Nyt haluaisin asiallisia kommentteja sekä valehtelijoilta että niiltä jotka niitä valheita ovat joutuneet parisuhteessa kuuntelemaan. Ensimmäisenä kerron että nyt ei ole kyse pettämisestä ja siitä valehtelemisesta, vaan valehtelimesta jopa ihan pikkuasioissa. Esimerkkinä että kun en muista kaupasta tuoda jotain miehen pyytämää tavaraa, en pysty vaan sanomaan että unohdin, vaan valehtelen että se oli kaupasta loppu. Mikä hemmetti saa minut niin tekemään?? Miksi en vaan voi sanoa totuutta?? Monta kertaa olen jäänyt kiinni valheestani, ja tuolloin yritän kaikin tavoin selitellä ja puolustella tekoani. Suutun ja useimmiten saamme riidan aikaiseksi. Jätän myös joitakin asioita kertomatta miehelleni, koska pelkään reaktiota. Enkö uskalla luottaa vai mitä se on? Nyt on todella paha tilanne tässä suhteessa, olen monta vuotta jättänyt erään omaan ja mieheni elämään vaikuttavan asian kertomatta, ja kun asia sitten tuli ilmi, tulikin aika hyvä kriisi. Nyt olen evakossa yhteisestä kodistamme, mies ei siedä minua silmissään. Olemme silti päivittäin tekemissä vaikkakin aika kireissä tunnelmissa. Toivoisin saavani asiat hänen kanssaan puhuttua, mutta nyt puhuminen on mahdotonta. Mies ei halua puhua ja minä hermostun kun en saa vastauksia kysymyksiini, lopputuloksena riita. Sen kuitenkin tiedän että tunteita välillämme on edelleen aika paljon, ne ovat nyt vaan lukossa. Onko kenelläkään kokemuksia jostain samankaltaisesta? Miten ne tunteet saisi avattua lukosta ja keskusteluyhteyden? Voiko valehtelusta päästä eroon? Voiko valehtelijan puoliso antaa anteeksi ja rakentaa suhdetta uudestaan?
Olen valehtelija
Valehtelija
14320
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Oletko koskaan sanonut miehellesi, että valehtelu on sinulle ongelma? Oletko koskaan aidosti tunnustanut valehdelleesi?
Jos sinusta itsestäsi tuntuu, että valehteleminen on ongelmallista tai pakonomaista - ainakaan kertomasi mukaan ei kuulosta kovin terveeltä - kannattaa ehdottomasti hakeutua terapiaan.
Jos terapia kuulostaa jotenkin liioitellulta, niin ajattele asiaa omalle kohdallesi: jos miehesi olisi vaikkapa väkivaltainen, mutta hän ei tekisi mitään asian korjaamiseksi, kuinka kauan jaksaisit tilannetta seurata? Sen sijaan ongelemaansa aktiivinen puuttuminen on ikään kuin positiivinen signaali, ja viestittäisi myös miehellesi, että sinä edes yrität.
Näin äkkiseltään ajateltuna kannattaisi varmaan aivan ensiksi pyytää mieheltäsi anteeksi, myöntää sinulla olevan valehtelun suhteen vakavia ongelmia (jotka yrität ratkaista!) ja mennä sinne terapiaan. Ennen noita toimenpiteitä ei käytännössä ole mitään tehtävissä.
Kiitos kommentistasi, ja etenkin kun se tulee vielä miesnäkökulmasta ja todella asiallinen ja ajatuksia herättävä. Tunnustan että valehtelu on minulle ongelma. Olen pyytänyt valehtelimisiani anteeksi, pelkään vaan että nyt niitä on ollut liikaa ja enää ei miehen ymmärrys riitä. Olen varannut ajan psykologille, olen vaan niin arka puhumaan ja tunnustamaan olevani niin tyhmä ja heikko että en pysty itseäni tällaisissa asioissa hillitsemään. Voi olla että se psykologin vastaanoton kynnys on liian korkea enkä uskaltaudu sinne menenmään.
Kuten jo sanoin, keskusteluyhteys on poikki miehen kanssa, riita tulee jos vaan yritänkin ottaa asian puheeksi.
Anteeksi nyt vain suorasukainen mielipide, muttei mikään ihme, että mies ei siedä sinua silmissään, jos olet perustavaa laatua olevassa asiassa valehdellut hänelle. Hyvä, että olet jo itsellesi myöntänyt ongelman, se on tärkeä askel. Se ei vielä kuitenkaan riitä. Parisuhteessa aivan kaikki perustuu luottamukselle - miksi ihmeessä mies haluaisi jatkaa kanssasi, jos historia on osoittanut ettei sinuun voi missään asiassa luottaa, etkä tee aktiivisesti asian korjaamiseksi mitään? Olet jo pettänyt luottamuksen, joten lupaus (omin päin) asian korjaamisesta on ihan tyhjän kanssa.
