Miten pitkälle ihminen on valmis menemään pitääkseen toisen ihmisen lähellään?!!! Olen muutaman vuoden hengaillut enemmän ja vähemmän tosissaan erään miespuolisen ihmisen kanssa ja nyt ollaan pikkuhiljaa tultu siihen pisteeseen, että olen valmis hänen vuokseen tekemään lähestulkoon mitä hyvänsä. Mies on aika ajoin ihana, hellä ja rakastettava ja välillä taas etäinen ja arvaamaton. Ja minä tyttö vaan hyvittelen ja yritän saada asiat pysymään ennallaan. En kestä ajatusta siitä ettei hän olisi enää osa elämääni, mutta ei näinkään voi jatkua. Jatkuva huoli ja murhe ja pelko yksin jäämisestä on ajanut minut jopa rauhoittavien lääkkeiden syömiseen.
Onko kenelläkän samantyyppisiä kokemuksia? Auttakaa hyvät ihmiset! Mistä saan sen verran itsekunnioitusta ja -luottamusta että uskallan heittäytyä eroon hänestä? Pienessä kaupungissa maiseman vaihtaminenkin on melkoisen vaikeaa.. Ystäviä on ja tukiverkko toimii, mutta miten tällaisesta pääsee yli? Kertokaa kokemuksianne!!
Onko kenelläkän samantyyppisiä kokemuksia? Auttakaa hyvät ihmiset! Mistä saan sen verran itsekunnioitusta ja -luottamusta että uskallan heittäytyä eroon hänestä? Pienessä kaupungissa maiseman vaihtaminenkin on melkoisen vaikeaa.. Ystäviä on ja tukiverkko toimii, mutta miten tällaisesta pääsee yli? Kertokaa kokemuksianne!!
Vastaukset 12
Vanhimmat
Täällä jälleen kerran itken mieheni perään, olen miettinyt mikä ihme minut saa hänessä "roikkumaan" , mutta sunnuntaista torstaihin mies on mitä ihanin,hellin ja rakastettavin olento. Mutta viikonlopun koittaessa hän aina "lähtee" ja minä torvi otan tuon reppanan taas sunnuntaina vastaan, kun hän katuvaisena raahautuu kotiin. Itse olen täysin rikki ja tiedän jo odottaa tuota torstain "kriisiä" eli silloin mies itsesäälissä kieriskellen lähtee, kun minun on kuulemma parempi ilman häntä.rakastan häntä tosiaan, mutta onko tämä rakkautta, vaivain "tuttua ja turvallista" ???
Sinun tapaisiasi miehiä myös löytyy Suomesta. Olet vaan valinnut dominoivan osapuolen pariksesi. Yritä vähitellen irrouttautua ajatuksesta, että ette olekkaan pari. On todella raskasta laittaa kertalaakista poikki. Et muuten kertonut asutteko yhdessä.
Mä seurustelin aika pitkään "huonon" miehen kanssa. Ikinä en ollut oikeastaan onnellinen sen kanssa, mutta halusin uskoa, että asiat muuttuisivat. Pelkäsin kai yksin jäämistä ja kaikesta huolimatta rakastin sitä miestä. Vai olikohan se sitten riippuvuutta.. Joka tapauksessa olin niin kiintynyt mieheen, että kestin kaikenlaista. Henkistä väkivaltaa, kylmyyttä, välinpitämättömyyttä..Aina tuntui siltä, että minä rakastin häntä enemmän. Sitten tuli vaan se piste, että oli pakko luovuttaa. Oikeasti, maailma ei kaadu siihen. Kenenkään ei tarvitse sietää huonoa kohtelua eikä muutenkaan ole järkevää olla huonossa suhteessa. No yksinolokaan ei ole kivaa, mutta kyllä siihen pikku hiljaa tottuu. Ero tuli keväällä ja tuntuu että olen joskus todella yksinäinen ja kaipaisin vain miestä rinnalle.Haluaisin vaan sanoa huonossa suhteessa eläville, että parempi on lähteä kuin jäädä. Mulla on kuitenkin itsetunto parantunut eron jälkeen, koska mies ei koskaan osannut arvostaa mua. Varmasti löytyy joku parempi joskus:) Meille kaikille!
"huonon naisen" kanssa. tuli ero keväällä. kaipaan häntä usein, mutta tiedän että näin on parasta. me ei oltu onneliissia. hän vaati, että maailman napaa pyöri hänen ympärillä.
Tiedän kyllä etten ole varmaan ainoa tälläiseen "koukkuun" jäänyt. Ja tosiaan kun emme asukaan saman katon alla (muuta kun säännöllisen epäsäännöllisesti hän luonani loisii, enkä osaa käännyttää pois oven takaakaan) luulisi olevan helppoa irrottautua kaikesta tästä paskasta, mutta kun voimat on LOPPU!!! Olisi kiva vaihtaa enemmänkin ajatuksia kanssasi nimimerkki Riekale. Miten ihmeessä jaksammekin antaa anteeksi kaiken?
