Pitkä avioliitto rakoilee, miehelläni oli toinen. Hän ei tiedä, jatkaako kanssani vai vaihtaako vaimoa. Minulle tilanne tuli yllättäin. Olen hieman rauhoittunut, mutta kamala ahdistus iskee aina välillä. Se tuntuu kestämättömältä ja olen vakavissani miettinyt itsemurhaa jotta pääsen tästä tuskasta. Lasten takia olen sinnitelly, mutta jos ei aikuisille lapsille vanhempien avioerolla ole merkitystä, onko sen kummemmin äidin itsemurhalla? Elämälläni ei ole tulevaisuutta, jos liittomme loppuu enkä jaksaisi elää toipumisen vaatimaa aikaa ja rakentaa kaikkea alusta asti uudelleen taakkana vielä ikävät muistot. Ero tarkoittaisi myös kodista ja kesäasunnosta luopumista. Käyn terapiassa, mutta tuntuu, että apua on korkeintaa pariksi päiväksi ja sitten taas rysähtää. Minulla on kyllä harrastuksia, mutta tämän kriisin vuoksi ne eivät tuota enää iloa, ovat vain pakkopullaa. Mitä mieltä on jatkaa elämää?
En vaan jaksa
Vielä kesärenkaat
25545
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 25
Vanhimmat
Oletko yhtä kuin parisuhteesi? Oletko ulkoistanut onnesi riippuvaiseksi ulkoisista tekijöistä? Jos vastasit molempiin kyllä, niin yritä uudestaan. Olitko onnellinen ennen kuin tapasit nykyistä aviomiestäsi? Jos vastaat tähän kyllä, niin on se todiste siitä että pystyt vielä löytämään onnen - olosuhteista huolimatta.
Itsemurhalla flirttailu nyt on ehkä itsekkäintä mitä tässä kohtaa voit tehdä, mutta kukaan ei tietenkään pysty sinua estämään jos näin päätät toimia.
Miehelleni (ero ei vielä astunut voimaan) en ole itsemurha-aikomuksistani puhunut enkä halua kuolla. Olo tuntuu vain niin ahdistavalta, että tuntuu, ettei jaksa, kipua ei saa pois ja olo on fyysisestikin kamala eli haluan tästä olotilasta eroon. Kieltämättä parisuhde on ollut minulle tärkeä ja kun se oli kestänyt 34 vuotta, ei minulla kauhean selvää muistikuvaa ajasta ennen sitä edes ole. Kumppanin lisäksi myös maallinen eli koti, pihapiiri, mökki, marjamaastot - kaikesta pitää luopua ja etsiä uudet. Tapa, millä tämä ero tuli esiin, oli törkeä ja itsetunto romahti. Ikää on jo sen verran, että kannattaako enää alkaa rakentaa kaikkea uusiksi. Kun lukee vastaavassa tilanteessa olleiden ihmisten kirjoituksia, ei tulevaisuus kovin valoisalta näytä.
Ota huumeet avuksi, niin jaksat paremmin. Viinaa kannattaa välttää!
Älä kuitenkaan tee mitään harkitsematonta, sillä vaikka sinusta tuntuu, että aikuiset lapsesi eivät välitä, he välittävät niin paljon, että yrittävät nyt paeta tuon välittämättömyyden taakse.
Asia on heille varmasti hyvin kipeä.
Hyvä että käyt terapiassa, mutta oletko kertonut siellä noista ajatuksista, joita sinulla pyörii päässä.
Pyydä saada käydä useammin nyt aluksi, jotta saisit purettua sitä valtavaa pahaa oloa pois.
Lapsiin minulla on lämpimät välit, ei suinkaan ole välinpitämättömiä mutta ovat kaikki jo omillaan ja asuvat kaukana. Heille en ole jaksemisen vaikeudesta avautunut. Jos pystyisi näkemään tulevaisuuden valoisana, tuntuisi, että vaikeudet kestäisi, mutta kun tähänastiset haaveet romutettiin, pitäisi pystyä näkemään vaihtoehtoinen tulevaisuus. Siihen en nyt pysty, kaikki on aika sumua.
