eron harkinta tullut viimeisen vuoden aikana eteen ja mietityttää, erotako vai ei.olemme olleet yhdessä 12 vuotta joista 8 naimisissa. Lapsia olemme saaneet kolme. Tilanteessa ei kolmansia osapuolia, tuntuu vain että omat tunteeni jäähtyneet miestäni kohtaan niin paljon, että elämä tuntuu löysässä hirressä roikkumiselta.keskustelua olen yrittänyt käydä saamatta vastakaikua, on työkiireitä, väsyttää tai harrastus juuri silloin kun haluan puhua.Seksielämä kuihtunut, joskus pikainen suudelma tai halaus. Naimisiin mennyt sillä ajatuksella, että yhdessä ollaan loppuun asti. Tuntuu vain tämän syksyn aikana omat eroajatukseni vahvistuneet, mutta lapsia ajatellen en ole päätöstä tehnyt. Mietityttää, kadunko, jos erotaan tai katkeroidunko, jos jään.
Erota vai ei
yksivaan
441034
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 44
Vanhimmat
Käsi sydämelle. Haluatko yrittää pelastaa avioliittosi? Jos vastaus on kyllä...
Mieti, miksi tunteesi ovat viilenneet? Oletko yrittänyt varata aikaa keskustelulle, jotta voisit keskustella miehesi kanssa asiasta ilman, että työ/väsymys/harrastus on vienyt huomion? Seksielämän kuihtuminen on kaiken seuraus, ei syy.
Vaikka täällä palstalla sanottaisiin mitä, niin lasten vuoksi ei kannata jäädä avioliittoon, jos "oma mielenterveys on vaakalaudalla". Siinä tilanteessa ei tule kukaan voittamaan. Oletteko harkinneet terapiaa?
Vielä tällä hetkellä haluan.ja nuo tilanteet, jolloin olen halunnut puhua, ovat olleet rauhallisia mutta kun sanon haluavani puhua, ilmestyy jotakin muuta tekemistä, sähköpostien tsekkaamista tms. Muutama kuukausi sitten heitinkin miehelleni,että puhutaan sitten terapiassa, kun ei koskaan ole aikaa keskustella, hän vain ihmetteli miksi menisimme terapiaan?
Tunteiden viilenemisen syitä olen miettinyt, se tapahtunut pikkuhiljaa ajan kuluessa, ei yhteistä aikaa eikä läheisyyttä, torjutuksi tuleminen makuuhuoneessa..
Mies ei tingi harrastuksistaan, tästä aiheesta väännetty monta vuotta vaikka muuten emme riitele, itselläni välillä omaa aikaa joka riittänyt,itselläni ei mitään halua olla bilettämässä baareissa.onko tää nyt vaan "ruuhkavuosien" väsymystä kun olen ollut 7 v lasten kanssa kotona- ihan omasta halustani vai onko rakkaus loppu? Toivoisin löytäväni uudelleen sen maailman ihanimman ihmisen, jonka kanssa olen naimisiin mennyt, mutta jos tää tilanne jatkuu samaa rataa, niin en rehellisesti sanottuna tiedä, kauanko jaksan yrittää.
Miehesi on siis päättänyt, että harrastuksistaan ei tingi. Olette monta vuotta väitelleet samasta asiasta. En usko, että tilanteenne johtuu siitä, että olet vuosia ollut lasten kanssa kotona, koska kerrot sen olevan jotain sellaista, mitä olet itse halunnut. Joillekin vanhemmille se on "pakkopullaa", koska haluavat luoda uraa.
Minua ihmetyttää suuresti miehesi käytös. Miten sähköpostien tarkastaminenkin voi mennä oman vaimon edelle? Torjuminen makuuhuoneessa... Pakko kysyä, että onko mahdollisuutta että miehelläsi olisi toinen nainen?
Sinun pitää myös muuttaa näkökulmaasi: "Toivoisin löytäväni uudelleen sen maailman ihanimman ihmisen, jonka kanssa olen naimisiin mennyt..." Sitä ihmistä ei ole enää olemassa. Ihmiset muuttuvat elämän myötä ja seitsemässä vuodessakin ehtii jo paljon. Voit vain opetella tutustumaan mieheesi nykyisenä ihmisenä. On tietysti eri asia, pidätkö siitä, minkälainen hän on nykyisin...
