillä ei ole edes sohvaa kun herra ei halua kantaa kämppään mitään uutta, koska vie vaan tilaa.. kuulemma!
Mä tunnen oloni välillä tosi yksinäiseksi.. ja ikävä omaa perhettä. Joskus toivon että voisinpa muuttaa takaisin lähemmäs mutta ei se taida olla niin yksinkertaista. Onhan mulla oma lapseni, mutta silti poden yksinäisyyttä.. ja että musta ei ole mihinkään. Ahdistus / paniikkihäiriö takana ja en haluaisi niiden palaavan yhtä voimakkaana, en halua elää sitä samaa helvettiä läpi - en koskaan. Monta vuotta elämästäni valui kuin vesi kaivoon.. mutta ei siitä sen enempää.
Vaan tästä meidän parisuhteestamme.. voiko tätä edes kutsua enää parisuhteeksi? Usein jompikumpi meistä ’vitsailee’ toiselle jotain (mutta enemmän hän) että mitäs jos jatkettaisiin matkaa erisuuntiin.. Hän esim. mitäs jos hankkisin nuoremman kimman, mitäs jos alkaisin kulkee baareissa ja iskisin naisia sieltä.. kun sä et anna mulle koskaan” ym. ym. Mua ei vaan huvita.. ei niinkuin aikaisemmin, kun hän ei voi edes halata tai suudella minua, tai pyytää anteeksi.. kun on niin lapsellinen. Miksi minua pitäisi aina kiusata ja miksi mun pitää pyytää anteeksi jotain mikä on hänen omaa syytänsä?
En tiiä.... piti vaan purkaa sydäntä.. Mikä tässä mättää?? Ja mikä avuksi?
Ja sitten se vielä että huolehtii enemmän jostain facebook kaveristaan (naispuolinen tuttu) kuin minusta... luuli että hän teki itsarin lähettämänsä viestin vuoksi ja lähetti hänelle takaisin viestejä ym kun hän on ”ahdistunut” persoona ym...eikä mitään tapahtunut loppujen lopuksi (onneksi kuiteskin) Mites mun ahdistus sitten...? Miksi facebook on tärkeämpi hänelle kuin minä?
Heipä hei..
Haluasin kuulla muiden mielipiteitä ja vinkkejä omaa parisuhdettani koskien..
Siis olen aviossa mieheni kanssa ja meilla on ihana 1-vuotias lapsi. Miehellani on parhaillaan menossa jonkinnäkoinen ’vaihe’ - ns. ikäkriisi / mikään ei ole hyvä. Hän on lähestymässä 30 v. ja jo nyt hokee että kuinka vanhalta hän näyttää, katsoo itseään peilistä ja etsii kaikki viat mitä vaan voi löytyä, rypyt sun muut mahdolliset, ja kutsui jopa minua vanhannäköiseksi. Sanoin et kiitti vaan.
Semmonen juttu kanssa että viime aikoina hän on ollut aika ilkee mulle - kaikki pitäisi tehdä herran itsensä mukaisesti ja kaikki mitä mä teen tai miten toimin asioissa ym. on väärin. Tähän voisi lisätä että meijän romanttisuus on huomattavasti vähentynyt, mieheni väittää että se on minun vikani koska en halua rakastella ym ym.. mutta en vaan aina jaksa ja jos mieheni on käyttäynyt ilkeästi minua kohtaan niin miksi minun pitäisi tuolla tavalla palkita häntä ilman että hän edes pyytäisi anteeksi ilkeyttänsä minua kohtaan? Ei ole kunnolla suudellut mua jotain kahteen vuoteen(siis antaa vaan normaalin pusun joskus ei kielareita ei mitään muuta -sanoo että mulla on huonot hampaat niin sen takia ei viitti kuulemma), ei hali, hokee rakastavansa mua, mutta en tiedä uskoako enää. Mua kun näköjään saa kutsua millä nimellä hyvänsä, mutta jos hänelle sanon vihaiseen sävyyn jotain niin sitten käyttäytyy kuin lapsi eli suuttuu ja alkaa kiristää asioilla esim. '’jos oot tommonen niin et saa enää käyttää mun tietsikkaa’. ’en vie sua enää kauppaan'. Mulla itsellä ei ole vielä ajokorttia ja hän pitää itseänä taksikuskinani. Yleensä tosi vaikeeta mennä minnekään hänen omasta aloitteesta ja mun pitäisi olla aina pyytämässä että mentäiskö nyt jonnekin jne. Lisään, että me molemmat olemme tällähetkellä työttöminä, mutta opiskelemme ja välillä mieheni tekee pätkähommia ja minä olen perustamassa omaa yhtiötä. Hän istuu yleensä kaiket päivät tietokoneella. Väittää, että etsii ahkerasti töitä, mutta usein kun kävelen ohi niin on vain facebookissa chattailemassa tai muilla turhanpäiväisillä sivuilla. Itse en tietokonetta kovin paljon käytä mitä nyt opiskelujen takia joskus katson muutaman videon sun muuta tai kirjoitan esseitä emailit tarkistan päivittäin.