En vähättele tunteitasi ja on selvää, että tällä hetkellä varmasti horisontti näyttää tummalta. Mutta et yksinkertaisesti voi tietää mitä tulevaisuudella on sinulle tarjota. Nyt siivilöit kaikki sen tumman siivilän läpi ja kaikki näyttää siltä samalta. Ehkä joku vertaistukiryhmä voisi antaa uskoa tulevaan? Voimia!
Niinhän se on, jaksamista etsin. Kiitos myötäelämisestä. Helpompina hetkinä on vaikea itsekin käsittää synkkien hetkien ajatuksiaan. Synkkiä hetkiä on kuitenkin ainakin vielä paljon, ja koska tilanne on auki, tuntuu, etten siksikään pääse eteenpäin. Yhteen vertaistukiryhmään jo yritin, oli täynnä ja seuraava alkaa vuoden alusta, sinne ajoissa sitten. Olen kyllä hakenut itselleni apua ja lääkärini oli valmis kirjoittamaan mut osastolle, jos ahdistus iskee kovin pahana, ja käski tulla päivystykseen, jos tuntuu liian pahalta. Olenko minä oikeasti näin heikko?
Voimia sinulle!
Minunkin mieheni petti ja jätti 35 vuoden jälkeen. Minä olen valinnut avoimuuden. Olen kertonut asioista aikuisille lapsilleni, ystävilleni ja työkavereilleni suoraan ja sanonut, että jos jokin mietityttää niin puhutaan lisää. Ja päätin, että kaikki solmivat välinsä petturi-isään ja hänen nyksäänsä niin kuin haluavat ja minä en siihen soppaan osallistu enkä hänen asioistaan kysele. Kaikki tällä matkalla kohtaamani ihmiset ovat olleet tosi kivoja, auttaneet ja olen saanut jutella ja apua ja on tullut tosi hyvä mieli. Eksäni oli sitä mieltä, että itse pitää pärjätä ja nyt jälkeen päin ajatellen oli tosi tyhmä periaate.
Minua on auttanut, kun olen illalla listannut, mitä kivaa on tapahtunut (ihan pienentkin asiat kelpaavat) ja aamulla mietin, mitä kivaa on odotettavissa tänään. Pelkkä kiva sää ja kävely ulkona riittää!
Niin on kaikki asiat vuoden aikana ratkenneet. Vanha asunto myytiin, uuden olen hankkinut, ero on tullut voimaan, ositus tehty. Lapsiin on ihanat välit, uuden kodin sisustus on käynnissä. Uutta miestä elämääni en erityisemmin kaipaa, on ihana tehdä asioita ihan vain niin kuin itse haluan.
Pidä yhteyttä ystäviisi ja lapsiisi ja juttele avoimesti, ulkoile paljon!
Kiitos sanoistasi, minulla sama tilanne 32:n vuoden jälkeen. Olen kertonut kaikille miestä syyllistämättä, vaan pahan oloni etteivät luule minun heille kiukuttelevan.. Tosi paljon tullut ymmärrystä, olkapäätä, uskoa huomiseen, tsemppiä ym. Nyt kolme kk. Mennyt voin jo olla itkemättä , ahdistus rinnassa vähän pienempi. Koko elämä uusiksi, yksin on pärjättävä...tuo neuvosi ulkoilu auttaa, kävele vaikka vesisateessa pitkiä matkoja. Vaikeeta kun haluaisi mieheltä tietää miksi, mikä vikana minussa. Nyt päätin lopetan en kysy yhtään vain pakolliset asiat, alan kattoo vaan huomista päivää ja eteenpäin mikä olis minulle hyvää ja kaunista. hyvää joulun odotusta ( vaikka yksinäisenkin ) kyllä se siitä!
Minäkin itsekseni olen monta kertaa vuoden aikana miettinyt, että miten meille näin kävi. Minäkin olen välttänyt syyllistämistä, todennut vain tosiasiat. Ei ole yhtä syytä. Olemme muuttuneet, emmekä samaan suuntaan. Minä olisin kaivannut henkistä yhteyttä, askel eroon oli lasten aikuistuminen ja poismuutto. Lopussa olimme vieraita toisillemme, epäilin, että eksä olis masentunut, ei hymyillyt eikä paljon puhunut.
