Olen seurustellut nykyisen mieheni kanssa jo 12 vuotta ja viime kesänä menimme naimisiin. Reilu vuosi sitten ostimme appivanhempien omakotitalon ja he muuttivat pienempään asuntoon. Nyt he juoksevat päivittäin kotonamme (omilla avaimillaan) kun itse olemme työssä, ulkoiluttavat koiriamme, syöttävät niitä (mistä seurauksena koirien lihominen), touhuavat pihassamme ja puutarhassa kysymättä meiltä yhtään mitään, säätelevät lämmityksiä oman mielensä mukaan. Olen yrittänyt puhua asiasta hienovaraisesti mieheni kanssa loukkaamatta häntä ja kertoa, että en tunne taloamme omaksi kodikseni niin kauan kuin appivanhemmat pitävät sitä heidän kotinaan (vieläkin)! Osaako joku kertoa miten tämän saisi loppumaan ilman isompaa riitaa?
Oma koti???
Hermoraunio
102065
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Meille olisi todennäköisesti käynyt samoin aikoinaan kun appivanhemmat tarjosivat taloaan meille ja itse olisivat muuttaneet viereiseen kerrostaloon. Ajattelin jo silloin että siitä ei tulisi mitään. He varmasti hyppäisivät meillä yhtenään ja appivanhempani tuntien mitään remonttia ei olisi saanut tehdä kun se maksaa ja sehän on ollut niin hyvä talo jo vuosikymmeniä.
Olen tyytyväinen siitä että emme ottaneet tarjousta vastaan vaan rakensimme oman kodin. Tosin yrittivät he puuttua nykyiseen kotiimmekin kantamalla yöpöytää sängynpeitettä lamppuja ym. Mutta nyt se onneksi on loppu!
Vaihtakaa lukot ja tee pihassa jotain radikaalia muutosta että he huomaisivat jos kehtaa tai uskalla suoraan sanoa.
suoraan, että et halua heidän käyvän teillä silloin, kun ketään ei ole kotona. Sinun käytöksesi nyt ei jää heiltä huomaamatta kyllä. Jotenkin he eivät ole vielä luopuneet omasta entisestä kodistaan, mikä ei olekaan meille vanhoille ihan helppoa. Toisaalta sitten et voi vaatia, että he aina kun haluat, ulkoiluttaa koiria, kastelee kukkia. Minusta lukon vaihtaminen olisi pahin mahdollinen teko. Varmaan miestäsi tilanne ei niin paljon vaivaa, mutta sinulle se on hankalaa. Yritä vedota vaikka siihen, että et halua heidän käyvän siellä, kun on aamuisin kiire, ja paikat ovat rempallaan.
Ostimme äidiltäni talon. En vaihtanut lukkoa, vaan asensin "varkaiden varalle" turvalukon, jonka vara-avainta en tarjoillut sukulaisille ja pihalle kameravalvonnan. Sain makeat naurut katsellessani valvontakuvaa, kun "talonomistajana" itseään pitävä yritti puolituntia saada ovea auki. Lisäksi laitoin munalukot piharakennusten oviin taas "varkaiden" varalle. Se tehosi. Nyt jo soitetaan etukäteen ennen kuin tullaan esim. Hakemaan sitä ja tätä "joka ei kuulunut kauppaan".
Jotenkin lukot liittyy yksityisyyteen ja kamera, josta jokainen sukulainen on tietoinen, varmistaa sen, että jos omia aikojaan tullaan pihalle pyörimään, se jää nauhalle.
Puhu miehelle varovasti asiasta. Asia mutkistuu, jos talo saatu alle markkinahinnan, eli "kiitollisuus" velvoittaa.
Sama tilanne täällä. Tuntuu välillä et hermot menee. Viimeksi tänään kunnolla miehen kans keskusteltu asiasta. Olen tässä viimeisen viikon katsellut, kun appiukko tulee sisään mitään koputtelematta ja ilmoittamatta. Ja kun tämä ei jää kertaan päivässä vaan parhaimmillaan kolme kertaa päivässä. Mihin aikaan päivästä tahansa. Vierailuajat aamu kahdeksasta ilta yhdeksään. Yritä siinä sitten rauhoittua sohvalle, kun koko ajan saa pelätä et ovi käy. Eikä auta vaikka ovi on lukossa,,,,silloinhan voi soittaa ovikelloa. Toki on kiva et käy katsomassa lapsia, mutta kyllä minusta vähemmänkin pitäisi riittää.