Etkö voisi pyytää miestäsi terapiaan? Eihän hän ole suoranaisesti sanonut ei?
En tiedä, kuinka vanhoja olette, mutta jos olette olleet yhdessä 12 vuotta, niin ette voi lapsia enää olla. Siksi ymmärrän täysin, että baareissa käyminen ei sinua enää kiinnosta. Se vaihe menee jossain elämän varrella ohi. Aivan luonnollista. Viimeistään siinä vaiheessa kun vanhemmat haluavat panostaa ja nauttivat perhe-elämästä. Onhan sinulla kuitenkin omia harrastuksia, kun kerroit saavasi myös omaa aikaa?
Minusta miehesi vaikuttaa hieman itsekkäältä, joka elää omaa elämää avioliitossa. Ainoa keino on saada mies terapiaan tai erota.
Hieman huonosti muotoilin tuo kommenttini samasta ihmisestä, jonka kanssa menin naimisiin, kaikkihan me muutumme mutta ajatus siis pystyä jatkamaan tässä liitossa.ikää meillä 35-ja 37 vuotta, että mistään teinimeiningistä ei ole kyse. Toista naista ei kuulemma myöskään ole, kysyin siitä puolisen vuotta sitten tällaisen torjunnan jälkeen. Sen jälkeen en ole pystynyt olemaan aloitteellinen seksin suhteen eikä sitä ole tuon jälkeen ollut kuin pari kertaa.
Omiin harrastuksiini pääsen kerran pari viikossa, jolloin mies hoitaa lapset. Muutenkin hän osallistuu lasten- ja kodinhoitoon ihan kiitettävästi. Pohdin, olenko ollut " liian kiltti" miehen harrastusten suhteen, toisaalta helpommalla päässyt kun antanut mennä lähes yhtä lailla kun ennen lapsia, en tiedä. Taitaa se terapia olla se vaihtoehto, ensin kyllä toivoisin saavani keskustelua aiheesta ilman, että tulee taas muuta tekemistä.
Terapia on hyvä vaihtoehto. Liian usein toiveena on se, että keskustelu onnistuisi keskenään ilman terapeuttia. Voihan sitä yrittää, mutta lähes aina yritys on tuhoon tuomittu ja todennäköisesti vain pahentaa tilannetta.
Hieman eriäviä kommentteja.
Miehelläsi tulee tarve lukea sähköposteja, kun haluaisit keskustella. Tuo ei ole merkki kiireestä, vaan yksinkertaisesti siitä, että mies välttelee keskustelua. Kun hän niin tekee, ei keskustelusta tule mitään. Ketään kun ei voi pakottaa puhumaan. Lisäksi pelkkä keskustelu ei edes auttaisi, vaan teillä pitäisi olla yhteinen tavoite mihin keskustelulla pyritään.
"hän vain ihmetteli miksi menisimme terapiaan?"
Tältä pohjalta on lähestulkoon turhaa houkutella miestä terapiaan. Terapian onnistumisen kannalta on niinikään tärkeintä se, että sinne lähdetään yhdessä tuumin keskustelemaan asioista yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Kirjoituksestasi päätellen teillä vain ei ole yhteisiä tavoitteita, ei päämääriä. Miehellesi riittää elämä sellaisena kuin se on, sinulle ei. Melko hankalaa edes yrittää löytää sitä yhteistä säveltä, ja erittäin todennäköistä, ettei sitä löydy. Viittaan tuohon, ettei miehelläsi koskaan "ole aikaa".
Niin, ja vielä
"Toista naista ei kuulemma myöskään ole, kysyin siitä puolisen vuotta sitten tällaisen torjunnan jälkeen."
Miehesi on 37-vuotias. Sen ikäisellä ei ole vielä edes keski-iän kriisiä, mutta normaalit seksuaaliset halut kylläkin. Olen melko varma toisesta naisesta. Suorastaan ihme, jos miehesi seksihaluttomuuden taustalta paljastuukin esim. masennus tai psyykkiset ongelmat. Siihen taas en usko, koska mies ramppaa harrastuksissaan sen minkä ehtii ja tykkää lukea sähköpostejaan. Kertoisitko mitä miehesi harrastaa?
En ole ap., mutta pakko kommentoida oman tilanteen pohjalta.
Aina ei kyseessäole toinen nainen. Meillä loppui seksielämä, n. 15 v. sitten. Kun olimme 29 ja 31. Eikä miehelläni ole ollut toista naista.
