Oltiin humalassa. Naureskelin sun kanssa jotain, ja jotenkin oli semmoinen fiilis et meillä on jotain syvempääkin kuin vain se moromoro-meininki. Että sä näkisit syvälle muhun, ja mä näkisin sussa jotain mitä muut ei. Niin kuin meillä olis ollut edellinen elämä jossain muualla, mutta yhdessä. Lähekkäin. Tai että semmoinen vois olla tulossa.
Ehkä mä vaan toivoin sitä.
Sulla oli onnellinen elämä, kuten mullakin. Kotona kaikki hyvin, tasaista ja lämmintä. Silti, ainakin mulla, oli pieni sisäinen polte siitä, että haluan olla sun lähellä. Edes viattomassa mielessä, hyvänä ystävänä. Että haluan tietää mitä sulle kuuluu tai jos sulla on paha mieli jostakin. Olla tukena jos sitä tarvit, tai iloita sun kanssa kun jotain hyvää tapahtuu. Jotain ihmeellistä, syvää ymmärrystä, jonka huomasin jo lyhyen tuttavuuden jälkeen.
En ehkä koskaan saa tietää, tunsitko samoin.
Mutta silloin, kun meillä oli tuo hetki, mä halasin sua. Halasin lämpimästi, vaikka meidän välit oli aina olleet hieman kohteliaan etäiset. Ehkä sen vuoksi, että molemmat haistoivat jo alusta alkaen tän kumman yhteisymmärryksen, jonka vuoksi piti olla erityisen varovainen eikä antaa kasvaa sen liian intiimiksi. Niin mä ainakin ajattelin. Sä et varmaan miehenä ajatellut mitään, kuten tavallista. Naiset on hyviä siinä, että ne kuvittelee äijille tunteita ja ajatuksia, joita niillä ei edes ole. Romantisoi jokaista tekoa ja elettä.
Mutta meillä oli ihan oikea hetki. Läheinen. Liian läheinen.
Mä halasin sua, pidin tiukasti kiinni ja hymyilin sun korvan taakse. Sulta tilanne riistäytyi vähän käsistä, sä nappasit mut tiukasti syliis ja suutelit vähän holtittomasti mun kaulaa, hellästi ja puolivahingossa. Sitten poskea. Huulia. Mä meinasin itkeä onnesta ja sekunnin sadasosan verran tunsin sen olevan enemmän oikein kuin minkään muun maailmassa. Sitten se pieni järjenääni herätti mut, irrottauduin susta ja katsoin surullisesti. Sanoin, ettei tää ole oikein. Ettei meidän kuulu tehdä näin. Näillä muutamilla sanoilla muistutin suakin kaikesta, mitä ei muutamalla sanalla voisi kellekään kertoa. Että meillä oli jo Ne Oikeat meidän rinnalla, kotona odottamassa. Että tässä ei enää ollut kyse parisuhteista, vaan myös perheestä. Toisella meistä. Sä katsoit mua yhtä surullisesti, kaipaavasti ja hädissäsi.
Hieman myöhemmin sä käperryit mun kainaloon illanvieton pidetessä. Meidän ympärillä oli muitakin, jotka tiesivät asioiden laidan edes jotenkin, mutta sä et välittänyt. Tulit mun viereen, käperryit pieneksi ja lämpimäksi, enkä mä muistanut nähneeni mitään suloisempaa. Silittelin sua, katselin ja kadotin ajan- ja paikantajun. En uskaltanut hengittää. Sä avasit silmäs ja katsoit muhun, mietit ääneen että mitä sun pitäis tehdä sun parisuhteelle nyt. Multa meinas haljeta sydän, kun sanoin ettei mitään. En uskonut, että mulla kerrankin oli järkeä enemmän kuin spontaania, uhkarohkeaa tunnetta ja hetkeen tarttumista. Sanoin että sä et tee yhtään mitään, me ei voida. Kysyit miks.
"Koska sä oot aina ollut niin onnellinen. Sä et voi jättää sitä kaikkea."
Tiesit, että olen oikeassa. Ettei monen vuoden onnistunutta suhdetta voi jättää pienen ihastuksen takia, oli fiilikset miten voimakkaat tahansa. Ymmärrettiin taas toisiamme täydellisesti sanomatta sanaakaan.