Hän ei koskaan kysy tarvitsenko apua jossain kotihommissa.. Minä olen se joka aina kokkaa päivän ateriat ja laittaa pöydän, tai kantaa herralle juotavaa, pesen pyykit, tiskaan ja hoidan pienokaisemme. Ei edes viitsi vaihtaa vaippaa, edes yhtä välillä, tai syöttää meidän vauvaa. Hän vain istuu koneella...(joskus leikkii vauvan kanssa tai on koneella kanssaan samaan aikaan) ja huutelee millos on ruoka valmista tai eiks ois aika pestä pyykkiä. Joskus mulle tulee semmonen olo että en jaksa tätä, ja kun mun vanhemmatkaan eivät asu lähellä niin keneltäkään en oikein saa apua mihinkään. Mies on kamala sottapytty ja kerää kaikkea tavaraa (sanon suoraan että suurin osa niistä on pelkkää paskaa vaikka hänen mielestään arvotavaraa).. Olkkari on tosi upeessa tilassa hänen takiansa.. roskaa jokapuolella ja likaisia astioita lojuu tietokone pöydällä, joita ei edes itse viitsi kantaa keittiöön - kun minunhan ne pitäisi. Papereita joka puolella järjestämättöminä ja sitten tämmöisen sotkun keskellä pitäisi nauttia elää pienen lapsen kanssa. Meillä ei ole edes sohvaa kun herra ei halua kantaa kämppään mitään uutta, koska vie vaan tilaa.. kuulemma!
Mä tunnen oloni välillä tosi yksinäiseksi.. ja ikävä omaa perhettä. Joskus toivon että voisinpa muuttaa takaisin lähemmäs mutta ei se taida olla niin yksinkertaista. Onhan mulla oma lapseni, mutta silti poden yksinäisyyttä.. ja että musta ei ole mihinkään. Ahdistus / paniikkihäiriö takana ja en haluaisi niiden palaavan yhtä voimakkaana, en halua elää sitä samaa helvettiä läpi - en koskaan. Monta vuotta elämästäni valui kuin vesi kaivoon.. mutta ei siitä sen enempää.
Vaan tästä meidän parisuhteestamme.. voiko tätä edes kutsua enää parisuhteeksi? Usein jompikumpi meistä ’vitsailee’ toiselle jotain (mutta enemmän hän) että mitäs jos jatkettaisiin matkaa erisuuntiin.. Hän esim. mitäs jos hankkisin nuoremman kimman, mitäs jos alkaisin kulkee baareissa ja iskisin naisia sieltä.. kun sä et anna mulle koskaan” ym. ym. Mua ei vaan huvita.. ei niinkuin aikaisemmin, kun hän ei voi edes halata tai suudella minua, tai pyytää anteeksi.. kun on niin lapsellinen. Miksi minua pitäisi aina kiusata ja miksi mun pitää pyytää anteeksi jotain mikä on hänen omaa syytänsä?
En tiiä.... piti vaan purkaa sydäntä.. Mikä tässä mättää?? Ja mikä avuksi?
Ja sitten se vielä että huolehtii enemmän jostain facebook kaveristaan (naispuolinen tuttu) kuin minusta... luuli että hän teki itsarin lähettämänsä viestin vuoksi ja lähetti hänelle takaisin viestejä ym kun hän on ”ahdistunut” persoona ym...eikä mitään tapahtunut loppujen lopuksi (onneksi kuiteskin) Mites mun ahdistus sitten...? Miksi facebook on tärkeämpi hänelle kuin minä?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Ensimmäinen vauvavuosi on parisuhteelle tosi rankka. Oman kokemukseni mukaan joko lähentää tai loitontaa vanhempia toisistaan. Oliko lapsi yhteinen toive vai enemmän sinun? Viimeistään vanhemmaksi tulo kasvattaa ihmisestä aikuisen ja näyttää sen, pystyykö kantamaan vastuuta perheestä ja itsestään.