minulle on myös vaikeaa jättää miestä. hän on pettänyt minua, haukkunut siitä hyvästä minut ja minä anellut takaisin ja pyydellyt anteeksi :( Tosin pettämiset on historiaa, olen sen sanonut että enää en niistä syitä niskoilleni ota. Hän myös riitatilanteissa käy käsiksi, olen ollut monesti mustelmilla, nytkin. Hän ei pyytele anteeksi, minä ryömin jaloissa ja yritän keskustella asioista. Olen todella rikki ja silti eron ajatteleminen saa minut pahoinvoivaksi. Nyt tilanne on se että minun pitäisi etsiä oma asunto ja silti jatketaan seurustelua, yritän siis vähän kerrallaan irti. Saa nähdä saanko sen asunnon hommattua. Tämä on myös vaikuttanut minun psyykkeeseen, en enää ole yhtä iloinen, minulla on stressiä ja lievää panikointia. Myös jos joku on nähnyt mustelmani olen mennyt ihan lukkoon enkä ole osannut niihin selitystä kertoa. ja tämäkö sitä rakautta on? tuskin.. tämä on riippuvuutta ja yksin jäämisen pelkoa.
Mikähän siinä yksinolossa oikein pelottaa. Sinkkuja on maa pullollaan ja suurin osa on tyytyväisiä. Pitää kyllä paikkansa vanha sanonta, että parempi yksin kuin huonon kumppanin kanssa. Jos ei ole lapsia ja suhde ei toimi, siitä on kyllä paras lähteä. Eihän se tarkoita, että ollaan koko loppuelämä yksin. Pekäättekö sitä, mitä muut ihmiset sanovat vai ihan konkreettisesti yksinäisyyttä vai oletteko päättäneet "rakastaa" tätä toista puoliskoa lopun elämäänne ja pakottaa myös hänet "rakastamaan" teitä. No, kaikillahan on omat syynsä, mutta olis kiva tietää muutama erittely tästä pelosta.
mä ainakin pelkään sitä että olen loppuelämäni yksin... näyttää vahvasti siltä...
en tiedä mikä yksin jäämisessä pelottaa. sinkkunahan olin hyvin iloinen ja muille se oli ongelma kun minulla ei ollut miestä, itse en sellaista kaivannut koska olihan minulla treffiseuraa ja muuta ei niin vakavaa säätöä miesten kanssa. nyt vain on niin tottunut tähän muuten helppoon elämään ja todellakin olen kiintynyt mieheen vaikka hän pahoja asioita minulle tekeekin.
Moi,
Kun luin tarinasi tuli mieleen yksi tarina omalta elämänpolultani. Hengailin yli 20 vuotta sitten yhden itseäni 12 vuotta vanhemman naisen kanssa.
Meitä yhdisti tietysti seksi, poika halusi opetella seksin aakkoset. Mutta oli siinä jotain muutakin. Pidimme toisistamme, mutta en koskaan muuttanut hänen luo enkä koskaan käynyt hänen kanssaan missään muualla kuin kapakoissa.
Tapaamiset olivat satunnaisia, toisinaan olin poissa kuukausia. Sillä välillä hän oli hankkinut joukon uusia miesystäviä.
Lopulta suhteemme katkesi tuon epämääräisen yhdessäolon takia ja ehkä ikäeronkin takia ja ainaisten uusien ihastusten takia.
Mutta yhtäkaikki soittelen yhä hänelle silloin tällöin ja minusta on mukava keskustella hänen kanssaan. Emme ole tavanneet toisiamme noin 23 vuoteen emmekä ilmeisesti enää koskaan tapaakaan.
Ehkä tämä on huono aasinsilta sinun tapaukseen, mutta näkisin niissä jotain yhteistä.
Suhde ei koskaan saavuttanut ns. perustasoa normaalia yhteiselämää. Mutta silti piti ja pitää yhä välillä olla yhteyksissä. Helvetti soikoon!
Sanoisin kokemani perusteella että jos haluat elämääsi kestävämpää ihmissuhdetta suorita vaihto!
Joo.. näinhän se on. Meilläkin tuota ikäeroa on kuutisen vuotta, minun edukseni (jos tuo nyt etu on..). On tosiaan niin, että joihinkin ihmisiin se yhteys vaan säilyy ja säilyy.. elämääni mahtuu nimittäin myös toinen tälläinen tapaus, jonka olen onneksi jokapäiväisestä elämästäni saanut pois.. yhteydenottoja silti sillointällöin edelleen=) se ei kuitenkaan aiheuta minkäänlaista ahdistusta..
Tässä minä taas vaan mietin ja mietin ja toivon, että jonain päivänä minulla on voimia katsoa asiaa niin kaukaa, että ymmärrään hakkaavani päätäni seinään.. mutta...
Kaikillehan on aina selvää, että on parempi olla yksin kuin huonossa suhteessa. Joku siinä yksinolossa kuitenkin vaan pelottaa, se voi olla myös sitä, että pelkää, että kumppani löytää jonkun "paremman".
Itse olen juuri lopettanut suhteen ja tällä hetkellä ahistus on aika suuri. Kuitenkin yhtä varmaa kun että ero sattuu on se, että siitä pääsee yli. Nyt jälkeenpäin musta tuntuu, että tärkeintä ei ole osata elää suhteessa vaan ensin opetella elämään yksin. Vasta sen jälkeen on mahkut täyspäiseen suhteeseen, jossa ei tarvitse pelätä eroa.