Mä silittelin sua loppuillan, tiesin että tää on meidän ainoa hetki. Ettei tule enää toista. Että meidän välien olis pakko viilentyä, ja molempien olis pakko keskittyä omaan elämäänsä. Jos me oltais oltu nuorempia, kokemattomampia ja vähemmän kärsineitä, me oltais jääty siihen ikuisiksi ajoiksi eikä seurauksilla olis ollut väliä. Mutta meille oli jo tullut ankeaa, aikuista pidättäytymisen kykyä ja järkeä, ja me päätettiin sanaakaan sanomatta unohtaa kaikki tunteet, mitä meillä saattoi olla kätkettynä syvälle jonnekin.
Ehkä se toinen elämä oli vielä tulossa. Ehkä jokin päivä sä olisit kokonaan mun, eikä me satutettais ketään.
Ehkä mä vaan toivoin sitä.
Sulla oli onnellinen elämä, kuten mullakin. Kotona kaikki hyvin, tasaista ja lämmintä. Silti, ainakin mulla, oli pieni sisäinen polte siitä, että haluan olla sun lähellä. Edes viattomassa mielessä, hyvänä ystävänä. Että haluan tietää mitä sulle kuuluu tai jos sulla on paha mieli jostakin. Olla tukena jos sitä tarvit, tai iloita sun kanssa kun jotain hyvää tapahtuu. Jotain ihmeellistä, syvää ymmärrystä, jonka huomasin jo lyhyen tuttavuuden jälkeen.
En ehkä koskaan saa tietää, tunsitko samoin.
Mutta silloin, kun meillä oli tuo hetki, mä halasin sua. Halasin lämpimästi, vaikka meidän välit oli aina olleet hieman kohteliaan etäiset. Ehkä sen vuoksi, että molemmat haistoivat jo alusta alkaen tän kumman yhteisymmärryksen, jonka vuoksi piti olla erityisen varovainen eikä antaa kasvaa sen liian intiimiksi. Niin mä ainakin ajattelin. Sä et varmaan miehenä ajatellut mitään, kuten tavallista. Naiset on hyviä siinä, että ne kuvittelee äijille tunteita ja ajatuksia, joita niillä ei edes ole. Romantisoi jokaista tekoa ja elettä.
Mutta meillä oli ihan oikea hetki. Läheinen. Liian läheinen.
Mä halasin sua, pidin tiukasti kiinni ja hymyilin sun korvan taakse. Sulta tilanne riistäytyi vähän käsistä, sä nappasit mut tiukasti syliis ja suutelit vähän holtittomasti mun kaulaa, hellästi ja puolivahingossa. Sitten poskea. Huulia. Mä meinasin itkeä onnesta ja sekunnin sadasosan verran tunsin sen olevan enemmän oikein kuin minkään muun maailmassa. Sitten se pieni järjenääni herätti mut, irrottauduin susta ja katsoin surullisesti. Sanoin, ettei tää ole oikein. Ettei meidän kuulu tehdä näin. Näillä muutamilla sanoilla muistutin suakin kaikesta, mitä ei muutamalla sanalla voisi kellekään kertoa. Että meillä oli jo Ne Oikeat meidän rinnalla, kotona odottamassa. Että tässä ei enää ollut kyse parisuhteista, vaan myös perheestä. Toisella meistä. Sä katsoit mua yhtä surullisesti, kaipaavasti ja hädissäsi.
Hieman myöhemmin sä käperryit mun kainaloon illanvieton pidetessä. Meidän ympärillä oli muitakin, jotka tiesivät asioiden laidan edes jotenkin, mutta sä et välittänyt. Tulit mun viereen, käperryit pieneksi ja lämpimäksi, enkä mä muistanut nähneeni mitään suloisempaa. Silittelin sua, katselin ja kadotin ajan- ja paikantajun. En uskaltanut hengittää. Sä avasit silmäs ja katsoit muhun, mietit ääneen että mitä sun pitäis tehdä sun parisuhteelle nyt. Multa meinas haljeta sydän, kun sanoin ettei mitään. En uskonut, että mulla kerrankin oli järkeä enemmän kuin spontaania, uhkarohkeaa tunnetta ja hetkeen tarttumista. Sanoin että sä et tee yhtään mitään, me ei voida. Kysyit miks.
"Koska sä oot aina ollut niin onnellinen. Sä et voi jättää sitä kaikkea."
Tiesit, että olen oikeassa. Ettei monen vuoden onnistunutta suhdetta voi jättää pienen ihastuksen takia, oli fiilikset miten voimakkaat tahansa. Ymmärrettiin taas toisiamme täydellisesti sanomatta sanaakaan.
