Ikävä on kova. Ja välillä myös katkeruuden tunne. Rakkautta ei saisi vannoa kovin kevyesti. Varsinkaan jos päättää lopettaa rakastamisen hädin tuskin sen aloitettuaan.
Sait rakastumaan. Tulit itse, pyytämättä. Teit minusta miehen... Ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Et olisi saanut tehdä noin ja sen jälkeen vain lopettaa kuin seinään vaikka sinulla muuten vaikeuksia onkin. Minäkin olen ihminen. Minullakin on tunteet. Minullakin on vaikeuksia. Minäkin sairastan. Minullakin on lapsia, joilla on omat ongelmansa. En katso ansainneeni ihan tällaista. Elämäni hienoin 3 kuukautta, aika jota olin odotellut jo 10 vuotta, päättyy pariin lyhyeen viestiin. Joskus pahimpina hetkinäni ajattelen että halusit vain testata onko minusta mihinkään. Että koko viime kesä oli vain testi jonka reputin. Testi joka alkoi 10 vuotta sitten. Vaisu anteeksipyyntö ei ihan kaikkea korjaa, varsinkin kun tuntuu että pyysit anteeksi vain siksi että et halunnut olla kovin ilkeäkään. Et siksi että olisit oikeasti halunnut pyytää anteeksi. Ja miksi olisitkaan halunnut. Ethän sinä mitään väärää tehnyt. Rakkautesi vain loppui. Halusit vain saada minut lopettamaan ruikuttamiseni.
Sanot nyt että sinun olisi pitänyt peruutella kuten olet ennenkin tehnyt. Onneksi sentään tajusit alkaa peruuttelemaan aiemmin kuin entisten miestesi kanssa. Onneksi itsellesi... Ei minulle. Kuvailet itseäsi erorysäksi. En minä sitä uskonut. Enkä usko vieläkään, vaikka ehkä olisi syytä. En pidä siitä mitä teit ja varsinkaan siitä kuinka yhtäkkisesti sen teit, minun jättämiseni, mutta en myöskään voi lopettaa rakastamista. Mutta ongelmahan on minun.
En saa sinua mielestäni. En saa nukuttua. En syötyä. En voi edes lukea. Itken melkein päivittäin, ilman näkyvää syytä. En voi puhua tästä kenenkään kanssa kuulostamatta märisevältä epämieheltä.
Ei noin saa tehdä. Ei noin julmasti. Olisin mielestäni ansainnut edes muutaman sanan vaikka puhelimessa. Pari riviä tekstiä... Miten sinä voit olettaa että sen pitäisi riittää siihen että saan rauhan ja voin jatkaa sitä, minkä sait hetkeksi unohtumaan... Tavallisena, tylsänä ja harmaana, hyvin pienenä miehenä olemista? Minä TIEDÄN ettet sinä ole paha. Tiedän että pidät minusta. Tiedän ettet tarkoituksellisesti halua minulle pahaa... PUHU MINULLE!! Tiedät etten oikeasti ole vihainen tai katkera, vaikka nyt tuntuukin siltä. Petetyltä. Itseensä ja sinuun pettyneeltä. Voi luoja että minä kaipaan sinua.
Sait rakastumaan. Tulit itse, pyytämättä. Teit minusta miehen... Ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Et olisi saanut tehdä noin ja sen jälkeen vain lopettaa kuin seinään vaikka sinulla muuten vaikeuksia onkin. Minäkin olen ihminen. Minullakin on tunteet. Minullakin on vaikeuksia. Minäkin sairastan. Minullakin on lapsia, joilla on omat ongelmansa. En katso ansainneeni ihan tällaista. Elämäni hienoin 3 kuukautta, aika jota olin odotellut jo 10 vuotta, päättyy pariin lyhyeen viestiin. Joskus pahimpina hetkinäni ajattelen että halusit vain testata onko minusta mihinkään. Että koko viime kesä oli vain testi jonka reputin. Testi joka alkoi 10 vuotta sitten. Vaisu anteeksipyyntö ei ihan kaikkea korjaa, varsinkin kun tuntuu että pyysit anteeksi vain siksi että et halunnut olla kovin ilkeäkään. Et siksi että olisit oikeasti halunnut pyytää anteeksi. Ja miksi olisitkaan halunnut. Ethän sinä mitään väärää tehnyt. Rakkautesi vain loppui. Halusit vain saada minut lopettamaan ruikuttamiseni.