Onko teillä ollut kahdenkeskistä aikaa vauvan tulon jälkeen? Voivatko isovanhemmat tai joku tuttu katsoa lasta sen aikaa että saisitte olla miehen kanssa kahdestaan ja käydä syömässä, elokuvissa, viettää vaikka yön pois kotoa yhdessä. Ehkä silloin saisit energiaa omaan jaksamiseesi ja sitä kautta puoliso alkaa myös näyttää haluttavammalta? Seksuaalisuus on tärkeää, joillakin toimii esim se että seksiä on tiettynä pvänä viikossa vaikka ei haluttaisikaan. Ja tästä pidetään kiinni. Voi kuulostaa pakkopullalta mutta jos seksi jää kokonaan pois pitkäksi aikaa, sitä ei välttämättä enää edes kaipaa ja se on vaarallista parisuhteen jatkumisen kannalta.
Lapsenhoidossa voi myös vuorotellla niin että toinen pääsee irtaantumaan hetkeksi lenkille tai tapaamaan kavereita. Isäkin osaa hoitaa lasta mainiosti kun saa mahdollisuuden (tai on pakko kun vaadit että nyt on sinun vuoro irrottautua!)
Kertomasi mukaan kuulostaa siltä että miehelläsi on kolmenkympin kriisi ja kriisissä aina mietitään tähän mennnessä kertynyttä elämää ja jopa sitä onko parisuhde oikea ja tätäkö minä haluan todella. Asian voi ottaa puheeksi avoimesti ja sopia säännöt, joiden mukaan yhteistä arkea tehdään ja eletään. Ei ole oikein että kaikki vastuu on toisella puolisolla. Keskustelu kannattaa järjestää niin että lapsi esim nukkuu, jos menee riidaksi niin ei lapsen kuullen kannata puhua vaan ilman pikkukorvia. 1v jo aistii vahvasti kodin tunneilmapiiriä.
Apua voi pyytää myös neuvolasta. Kertoa tilanteesta.
Paljon voimia ja tsemppiä Sinulle. Älä anna periksi!
Miehesi ei ole isäksi "aikuinen". Luulisin!
Lapsi on yhteinen projekti ja koska miehesi ei ilmeisesti ole alkuaankaan sitoutunut siihen niin vahinko on jo tapahtunut.
Tyhmempikin tollo tajuaa, että lapsen tullessa mies ei ole enää perheen kunkku vaan yhteisiin askareisiin osallistuva renki.
Tilanteesi on kamala. Toivottavasti aika hoitaa mutta se tuskin tapahtuu nopeasti.
Mielessäni pyörii ennuste jonka jätän ilmaisematta.
Mies ei ole aikuinen missään minkään asian suhteen!
Ei kyse ole välttämättä kolmenkympin kriisistä. Miehellä voi olla toinen nainenkin. Vaimolle tiuskitaan ja ei tehdä mitään. Kiukuttelu on yksi tällainen oire. Niin se oli meilläkin. "Miehesi" on tunne-elämältään lapsen tasolla, joten ei häntä voi edes mieheksi kutsua.
Sinuna ottaisin vauvan kainalooni ja irtautuisin siitä arjesta. Lähde tapaamaan perhettäsi. Anna aikuisen miehen selvitä hetki itse omista askareistaan. Olet kuin äiti hänelle. Teet aivan kaiken. Huolehdi vain itsestäsi ja lapsestasi. Miehesi on sen ikäinen, että luulisi hänen osaavan pitää itsestään huolta.
Olette kuitenkin todella nuoria, mutta tarpeeksi vanhoja, että miehen tulisi osallistua perhe-elämään. On aivan sama kuka niitä lapsia on halunnut, koska kaksi ihmistä sitä lasta on ollut kuitenkin tekemässä. Jos mies rakastaa sinua aidosti, rakastaa hän myös lastansa ja rakastaa pitää teistä huolta. Anna miehelle tilaa todistaa, että hän välittää teistä, osallistumalla arkeen. Jos näin ei kuitenkaan käy, tiedät, että ei hän kauheasti näe vaivaa yhteiselonne eteen.