Puuttuuko sinultakin seksihalut? Itse en jatkaisi liitossa kovinkaan kauan ilman seksiä.
" Liian usein toiveena on se, että keskustelu onnistuisi keskenään ilman terapeuttia."
Täh? Eikö parisuhteessa pitäisi nimenomaan keskustelun onnistua? Olen kyllä vissisti sitä mieltä, ettei keskustelu suju terapeutilla, ellei se suju keskenäänkään. Liian usein toiveena on, että terapeutilla käyntien jälkeen kaikki luistaa ja sujuu. Näin ei käy, ellei molemmilla ole riittävä motivaatio ja sama suunta mihin tähdätään. Aina ei auta tuokaan. On hyvä määritellä raja, deadline yrittämiselle. Ei ole mitään järkeä yrittää ja yrittää vuositolkulla, etenkään jos asiat pysyvät samanlaisina tai huononevat entisestään.
"ei ole aikaa".
Niinpä niin. Mielestäni rakkauden määritelmä nro 1 on juuri "aikaa". Eikä vain parisuhteessa, vaan muutenkin. Ilman toiselle omistettua aikaa ei voi oikeasti rakastaa. Ellei varaa aikaan toisen kuunteluun ja keskusteluun, ei rakasta.
Ei puutu.
Käytkö vieraissa, vai odotatko miehesi seksihalujen paluuta?
En kumpaakaan. Ja hei haloo! Ei kait kukaan oikeasti usko seksihalujen enää palavaan. Täysin epärealistista!
"Täh? Eikö parisuhteessa pitäisi nimenomaan keskustelun onnistua? "
Normaalitilanteessa kyllä, mutta kriisin aikana ei keskustelu yleensä onnistu. Olisihan se hienoa, jos ihmiset siiten pystyisivät, mutta meistä harvat ovat niin fiksuja.
Kannattaa miettiä, rakastatko häntä ? Ja minkä ikäiset ovat lapsesi? miten kasvatat
(alaikäiset) yksin vai ? mietin tässä sitäkin asiaa, että onko toimeen tulosi hyvä?
nimittäin erovaiheessa lapset varmaankin ovat luonasi ja sitten alkaa ne rahahuolet
painamaan kun pitäisi kaikki rahat riittää.Suomessa kun eletään niin kaikki on niin kallista. Ja avustaako mies vain elatusmaksuissa?
Kun lapset kasvavat niin kasvaa huoletkin.Ja minkä ikäinen olet ? niin työvuosia on
jäljellä ........
On se kova taakka vain erota kun vastuuta kasaantuu liikaa.
Tee vaikka jokin pieni matka jonnekin yksin ja lataa akkuja ja mieti vaihtoehtoja.
Älä tee mitään harkitsematonta.
Hyvää jatkoa
Mitään harkitsematonta en halua tehdäkään. Ja terapia on varmasti se keino, kunhan saisi toisen osapuolen kuuntelemaan ja keskustelemaan tilanteesta ensin, miksi tässä ollaan. Rakastan varmasti vielä, mutta haluan saada tunteet taas vahvistumaan. Tuntuu, että olen umpikujassa, siksi tänne kirjoitin. Myös taloudelliset asiat mietityttävät mahdollisessa erotilanteessa. Lapset vielä pieniä, 7, 5 ja alle 3- vuotiaat. Erolapsia olemme mieheni kanssa molemmat , enkä halua tilanteeksi samaa, mitä omassa lapsuudessa. Ja ikää se 35 v. eli työvuosia vielä edessä. Surullisinta tämä tyhjyyden tunne tällähetkellä.
Niin terapia olisi se vaihtoehto molemmille.Tai sitten lapsukaiset mummolaan ja
sinä ja miehesi teette jonkin matkan ihan kahdestaan.
Nautitte siintä mistä voitte ja rentoudutte ja ehkä asiat siinä myös puidaan läpi.
Teillä kahdella on niin pienet lapset ja hei minkä takia te siihen olette uurastaneetkaan?
Vain lomaa suosittelen teille kahdelle.Olet varmaankin niin kiinni lapsissasi, että
olisi aika jo tehdä parisuhteellenne jotakin.Usein se parantaa väliänne niinkuin
silloin joskus teimme kaikkea kivaa kun ei ollut lapsiakaan......niitä ajatuksia .
