Olen vuoden suunnitellut rituaalia. Tapahtumasarjaa. Jolla lähden tästä maailmasta. 22. päivä siitä tulee tasan vuosi. Minun syntymäpäiväni. Viime vuonna samaan aikaan sulhaseni hirtti itsensä parvekkeelle. Hän oli sielunkumppanini, paras ystäväni, vihamieheni.. Hän oli koko universumi minulle. Maailmankaikkeus.
Olen juossut kaduilla huutaen, kiljuen, repien hiuksia päästäni.
Olen viillellyt, polttanut itseäni.
Olen kirjoittanut kirjeitä hänelle, polttaen ne.
Olen syyttänyt itseäni, ja myös tuttujamme.
Puhunut päivittäin hänen kanssaan pääni sisällä vuoropuheluja.
Olen ollut psykoosissa hän vierelläni selittäen, että olin aijemmin psykoosissa ja että olin kuvitellut hänen tappaneen itsensä.
Olen jo hutikoimalla yrittänyt mennä hänen perässään tappavalla määrällä psyykelääkkeitä, nukuin kolme päivää ja jouduin vain osastohoitoon.
Olen käynyt terapiassa, olen puhunut.
Olen käsitellyt päivittäin, nyt melkein vuoden sulhaseni itsemurhaa.
Minulla ei koskaan ollut perhettä. Laitoksia ja perhekoteja. Hän oli perheeni. Minulla ei koskaan ole ollut oikeita ystäviä. Koska kiltin luonteeni takia tulen aina vain hyväksikäytetyksi ja saan siipeeni. Hän oli suojani. Hän oli tukeni.
Hän jätti kirjeen. Kiitti kaikkia ketkä ovat olleet hänen tukenaan ja pyysi anteeksi kaikilta keille oli joskus tehnyt pahaa. Hän aikoi kuunnella vielä hetken musiikkia ja sitten narahtaa. Sellaisen viestin hän jätti. Ei muuta. Kuin itsensä roikkumassa parvekkeelta.
Häntä kaipaamaan jäivät 8 vuotias tytär ja 22 vuotias kihlattu, ja sadat tuttavat ympäri suomea, ystävä, kaverit, perhe..
Hän oli maailmani. Minä jätän tänne, teille, jäähyväiskirjeeni. Sillä muita minulla ei ole. Vain te, nettituttavuudet. Tämä särkee jo muutenkin sydämmeni, mutta mieluummin teille, jotka ehkä ymmärrätte minun pohjattoman pahan oloni, kuin poliisille tai ambulanssi kuskeille. Pahimmalta tuntuu kuolla yksin. Kun maailmassa niin paljon ihmisiä on.
Sen halusin sanoa.
Että tuntui pahalta, kun jäin yksin.
Olen juossut kaduilla huutaen, kiljuen, repien hiuksia päästäni.
Olen viillellyt, polttanut itseäni.
Olen kirjoittanut kirjeitä hänelle, polttaen ne.
Olen syyttänyt itseäni, ja myös tuttujamme.
Puhunut päivittäin hänen kanssaan pääni sisällä vuoropuheluja.
Olen ollut psykoosissa hän vierelläni selittäen, että olin aijemmin psykoosissa ja että olin kuvitellut hänen tappaneen itsensä.
Olen jo hutikoimalla yrittänyt mennä hänen perässään tappavalla määrällä psyykelääkkeitä, nukuin kolme päivää ja jouduin vain osastohoitoon.
Olen käynyt terapiassa, olen puhunut.
Olen käsitellyt päivittäin, nyt melkein vuoden sulhaseni itsemurhaa.
Minulla ei koskaan ollut perhettä. Laitoksia ja perhekoteja. Hän oli perheeni. Minulla ei koskaan ole ollut oikeita ystäviä. Koska kiltin luonteeni takia tulen aina vain hyväksikäytetyksi ja saan siipeeni. Hän oli suojani. Hän oli tukeni.
Hän jätti kirjeen. Kiitti kaikkia ketkä ovat olleet hänen tukenaan ja pyysi anteeksi kaikilta keille oli joskus tehnyt pahaa. Hän aikoi kuunnella vielä hetken musiikkia ja sitten narahtaa. Sellaisen viestin hän jätti. Ei muuta. Kuin itsensä roikkumassa parvekkeelta.
Häntä kaipaamaan jäivät 8 vuotias tytär ja 22 vuotias kihlattu, ja sadat tuttavat ympäri suomea, ystävä, kaverit, perhe..
Hän oli maailmani. Minä jätän tänne, teille, jäähyväiskirjeeni. Sillä muita minulla ei ole. Vain te, nettituttavuudet. Tämä särkee jo muutenkin sydämmeni, mutta mieluummin teille, jotka ehkä ymmärrätte minun pohjattoman pahan oloni, kuin poliisille tai ambulanssi kuskeille. Pahimmalta tuntuu kuolla yksin. Kun maailmassa niin paljon ihmisiä on.
Sen halusin sanoa.
Että tuntui pahalta, kun jäin yksin.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitä siitä tulisi jos kaikki omaisensa menettäneet tekisivät itsemurhan? Kun rakas ja läheinen kuolee, niin useimmat sanovat, että se ensimmäinen vuosi on raskain ja sitten alkaa jotenkin helpottaa.