Jos sinusta tuntuu, että olet uupunut, ota seuraavalla kerralla asia neuvolassa puheeksi. Miehellesi voit sanoa tunteistasi, että ei huvita seksiä harrastaa, kun toinen haukkuu ja lapsellisesti kiristää. (Voin kuvitella, kuinka paljon seksi kiinnostaa, kun toinen uhkaa lähteä baariin iskemään naisia. MIKÄ ON KESKENKASVUISEN "MIEHEN" AJATTELUTAPA.)
Itse olisin heittänyt miehen ulos, jos olisi kommentoinut ikävästi ulkonäköäni.
Täytyy kyllä sanoa, että tällä mammalla olisi jo kärsivällisyys loppunut tuollaisen pojan kanssa! Perhe-elämään tarvitaan MIES! Ei pojilla tee mitään. Olet vain äiti kahdella lapselle.
Kulta, tuollaisella miehellä ei tee mitään. Joko istut pöydän ääreen juttelemaan asioista joita pitää muuttaa, että arki ja seksielämä saadaan toimimaan tai sitten muutat kaksistaan lapsesi kanssa omaan asuntoon, vaikkapa lähelle vanhempiasi. Tuollaista uhkailua toisilla naisilla ja oman ulkonäön arvostelua ei tulisi koskaan sietää. Se on henkistä väkivaltaa. Onnea matkasi varrelle!
Kahdenkeskista aikaa meilla ei todellakaan koskaan ole silla ei ole semmoisia tuttuja / perhetta lahella jotka voisivat lasta katsoa sen aikaan kun tehtaisiin yhdessa jotain.. Mina olen ehka 2 kertaa kaynyt yksin leffassa kaverin kanssa llapsen syntyman jalkeen, lapsi on aina minun mukana minne menenkin tai meidan mukana esim. kauppareissut sun muut. Oon tosta maininnutkin puolisolle, et ois kiva jos voitais ihan kahestaan tehda jotain (ei silla etta inhoisin olla lapseni kanssa) mutta ei siihen oikein mitaan tuumaa..
Mulla on just tommonen juttu etta ei oikein kaipaa sita seksia, se kun vaan on jotenkin jaanyt pois niin ei tunne kaipaavansa kovin. Mutta puolisoni kaipaa... en tieda miten pystyisin muuttamaan itseni intohimoiseksi viettelijattareksi? Ja kun toi suukottelu on jaanyt vahemmalle(esim. pidan kielareista mutta mieheni ei kuulemma, vaikka ennen piti, ja aina mainitsee hampaistani, vaikka ei ne nyt niin kovin huonot ole, mita nyt reika tai 2)
Niin ja han aina mietiskee aina etta ''hitsit 10 vuotta sitten oisin voinut tehda jo lapsen..oon niin vanha, jo puolivalissa elamaa'' Han on myos vainoharhainen, luulee kuolevansa jos esim. joku popo iskee *huoh* Vie munkin voimia tommoinen...
Sinun tulisi ymmärtää sellainen asia, että parisuhde on kahden kauppa. Kun sinä et jaksa, miehen on tultava avuksi. Sinun pitää myös ymmärtää vaikka tuossa suutelemisessa, että miksi mies suutelisi sinua intohimoisesti, kun se ei johda minnekään? Eikö hellyyden osoituksena yleisesti käytetä pelkkää suukkoa? Tuskin kielareita?
Kumpikaan teistä ei kuuntele toisen tarpeita. Miehesi on sika. Jättänyt kaiken sinun harteillesi ja sen seurauksena sinä et jaksa/halua seksiä. Tämä seksittömyys taas johtaa siihen, että mies ei halua edes yrittää perhe-elämää. Ainoa vaihtoehto on "Ritva68" esittämä teksti. Miehesi on kyllä mielestäni erittäin kypsymätön.
Ihan sinunkin terveyttäsi ajatellen, käy hammaslääkärissä paikkauttamassa ne reiät. Ei voi miehesikään enää käyttää sitten niitä (teko)syynä.
"mutta en vaan aina jaksa ja jos mieheni on käyttäynyt ilkeästi minua kohtaan niin miksi minun pitäisi tuolla tavalla palkita häntä ilman että hän edes pyytäisi anteeksi ilkeyttänsä minua kohtaan"
Seksin ei pitäis olla mikään palkinto suhteessa mutta ei tuollaisenmieen kansa voi edes seurustella. Miehes kuulostaa jo pahasti narsistilta jolle sinä olet vain välinen ja palvelija joka tekee kaiken.