Valehteleminen on muutenkin ihmisessä hyvin vastenmielinen piirre ja tulee missä tahansa yhteisössä ennen pitkää ilmi - tee nyt ihmeessä itsellesi palvelus ja mene juttelemaan ammattilaisen kanssa asiasta, vaikka kuinka tuntisit kauhua ja kammoa. Tsemppiä!
Vaikuttaa siltä, että olet niin sanotusti patologinen valehtelija. Kannattaisiko sinun käydä keskustelemassa jonkun psykiatrin tai psykoterapeutin kanssa.
Tiedätkö itse, mikä tarve sinulla valehteluun on? Mistä se tulee? Lapsuudesta? Joku trauma ehkä?
Olen todella paljon pohtinut, mistä tuo valehtelun tarve tulee, ihan en ole asiasta päässyt selvyyteen. Varsinkin tässä isoimmassa asiassa kunen ollut kertonut miten asia oikeasti on, selkeästi häpesin asiaa ja pelkäsin että minut hylätään jos asiasta kerron. Tosin nyt kävi kuitenkin niin että hylätty on kun asia tuli ilmi. En tiedä pitäisikö tämän nyt sitten vahvistaa uskoani että kaikesta pitää kertoa, nyt ei ainakaan siltä tunnu. Asiat ovat nyt aivan solmussa ja minusta tuntuu että en jaksa enää itseni kanssa. Olen tänään viimeksi yrittänyt saada miehen kanssa keskustelua aikaiseksi, mutta huonolla menestyksellä, riitelyksihän se meni. Ymmärrän että hän ei pysty minuun enää luottamaan, mutta nyt kun kaikki salaisuudet on otettu esille, tuntuu pahalta että nyt sitten kaikki on menetetty.
Olen havainnut samantapaisia piirteitä kahdella tutulla. Olen huomannut heidän molempien valehtelevan aivan omituisista asioista. Siis sillä tavalla omituisista, etten ole nähnyt mitään syytä valehteluun. Totuuden kertominen ei olisi muuttanut asioita juuri mitenkään. Nämä ovat olleet pieniä asioita, vähän kuin tuo ap:n tuote loppu-juttu. Isompia valheitakin olen epäillyt, mutta en mene vannomaan. Emme ole niin hyviä tuttuja että tietäisin enemmän tai että mitään suurempia juteltaisiin. (He eivät siis edes tunne toisiaan.) Olen lähinnä huomannut näitä valheitä silloin kun he puhuvat jollekin toiselle, vaikka jostain aikaisemmin tapahtuneesta asiasta jonka oikean asianlaidan tiedän itse.
Tämä on todellakin mielestäni outoa, ainakaan nämä pienet valheet eivät ole nähdäkseni heitä hyödyttäneet tms, joten miksi valehdella? Pitää ehkä googlettaa tuo patologinen valehtelija.
"Olen lähinnä huomannut näitä valheitä silloin kun he puhuvat jollekin toiselle, vaikka jostain aikaisemmin tapahtuneesta asiasta jonka oikean asianlaidan tiedän itse."
Toihan on just yksi, mistä sen huomaa varmaksi, kun itse tietää tasan tarkkaan, mistä on ollut alun perin kysymys.
Yksi mikä tulee mieleen, onko heillä voinut olla henkilöhistoriassaan joku, joka on laukaissut taipumuksen alulle. Siispä vaikka räjähtelevä, syylllistävä, mitätöivä, epäoikeudenmukainen ihminen, jolle mikään ei ole koskaan hyvä?
Vai tuntevatko niin suurta häpeää niin helposti, pyrkivät esittämään täydellistä (minä en ole tyhmä, minä en voi unohtaa, mitä tuoda kaupasta)????!!
Joka tapauksessa, melko vastenmielistä, koska näiden moraali kyllä riittää lavastamaan syntipukeiksi ulkopuolisia ihmisiä.
mulla on sama juttu valehtelen ja en tiedä miksi? aivan samalaista kuin sulla.se on hirveää mut ei haluaisi kuitenkaa valehdella,mut silti jostain syystä.
Olet ihan normaali. Ero on siinä että useimmat naiset eivät tiedosta valehteluaan. Toli saatat valehdella enemmän kuin keskiverto ja olet lisäksi surkea valehtelija mutta normaalia. Nainen on biologisesti suunniteltu valehtelemaan kaikin tavoin ja usein pointtina on näyttää kaikille edustavammalta kuin onkaan.
Miehetkin valehtelevat mutta harvemmin samoissa määrin js usein miehen valehtelu on sitä että peitellään jälkiä tai kun halutaan seksiä (rakastan sinua). Naiselle valehtelu on vaistomaista ja automaattista koska se on ammoisina aikoina ollut elinehto ja on sitä monessa maankolkassa vieläkin.