Joulua odotan pitkästä aikaa ja yllätyksekseni suunnittelen jo nyt kaikenlaista. Viime joulut ovat olleet aika painostavaa perinteiden mukaan suorittamista. Olen vain toivonut, että olisi äkkiä ohi. Lapset tulevat varmaan jouluksi luokseni, mietin mistä tykkään ja teen sen mukaan.
Olen myös miettinyt, että äitini ikäluokasta useat jäivät leskeksi tässä iässä ja hekin pärjäsivät sitten yksin vaikka puolison kuolema on varmasti kamalampi asia kuin ero.
Pärjäilemistä ja parempaa huomista!
Mielestäni et ole heikko, vaan enemmänkin niin päin, että on vahvuutta tunnistaa ja tunnustaa omat heikkoutensa. Pohjalla on pakko käydä, jos aikoo ponnistaa pintaan. Eli kaikki negatiiviset tunteet, niiden vaikeudesta huolimatta, on käytävä läpi, vasta sen jälkeen voi voimaantua. Maton alle lakaistut jutut eivät vahvista pitkällä aikavälillä, vaikka voivat tuoda nopeaa helpotusta.
Ikävä sanoa, mutta kärsimys meitä kuitenkin jalostaa. Heikko ole et, vaan tunteva ja inhimillinen ihminen. Pidä tuo, ja yritä jaksaa. Palkinto voi tuntua etäiseltä, mutta siellä se jossakin odottaa.
Alashan nuo iskut ihmisen vie, siinä välillä tuntuu kuin eläisi sumussa, mutta koeta jostakin löytää se valo lapista, lapsenlapsista.
Olisi toki hyvä lastesikin olla edes jollakin tavalla tietoisia, ei aina ole hyväksi kaikkea salata.
Sumussa tässä ooen itsekin kulkenut, joku päivä on valoisampaa, mutta sitten taas palataan, olen joutunut köymään onnekseni aikoinaan läpi tuota ihmisen tapaa elää suruja ja odottamattoia isoja asioita asiantuntijoiden kanssa, joten se on auttanut ymmärtämään näitä sekavia tunteita nyt täsä elämäni raskaimmassa asiassa.
Vuosi on kulunut, mutta kun asiat eivät ole hoituneet vieläkään kuntoon, niin aina palataan takaisin.
Niinhän se on siinä kaaressakin siinä käydään jo seuraavassa asteikossa selviytymiseen, mutta niitä takapakkejankin tulee, ovat toki lyhyempiä ja näin tästä jokainen voi selvitä.
Monesti on niin että jostakin joutuu luopumaan, mutta saadakin jotain hyvää tialle.
Kyllä jokainen tällainen vastoinkäyminen vahvistaa jollakin tavalla, vahvistaa ymmärtään, että muutos taphtuu ja kaikki ei jatku entisen malliin, joten on hyväksyttävä se mahdollienn mikä jää jäljelle.
Kyllä me naiset pärjätään eteenäin ihan varmasti. Siihen uskon itsekin ja toivon sinunkin uskovan, mutta mitään nopeaa ei kanntata odottaa, aika tekee tehtäväänsä.
"Mitä mieltä on jatkaa elämää? "
Tiedätkö mitä? Se olet juuri SINÄ ITSE, joka annat elämällesi mielekkyyden. Ei miehesi, ei edes lapsesi. Lapset ovat vain lainassa. Sinullakin jo aikuisia. Oma elämä, omat ilot, omat surut.
"jos ei aikuisille lapsille vanhempien avioerolla ole merkitystä, onko sen kummemmin äidin itsemurhalla?"