Sanot nyt että sinun olisi pitänyt peruutella kuten olet ennenkin tehnyt. Onneksi sentään tajusit alkaa peruuttelemaan aiemmin kuin entisten miestesi kanssa. Onneksi itsellesi... Ei minulle. Kuvailet itseäsi erorysäksi. En minä sitä uskonut. Enkä usko vieläkään, vaikka ehkä olisi syytä. En pidä siitä mitä teit ja varsinkaan siitä kuinka yhtäkkisesti sen teit, minun jättämiseni, mutta en myöskään voi lopettaa rakastamista. Mutta ongelmahan on minun.
En saa sinua mielestäni. En saa nukuttua. En syötyä. En voi edes lukea. Itken melkein päivittäin, ilman näkyvää syytä. En voi puhua tästä kenenkään kanssa kuulostamatta märisevältä epämieheltä.
Ei noin saa tehdä. Ei noin julmasti. Olisin mielestäni ansainnut edes muutaman sanan vaikka puhelimessa. Pari riviä tekstiä... Miten sinä voit olettaa että sen pitäisi riittää siihen että saan rauhan ja voin jatkaa sitä, minkä sait hetkeksi unohtumaan... Tavallisena, tylsänä ja harmaana, hyvin pienenä miehenä olemista? Minä TIEDÄN ettet sinä ole paha. Tiedän että pidät minusta. Tiedän ettet tarkoituksellisesti halua minulle pahaa... PUHU MINULLE!! Tiedät etten oikeasti ole vihainen tai katkera, vaikka nyt tuntuukin siltä. Petetyltä. Itseensä ja sinuun pettyneeltä. Voi luoja että minä kaipaan sinua.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Vaikka kaipaat häntä, niin hän satutti sinua. Sinä et ollut oikea hänelle. Hän lähti. Älä jää ikävöimään liian pitkäksi aikaa. Hän ei ole sen arvoinen, sillä ei antanut arvoa sinulle.
Voimia.
Eihän tänne millään saa koko tarinaa ja sen eri puolia mahtumaan... Hän on arvokas. Hän on kaiken mahdollisen rakastamisen arvoinen. Tuossa yllä ei ole kuin pintaraapaisu siitä mitä viime viikkojen aikana on ajatuksissa liikkunut. Tunnelmat vaihtelevat itseinhosta ja ikävästä syyttelyyn ja itsesyytöksiin. Ja kaikkeen tuolta väliltä.
Ehkä en ollut oikea. En ollut vääräkään, tiedän senkin. Sen tiedän etten koskaan ole vastaavaan ihmiseen törmännyt. Mikään tai kukaan ei ole saanut aikaan samanlaista tunnetta. Ei ennen eikä varsinkaan jälkeen sen, kun kaikki oli ohi. Ehkä vain en ole itse siinä kunnossa että kykenisin käsittelemään tämän kuten pitäisi. Kuin mies...
Näyttäkää hyvät ihmiset se rakkautenne jos sitä on. Älkää tehkö samaa virhettä kuin minä... Kellutte tyytyväisenä siinä omassa hyvänolontunteessa näkemättä sitä ettei se toinen ehkä enää kellukaan. Näkemättä ennen kuin on liian myöhäistä.
tuli itku kun luin tämän.
Kaksi kuukautta nyt. Kerran olen sinut sinä aikana nähnyt, lyhyesti. Silloinkaan en saanut sanottua läheskään kaikkea mitä aioin. Tuttu tilanne: Ympärillä lasta ja koiraa, sinä sohvan toisessa nurkassa, televisio päällä... Et paljoa puhunut.
Miksi meille kävi näin? Miksi se, mikä oli vielä kesällä, ilo, puhuminen, hymy... Miksi ne kummaltakin katosivat? En millään pysty ottamaan kaikesta syytä yksin omalle kontolleni, vaikka hetkittäin sinä tunnut niin väittävänkin. Näen ja kuulen pettymyksen sinusta. Eniten vaikutat pettyneen juuri puhumiseen. Ja olen siihen minäkin pettynyt. Tiedän etten viime tapaamisillamme juuri saanut puhuttua, mutta tiedät kyllä mistä se johtui. Se johtui siitä että olit niin etäinen ja viileä. Mikään mitä sanoin tai tein ei mennyt perille. Tai noin minä sen ainakin koin. Menin jumiin, en ymmärtänyt mistä on kyse. Mutta nyt annoit ymmärtää etten puhunut koko suhteemme aikana. Sitä minä en ymmärrä. Se ei yksinkertaisesti ole totta.
Eniten silti sattui se kun sanoit että minun pitäisi hommata nainen. Minulla oli nainen jota rakastin enemmän kuin mitään muuta ikinä. Miten sinä kuvittelet että sen tilan joku muu yhtäkkiä voisi täyttää?
Minä voisin tehdä mitä tahansa jos sallisit. Jos vain antaisit merkin. En saa sinua mielestäni!