Olen yh-äidin ainut lapsi. Äidilläni ei ole ollut miessuhteita, tai ainakaan hän ei ole niitä kotiin tuonut. Suvussani 4/5 on eronnut ja loput "suhteet" ovat ongelmallisia. Minä olen yrittänyt "seurustella". Ensimmäisen "seurustelukumppanin" kanssa minulla on lapsi, mutta lapsi ei tapaa isäänsä koskaan.. olen siis yh itsekkin. Koska tuo ensimmäinen "suhde" meni päin seiniä(pahoinpitely, valehtelu ja ehkä jopa pettäminen), en ole osannut edes toivoa uutta.
Minulla ei siis ole ollut edes minkäänlaisia "yhden yön juttuja" ja sana "vakiopano" saa minut oksentamaan... mutta olen nyt tapaillut yhtä miestä pari kuukautta. Hän jo alussa sanoi, ettei halua mitään vakavaa... johtuen menneisyydestään. Nyt olen sitten ilmeisesti tuo "vakiopano" tämän seuraksena koko maailmankuvani on romahtanut, nyt inhoan itseäni, silti minulla ei ole muuta, kukaan ei ole koskenut minuun vuosiin, kun joku edes ottaa kädestä se on minulle enmmän kuin mikään muu... Järki sanoo, että LOPETA, ja tunteet sanoo toista... ahistaa, jos lasta ei olisi...
Ajaudun aina kai tällaisiin toivottomiin suhteisiin, kun en tiedä mitä se parisuhde oikein on... Itse annan toiselle kaiken ja vähän enemmänkin, omat asiat jätän toiseksi, sitten maailmani kaatuu kun toinen sanookin hyvästi. Minulla ei ole myöskään kavereita, joiden kanssa voisin keskustella.
En jaksa enää, en pysty sanomaan ei ja samaan aikaan revin itseni henkisesti riekaleiksi. Minun elämässäni ei ole mitään muuta pysyvää kuin monet erilaiset ongelmat. En edes tiedä mitä haen tällä kirjoittelulla, mutta pakko purkautua johonkin.
Minulla ei siis ole ollut edes minkäänlaisia "yhden yön juttuja" ja sana "vakiopano" saa minut oksentamaan... mutta olen nyt tapaillut yhtä miestä pari kuukautta. Hän jo alussa sanoi, ettei halua mitään vakavaa... johtuen menneisyydestään. Nyt olen sitten ilmeisesti tuo "vakiopano" tämän seuraksena koko maailmankuvani on romahtanut, nyt inhoan itseäni, silti minulla ei ole muuta, kukaan ei ole koskenut minuun vuosiin, kun joku edes ottaa kädestä se on minulle enmmän kuin mikään muu... Järki sanoo, että LOPETA, ja tunteet sanoo toista... ahistaa, jos lasta ei olisi...
Ajaudun aina kai tällaisiin toivottomiin suhteisiin, kun en tiedä mitä se parisuhde oikein on... Itse annan toiselle kaiken ja vähän enemmänkin, omat asiat jätän toiseksi, sitten maailmani kaatuu kun toinen sanookin hyvästi. Minulla ei ole myöskään kavereita, joiden kanssa voisin keskustella.
En jaksa enää, en pysty sanomaan ei ja samaan aikaan revin itseni henkisesti riekaleiksi. Minun elämässäni ei ole mitään muuta pysyvää kuin monet erilaiset ongelmat. En edes tiedä mitä haen tällä kirjoittelulla, mutta pakko purkautua johonkin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei tuohon kirjoitukseesi voi sanoa muuta kuin että vaihda elämäntapaa. Ala harrastamaan, tapaa ihmisiä ja sitä rataa. Näin saat uusia ystäviä ja elämä muuttuu mielekkäämmäksi. Myös lapsesi hyötyy tästä.
Etkö voisi tuon "vakipanon" kanssa keskustella siitä, että tunnet itsesi arvottomaksi hänen kanssaan ja se puolestaan johtuu sinun menneisyydestäsi. Haluat jotain vakituisempaa ja vakavampaa, et halua olla lelu, jota käytetään sen aikaa kunnes saadaan uusi.
..ikävä kyllä elämän tavan vaihdos tässä tilassa on liian isoa asia, minä en jaksa nyt tehdä suuria muutoksia, kunhan jaksan tämän päivän on tarpeeksi juuri nyt.
"Vakiopanolle" sanoin hyvästit.. pahoitteli tilannetta... mutta ei vaikuttanut mitenkään pettyneeltä :(((( mie en ssi merkinnyt sillekkään mitään...
vaihe yksi:Opettele arvostamaan itseäsi,siten saat myös arvostusta muilta.Tämä on tärkein askel.Opittuasi tämän ota yhteyttä saat askel numero kaksi.
...arvostaa itseään, kun ei koskaan saa mitään hyvää palautetta toisilta. Parempi olla yksin, niin ei ainakaan tee mitään väärää... Jos omatunto on rikottu ihan alusta asti, sen kokoaminen kaikista vakuutteluista huolimatta on toivoton tehtävä. Minä käytännössä tiedän nämä asiat, mutta kun se sisin olemus "pelkää", eikä luota kehenkään... miten voit oppia luottamaan jos kerta kerran jälkeen kohdallesi sattuu valehtelevia ihmisiä? Tämä sama pätee myös oman itsensä arvostamisessa.