HALOO! Ettet nyt vain olisi superitsekäs, tai jopa dramaattisuuteen pyrkivä? Ihan normaalisti ihminen sopeutuu muutoksiin, vanhempien eroon, myös kuolemaan vanhempana. Sensijaan oman lapsen tai vanhemman itsemurha painii aivan eri sarjassa. Kaikki me kuolemme kuitenkin joskus. Turha pitää mitään kiirettä. ELÄ!
Itse olen ikionnellinen päästessäni eroon ex-miehestäni. Kauan se kesti, mutta kyllä kannatti.
Etkö ymmärrä, että se, mikä on antanut elämääni mielekkyyden, ollaan repimässä pois? Ja suurin ongelma on varmaan nyt se, että tilanne on tällä hetkellä avoin. En pääse sopeutumaan konkreettisesti eroon, vaan pitäisi sopeutua toisen aiheuttamaan epävarmuuteen, haluaisi jo ratkaisun. Haluan, että mies ottaa päätöksen vastuulleen, kun minä en ole se, joka halusi avioliiton hajottaa. Mutta kai tässä niin käy, että minusta tehdään vielä kodin rikkoja, kun en kestä odotella, eroaako ihastus ja lähteekö mieheni matkaan, sitä hän ilmeisesti nyt odottaa, minä olen varasijalla. On vähän eri asia varmaan, minkälaisesta tilanteesta eroon lähdetään, minä lähdin mieheeni nähden takamatkalta ja vasten tahtoani. Varmaan olen itsekäs ja dramaattinenkin. Moni saa rauhottavia tilanteeseen, mulle niitä ei kirjoiteta, ei unilääkkeitäkään, kaikki pitää vaan kestää raakana. Se, ettei saa muuten helpotusta, saa ajattelemaan ääriratkaisuja.
http://www.avioero.fi/
Ota Huumeita sopivasti, ne auttaa! Niin auttoi minuakin.
Miks ei kirjoiteta??? Mene yksityiselle tai pyydä eri lääkäri!
Kuinka kauan on kohtuullista sietää epävarmuutta? Jos toinen selvästi odottaa kolmannen osapuolen ratkaisua (vaikka kiistää toisaalta, toisaalta lipsauttelee haaveistaan yhteisestä tulevaisuudesta kolmannen kanssa)? Jos kuitenkin toisaalta uskoo, että kyse on ikäkriisistä, joka voi mennä ohi?
Hei, olen kokenut saman. Haluaisin jutella asiasta. En kuitenkaan halua tänne jättää yhteystietojani, onko sulla joku sähköpostiosoite,johon voisin kirjoittaa?
Eikö sinun olisi helpompi itse luoda jokin sähköposti, johon toinen voisi ottaa yhteyttä?
Hei! Koitan luoda jonnekin anonyymin osoitteen, jonka voin laittaa tänne, lähetään sillä. Tällä hetkellä mulla on vain omalla nimellä säpo.
On mulla 2 sähköp., kummassakin oma etunimeni ainakin, en halua enää kolmatta avaa...
[email protected]
Kyllä sinulla on lapsillesi merkitystä ja lapsenlapsillesi, jos heitä on nyt tai vaikka tulevaisuudessa. Omia isovanhempiani en ole koskaan tavannut, mutta he ovat vanhempieni kautta minunkin elämässäni.
Mene vaikka baariin ja juttele baaritiskillä tuntojasi tuntemattomalle ihmiselle. Kuntoile ja tee elämästäsi merkityksellinen, älä kuitenkaan jää yksin murheittesi kanssa.
Synkkä hetki on mustaakin mustempi, ei sille mitään voi. Nyt on synkin hetki vähän taas hälvennyt ainakin vähäksi aikaa, ja niin kuin kai jo sanoin, kun synkin hetki on ohi ei edes oikein pysty itsekään ymmärtämään itsemurha-ajatuksiaan. Sen sijaan tilanne on ankea eikä loppua ole tiedossa, nyt tarvittaisiin vaan voimaa elää päivä kerrallaan. Sen voiman kun jostain saisi :(. Baariin en lähde, mutta harrastuksiin yritän suunnata. Vaikka mieli ei tekisi, ajattelen, että jos vaan menee, ehkä se iloksi muuttuu jossain vaiheessa.