Mä silittelin sua loppuillan, tiesin että tää on meidän ainoa hetki. Ettei tule enää toista. Että meidän välien olis pakko viilentyä, ja molempien olis pakko keskittyä omaan elämäänsä. Jos me oltais oltu nuorempia, kokemattomampia ja vähemmän kärsineitä, me oltais jääty siihen ikuisiksi ajoiksi eikä seurauksilla olis ollut väliä. Mutta meille oli jo tullut ankeaa, aikuista pidättäytymisen kykyä ja järkeä, ja me päätettiin sanaakaan sanomatta unohtaa kaikki tunteet, mitä meillä saattoi olla kätkettynä syvälle jonnekin.
Ehkä se toinen elämä oli vielä tulossa. Ehkä jokin päivä sä olisit kokonaan mun, eikä me satutettais ketään.
Vastaukset 12
Vanhimmat
***sydän raskaana ikävästä***
Miks pitää kaivata niin hemmetisti jotain jonka tietää vääräksi? Jotain jonka saisi kun vain kätensä ojentaisi. Tietäisi että se toinen tarttuu siihen, hyläten kaiken mun vuoksi. No matter what...
Enkä mä voi tehdä sitä. Mä en voi viedä sitä siltä toiselta. En vaan voi en voi en voi en voi EN VOI!!
"Vääryydellä hankitusta et pääse eroon vaikka hakkaisit kätesi poikki" kirjoitti Tommy Tabermann jossain runossa.
Viisas mies.
..ehkä sä olet vienyt sen toisen puolikkaan hänen sydämestään...mulle ainakin kävi niin..en löydä sitä toista puolikasta mistään :(
minun elämästäni. Osaat kuvata tunteitasi hyvin.
Minäkin olen joskus kokenut ihmeellisen syvää ymmärrystä ja jotain selittämätöntä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota on vaikea selittää. On vain niin hyvä olla lähellä ja iloa alkaa pulputa sisimmästä, tietämättä miksi niin tapahtuu. Hassua vai onko?
Olen sitä ihmislaatua, jolle tuollainen ei mene minkäänlaiseen ymmärrykseen!Tuo jos mikään on uskottomuutta ,ITSENSÄ pettämistä.Harhaan vaipumista.Tuota on koko elämä nykyään täynnään,luulet tekeväsi oikein,olevasi hyvä ihminen,sinähän vain halasit,(sallittua?)Mies otti ja suuteli(siksi koska sinä halasit ja otit askeleen)petit miehessi luottamuksen ,särjit jotain hyvää toisesta perheestä,teit tästä maailmasta taas vetoisamman ja huonomman paikan elää.
ymmärrä. En itse seurustele tai ole parisuhteessa.
Ihastuin aiemmin kuitenkin mieheen, joka on varattu. Enkä halua mennä hänen suhteensa väliinsä. Nyt jos tapaan miehen, joka on vapaa. Nautin hänen seurastaan ja halaan, ja hän suutelee minua. Mitä pettämistä tai uskottomuutta siinä on? Eikö elämä ole kaunista, jos kaksi ihmistä kokee yhteen kuuluvaisuudentunnetta ja syvää ymmärrystä. Miksi pitää olla heti kateellinen?
Kylmäkiskoinen ihminenkö se siellä?Noh,jos mä haluun halata jotakuta miestä ystävyyden takii niin aivan taatusti halaan ja jos miehellä ottaa eteen niin onko se mun vikani?Enpä oikeen usko!!
JOS se on vapaa!Tarinassa MOLEMMAT elivät suhteessa ja oli lapsia.
Muuttaa aika paljon asioita.Ei minustakaan mitään pahaa ole siinä jos halaa,pussaa ja nai ihmisiä,JOS he ovat vapaita..ja jos ei ole elänyt pitkässä parisuhteessa,ei myöskään voi tietää mistä puhun.Kunnioitan sitä ettet halunut mennä varatun miehen suhteen väliin,mutta tämä naikkonen jo meni!
Eikö kirjoituksessa mainittu "toisella meistä".
Asley, tämä on meidän hetkemme
Minä tässä. Joka ketjun aloitin.
Se oli vaan unta :) ruhahahaha. Lankaan menitte.
on asiat sittenkin jotakuinkin hyvin, kun sentään unissa jotain tapahtuu.
jotenkin yököttävää...