Miten te selviätte tässä maailmassa, olemalla hiirulaisia lopun elämää. Eikö asiallisesti puhuminen olisi ratkaisu. Pientä toipumisaikaa voi antaa, oman rakkaan pihapiirin menettäminen voi olla raskasta, mutta rajat pitää vetää. Keitä kahvit ja sano, että sinulla on ongelma, haluaisit, että tämä tuntuu omalta kodilta, mutta kun... Ensin juttelet oman miehesi kanssa, uskalla sanoa omat tuntemukset ja sitten käsittelyyn anoppi/appi. Jos parisuhteessa ei voida puhua näin "suurista" asioista, voit lähteä eri suuntaan. Pelkuruus voi olla oman elämän tuhoamista.
Itse olen mies. Ostimme appivanhempieni talon jo viitisentoista vuotta sitten. He ovat "hoitaneet" taloutta enemmän tai vähemmän koko ajan. Välillä olemme riidelleet asiasta vaimoni kanssa kovastikin. Sittemmin olen tavallaan luovuttanut ja ajatellut, että kaipa se vaimoakin jossakin vaiheessa rupeaa ärsyttämään.
Eilen sitten kuppi tuli täyteen. Täyttymisen olen vähitellen huomannut. Seurauksena aivan järjetön tunteidenpurkaus niin vaimon kuin appivanhempien osalta. Heidän mukaan "kiittämättömyys, he vain tarkoittivat hyvää, tulette huomaamaan, ette ole samaa kokenut kuin me...jne.jne...).
Itselläni on hyvät välit appivanhempiini ja seurasin tapahtumia sivusta. Nyt mielestäni on hyvä, kun he ovat asiansa julki saaneet. Toivottavasti "kohtuus kaikessa"- asenne valtaa alaa puolin ja toisin.
Haluan vain sanoa, että tehkää heti selväksi missä "auttamisen" rajat kulkevat. Saako pyykin pestä, silittää, astianpesukoneen tyhjentää, sängyt petata. Vai rajoittuuko apu koirien ulkoiluttamisen tms. Kaikki perheet ovat erilaisia. Patenttivastausta ei voi antaa.
Johan loppuu ramppaaminen.
Asiasta olen kyllä keskustellut mieheni kanssa useammankin kerran mutta koska asia ei häntä häiritse, ei hän myöskään ota minun puheitani vakavasti. Se onkin ikävää, että en saa häneltä minkäänlaista tukea tässä asiassa. Lukot ovatkin menossa vaihtoon lähiaikoina (tulee tosin kalliiksi) mutta en tiedä ratkaiseeko se mitään. Mieheni saattaa kuitenkin antaa uuden lukon avaimen heille. Itselläni on aika kestävät hermot mutta nyt alkaa tosiaan "kuppi" tulla täyteen. Ärsyttävintä on se, että kun he tietävät meidän olevan poissa (vaikka vain tunninkin verran) he SYÖKSYVÄT nopeasti kotiimme jotta ehtivät lähteä kun palaamme. Silloin kun olemme kotona, he käyvät meillä hyvin harvoin.
Mieheni kanssa meillä menee muuten erinomaisesti ja avioliittomme on onnellinen joten minusta pois lähteminen ei ole ratkaisu (sen arvoista tämä ongelma ei ole). Jos jostakin olen heille kiitollisuuden velassa, on muitakin tapoja osoittaa se kun antaa heidän jatkaa tätä touhua....
Aika siis näyttää auttaako puhe vai joudunko hyväksymään kaiken.
Elän itse samaa elämää. Minua ei pidetä omassa kotonani minään, tullaan silloin kun huvittaa, mieluiten heti aamusta ja viivytään iltapäivällä myöhään. Siinä sivussa laitetaan ruuat ja siivotaan ja ruokitaan koirat ja vaihdellaan eri tavaroiden järjestystä oman mielen mukaiseksi. Kyllä on sairasta, ja minä oon viittä vaille valmis koko touhuun ja vaihtamaan osoitetta. Tsemppiä..
Kiitos kannustuksesta, otan osaa myös sunkin puolestasi. Mun ongelma on onneksi ratkaistu. Hankittiin kotiin uudet lukot ja hälytysjärjestelmä ja samalla sanoin miehelleni, että niitä avaimia ei sitten saa kukaan ulkopuolinen joka ei talossa asu. Hän ymmärsi tilanteen (ihme kyllä) ja suostui siihen. Toivotaan, että sopimus pitää ja kaikki muuttuu paremmaksi. Tsemppiä sullekin!