Eroa sehän on tämän sivuston ratkaisu joka ongelmaan ja mies on aina se syypää. Saman jargonian jos olis ladellu mies täällä vaav toitotettais et " koita ymmärtää naiset on sellaisia" Suoraansanottuna...tuttaa lukea aina näitä miehiä syyllistäviä kommentteja. Mieti olet itse ongelmasi aiheuttanut kun olet tehnyt tuollaiselle " ongelma ihmiselle" lapsen. Ole hiljaa äläkä syytä toisia. Nyt voit aikasi kuluks peukutella alaspäin tätä viestiä.
Se on ihan hyvä, että ajattelet niin, että jotain voisi olla vielä tehtävissä. Se on kuitenkin selvää, että yksin et siihen pysty.
Kirjoita ylös kaikki ne asiat, jotka mielestäsi ovat pielessä teidän suhteessa. Pyydä myös kundia tekemään samoin. Käykää yhdessä ne asiat läpi. Heräisikö siitä kenties keskustelua? Jos ei herää, niin silloin voit todeta, ettei hän sinusta eikä perheestään välitä, saati sitten, jos hän ei edes suostu listaamaan asioita.
On tärkeää, että sinulla on ylhäällä nämä kaikki asiat, sillä jos vain alat juttelemaan hänen kanssaan yksittäisistä asioista, yhden asian nyt, toisen tunnin päästä jne., hän saattaa tarttua johonkin pieneen asiaan niin, ettet pääse koko asiassa eteen päin.
Käykää siis kerralla kaikki läpi.
Asia valkenee varmasti molemmille, eikä tarvitse enää lillua ajatuksessa "josko se tästä" vaiko ei.Epävarmuus asiain tilasta, se vasta syö ihmistä.
Hyvä nainen, ala pitää huolta itsestäsi ja tehdä asioita, joista nautit, vaikka ilman miestä. Et häviä siinä mitään vaan saatat saada perspektiiviä asioihin. Onni ei riipu miehestä.
Miehelläsi saattaa hyvinkin olla ikäkriisi. Hän on ehkä lapsen myötä havahtunut siihen, ettei olekaan kuolematon ja että nyt on tullut tehtyä koko loppuelämään vaikuttava valinta. Toimeentulokin varmaan stressaa ja on ehkä vaikea saada otetta elämään. Mutta: sun ei tarvitse ottaa miehen taakkoja omille harteillesi. On ok olla empaattinen, mutta ei pidä mennä liiaksi mukaan. Ilmaise selväsanaisesti, provosoitumatta, millaista käytöstä et hyväksy. Ja vastaavasti, on hyvä antaa palautetta, jos jokin asia on sujunut hyvin tai on ollut hyvä päivä.
Sen vielä neuvoisin, että älä kosta. Tee niin kuin itsestäsi oikealta tuntuu, vaikka toinen tekisi väärin. Huonoa kohtelua ei pidä hyväksyä, mutta ei myöskään vastata samalla mitalla, koska "toi aloitti" tai "kun toikaan ei, niin en mäkään". Harva ihminen tajuaa katsoa peiliin, jos loukkaukseen vastataan loukkauksella. Mikäli haluaa jatkaa yhdessä, ei kannata kaivaa kuoppaa syvemmälle.
Seksiä ei pitäisi ajatella palkintona vaan siihen pitäisi ryhtyä vain siksi, että haluaa itse ja/tai haluaa tuottaa nautintoa puolisolleen. Seksin ei tartte olla samanlaista, mihin on joskus tottunut eikä aina tarvitse tuntea itseään intohimoiseksi viettelijättäreksi, Sloggeillakin voi pärjätä jonkin aikaa ;) Mutta tietysti on selvää, että jos ei tunne itseään hyväksytyksi, ei halua päästää toista fyysisestikään lähelle.
Mä en jaksa tekosyitä, kuinka vauva muka pilaa kaiken. Aikuisen ihmisen pitäisi kestää, että omat tarpeet jäävät toiselle sijalle. Läheisyyttä, hellyyttä, ystävällisyyttä tarvitaan silti aina. Kahdenkeskinen aika kodin ulkopuolella on toki ihanaa, mutta vähintään yhtä tärkeää on päivittäinen yhteys ja kiinnostus toisen asioihin. Siihen ei tarvita kynttiläillallisia - esim. meille henkireikänä on ollut kävelyillä käyminen (lasten kanssa tai ilman) ja saunan lauteilla istuskelu ja juttelu.