Kaikki naiset eivät toki valehtele. Ja miehissäkin on patologisia valehtelijoita. Tunnen lähipiirissäni muutaman patologisesti valehtelevan miehen. Ei ole sukupuolisidonnainen ominaisuus missään nimessä.
Tuo shark macin väite nyt on ainakin valehtelua.
Kyllä, myönnän olevani surkea valehtelija, usein olen jäänyt niistä kiinni ja sitten menee siihen selittelyyn, joka on usein ihan yhtä surkea esitys kuin se itse valehtelukin. Ja kiaken lisäksi tunnen koko ajan huonoa omaatuntoa että olen valehdellut, en haluaisi tehdä niin koska tiedän sen loukkaavan toista. Ehkä tämä juontaa juurensa todella kauas, ehkä jopa lapsuuteen asti. Olen koko ikäni kantanut ns. kaikki-hyvin kulissia ympärilläni, en juuri ole uskaltanut näyttää kenellekään niitä huonoja päiviäni. Olen aina ajatellut että olen jotenkin huono ihmisenä ja ympärillä olevat ihmiset kääntää minulle selkänsä jos huomaavat että minussa on se ei niin täydellinen puoli. En toki sano että olisin täydellinen, en varmaan vaan uskalla näyttää ulospäin kuin sen hyvin pärjäävän ja kaiken jaksavan puoleni.
Nyt olen näitä asioita todella pysähtynyt, tai siis minut on pysäytetty miettimään, nyt ensimmäistä kertaa olen elämässäni aivan yksin, lapset ovat lähteneet maailmalle, lasten isä laitettiin ulos jo ennen sitä ja nyt pitkäaikainen miesystävä haluaa olla asumuserossa. Nyt minulla ei ole kaverina kuin minä itse ja tuntuu että se ei ole kauhean kiva kaveri......
Pystynkö tästä enää muuttumaan ja saamaan elämäni siihen kuntoon että tämä miesystävä (josta tykkään niin että halkeen) vielä pystyisi ajattelemaan elämää minun rinnalla??? Onko kukaan "parantunut" valehtelusta???
Psykiatri voi osata antaa vastauksen, voitko muuttua!
Omalla pitkäaikaisella tutullani patologinen valehtelu oli osa hänen narsistista persoonallisuushäiriötään. Hän ei hävennyt valehteluaan, vaikka jäi kiinnikin. Ei varmastikaan olisi kokenut tarvetta muuttaa toimintaansa. Ammattinsa puolesta säälin hänen asiakkaitaan, koska hän oli kätilö ja naistentautien sairaanhoitaja, nyt kätilöiden opettaja. Kauhea ammatinvalinta psykopaatille.
Jos sinulla on halu muuttua, ja sairaudentunnetta, se antaisi minusta toivoa myös muutoksesta.
Mutta ehkä sinun ei pitäisi toivoa muutosta pelkästään toivossa saada mies takaisin. Kyllähän koko lähipiiri kärsii valehtelusta. Kaikki ne ihmiset, joiden kanssa olet tekemisissä. Sinä itse mukaan lukien.
"Pystynkö tästä enää muuttumaan ja saamaan elämäni siihen kuntoon että tämä miesystävä (josta tykkään niin että halkeen) vielä pystyisi ajattelemaan elämää minun rinnalla??? "
Valehteleva ihminen pystyy saamaan aikaan hirvittävää tuhoa läheisten ihmisten elämässä.
Tiedän että minun pitää muuttua sekä itseni että läheisteni vuoksi, tiedän aiheuttavani pahaa mieltä. Suurin työ varmaan on sen kysymyksen sisäistämisessä että hyväksyvätkö läheiseni minut juuri sellaisena kuin olen, myös ne huonot puolet? Varmaan juuri niitä olen yrittänyt piilottaa valheiden taakse. Ja juuri tämän suurimman kertomatta jättämisen kohdalla olen varmaan pelännyt huolestuttavani läheiseni, erityisesti lapseni. En halua että he alkaisivat murehtimaan äitinsä vaikeuksia, heillä on omat elämänsä jotka ovat aika onnistuneesti saaneet alkuun.
Olen tehnyt päätöksen, jonka toivon pystyväni pitämään, että aina kun tulee eteen joko pieni tai iso asia josta huomaan ajattelevani että se pitää jotenkin kaunistella valehtelemalla, yritän tietoisesti olla sanomatta tai tekemättä mitään ennen kuin olen tarkkaan harkinnut miksi siitä pitäisi valehdella tai sitä kaunistella. En tiedä onko tällaisesta toiminnasta mitään apua, mutta aion ainakin yrittää.
Tosin tiedän jo tämän päätöksen tehdessäni että sen pitäminen tulee olemaan hankalaa, mutta toisaalta, ei tämä elämä tällä ainakaan voi pahemmaksi mennä......kai?