Oletko sittenkään varma, että tuon ratkaisun tehtyäsi tapaat sulhasesi? Syntyykö ihminen tänne vain sitä varten, että tekee omaehtoisen kuoleman?
Tietenkin itsekukin vastaa omasta iankaikkisuuskohtalostaan? Kuitenkin kuolema ei koskaan jätä: se on jokaisella edessä ilman suunnittelemattakin?
Kun on oikein paha olla, niin ratkaisu, jolla voi itse hallita tilannetta ja uhmata kohtaloaan, tunuu helopukselta ja jopa juhlalliselta, mutta onko lopputulos sellainen?
Ihmisen elämä ei pääty kuolemaan.
Pyysikö hän sinua tulemaan oman käden kautta perässä? Tuskin. Vuosi on lyhyt aika. Ei minullakaan ole ketään ja olen hyvästellyt aikoinaan erään rakkaan ihmisen. Alkuaika oli kamalaa, mutta nyt vuosien jälkeen helpottanut. Itsemurhaa itsekin mietin, ei tämä ole ihmisen elämää, yksinäisyys on musertavaa, mutta periksi en anna, älä anna sinäkään....
Mitä sulle sanos. Sulhases halus kuolla vaikka hällä oil sinut.
Sinä päätät yksin nyt mitä teet. Hän ei kysynyt edes sulta, rakkaimmaltaan.
Sinä päätät elämäsi tai jatkat sitä............vastuu on sinun..............
Elämä on joskus pitkä joskus lyhyt. Mikä kiire täältä on pois kun meillä on tämä ihmeellinen maailmankaikkeus ja sen ikuinen virta ympärillämme?
Oletko varma, että kuolema on varmasti loppu, joka pelastaa sinut kaikelta tuskalta? Jos maailmankaikkeus kaikeissa ihmeellisyydessään on kyennyt luomaan juuri sinut jokaisen ja jokaisen kärsimyksesi ja ongelmansi kerran, niin miten voit olla varma, että maailmankaikkeus ei voi luoda juuri sinua uudestaan, jolloin joudut elämään kaikki kärsimyksesi läpi uudestaan?
Mikään kärsimys ei ole pysyvää eikä ikuista. Kuuntele vaikka kaunista musiikkia ja anna sen värähtelyn ja rauhan tyynnyttää ja muistuttaa sinua siitä.
https://www.youtube.com/watch?v=Lt9TGrwlDZQ
Meillä on vain tämä hetki eihän se paljon ole, mutta se on kaikki ja kaikkein arvokkainta mitä meillä ikinä on.
Elämässä törmää niin moneen "ylitsepääsemättömään" tai se tuntuu siltä silloin, juuri sillä hetkellä, ajanjaksolla. Mutta jokaisen pimeän tunnelin päässä löytyy ulospääsy. Mitä kaikkea ihmisen täytyykään kokea, jotkut enemmän, jotkut vähemmän, mutta kaikki me kohtaamma jotain todella surkeata jossain elämämme vaiheessa. On hyvä päästää ulos nuo tuskaiset asiat, vaikka juurikin täällä, tuntemattomille ihmisille, mutta jotenkin voin samaistua tuskaasi, vaikka kokemukset ei ihan samat ole. Mutta hetkikerrallaan eteenpäin, ei murhetta huomisesta, eikä menneitä mukana kanneta. Elämä on niin kallisarvoinen, niin lyhyt. Joka päivästä otettava irti se ilo, jokaisessa päivässä on silti jotain hyvää, olemma silti vielä täällä :) ja ainuita jotka voidaan vaikuttaa seuraavaan päivään, ollaan me itse :) pää pystyyn, katse kohti seuraavaa hetkeä, sinä selviät, sinulla on vielä kaikki edessä :) mitä kaikkea elämällä on vielä tarjottavana, ei tiedä.. Mutta mielenkiinnolla elementin ja etsien.. Jotain siellä on :)
Elä päivä kerrallaan. Ei mikään ihminen toivu menettämisestä heti. Vuosi ei riitä.
Lääkärit sanoo että 6 vuotta mutta sekään ei riitä. Minulla on menny 20 vuotta ja aina sinä päivänä kun läheltäni lähti niin muistuu mieleen se päivä jolloin se tapahtui. Aika parantaa ja meistä kaikki on yksilöitä.
Olen toiminut monen vanginkans, sairaitten ihmisten vaikka itselläni on jäänyt menneisyydestä syvät arvet. Älä usko kaikkea mitä sanotaan vaan kuuntele itseäsi ja elä päivä kerrallaan.
Jos olisit itsesi hävittänyt niin olisit sen jo tehnyt.
Minä tiedän että aika parantaa. Koskaan en löydä enään kaltaistani kumppania elämään mutta annan ajan mennä ja jouluna aina tulee itku mutta se rohkaisee aina miettimään että tänään kovissakin vaikeuksissa pystyn päihittämään kaiken pahan koska kokemus menettämisestä on niin voimakas että mikään ei satuta enään.
Yksiasia joka antaa parhaan lohdun elämään on osoittaa toiselle hyvää kaikella rehellisyydellä vaikka tuntuisi kuin pahalta niin se tulee suoraan sydämmestä.
Rankat kokemuset on minusta tehny todella hyvän ihmisen. Siunausta.