Meillä oli samantyyppinen tilanne. Yritin ottaa asian puheeksi lukemattomia kertoja. Mies ei halunnut keskustella asiasta eikä suostunut avautumaan omista tunteistaan. Minäkiin kyselin toisista naisista kun seksistäkään ei tullut enää yhtään mitään. Aina hän kielsi asian.
Yritin antaa hänelle kirjoja luettavaksi (josko olisi osannut työstää tunteitaan kun ei osannut niistä puhuakaan). Hän ei edes avannut niitä. Pyysin lähtemään mun kanssa terapiaan ja siitäkin kieltäytyi.
Kun ehdotin eroa hän sanoi että meidän pitää vielä yrittää... mutta ei tehnyt yhtään mitään asian eteen.
Nyt on ero vireillä ja näyttää siltä että ratkaisu sopii hänelle mainiosti... ei ole paljon taakseen katsellut.
Mies harrastaa paria joukkueurheilulajia, harrastanut yli 20v.kysyin toisesta naisesta taas, kertoo ettei ole ja ei jaksa seksiä, koska työkiireet ja harrastus vie mehut.keskustella ei taaskaan jaksa.
No nyt saatu sovittua vapaa, yhteinen viikonloppu kolmen viikon päähän. Toiveikkaana sitä odotan ja toivon ettei mene vaan riitelyksi vaan pääsemme alkuun tämän asian käsittelyssä. Kerron sitten miten meni, oma olo kyllä hieman helpottunut kun saatiin tämä sovituksi, pelkäsin ettei taaskaan ole aikaa- tosin sanoin miehelleni,että pelkään tilanteen johtavan eroon jos asialle ei tehdä mitään, tämä ilmeisesti havahdutti hänet.
Hyvää viikonloppua kaikille!
No se siitä vapaasta viikonlopusta! Ei siis tule, kun miehelle tulikin pikkujoulut tilalle. Riidellessä, itkiessä ja raivotessa mennyt pari päivää, suoraan sanottuna vtuttaa! Voidaan ehkä tammikuussa saada järjestettyä, kypsyttää kyllä niin etten tiedä millä itsehillinnällä odottaisin sinne asti.
Jos olisin miehesi, olisin jättänyt pikkujoulut väliin. Perhe tulee ensin.
Niin minäkin luulin. Mies vain totesi, että kun lapsillekin on hoitopaikka järjestetty, niin lähtisin itsekin ystävieni kanssa viettämään iltaa. Ottaa niin paljon päähän, ihan lievästi ilmaistuna!!
Kirjoita miehellesi kirje ajatuksistasi ja tunteistasi. Myös eroajatuksistasi.
Tuli mieleen, että sellaisena iltana, kun miehesi katsoo lapsia harrastuksesi ajan, et yllättäen lähdekkään harrastukseesi, vaan laitat miehen keskustelemaan kanssasi. Mies on varautunut olemaan kotona, eikä voi paeta tilannetta.
Lähde ihmeessä tuulettumaan ja viettämään vapaailtaa, tekee varmasti hyvää tällaisena hetkenä.
Minun exäni ei ollut koskaan lasten kanssa, ei tehnyt yhtään kotitöitä, ei antanut mitään huomiota perheelle, lapsille, kodille eikä minulle. Eron jälkeen ex ei ole ollut yhteydessä vanhempaan nyt jo aikuiseen lapseemme, mutta nuoremman kanssa on n. kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Sekin on jo sentään jotain, kun ennen ei ollut yhtäkään minuuttia lapsensa kanssa. Nyt on elämä ihanaa uuden ihanan miehen kanssa, ja saan lapsenhoitoapua exältäni edes sen muutaman tunnin viikossa. Ja mikä parasta, lapsella on nyt edes jonkinlainen isä, kun ennen isää ei ollut ollenkaan.
Ajattelinpa vaan, että sinullakin on eron myötä mahdollisuus saada itsellesi rakkauden ja seksintäyteinen parisuhde, ja lisäksi omaa vapaa-aikaa, kun lastesi isä hoitaa vuorollaan lapsia. Ja mikä parasta teilläkin, lapset saisivat varmasti ihan oikeaa laatuaikaa isältään, kun hän "joutuisi pakostakin" olemaan lastensa kanssa omalla heille varatulla ajallaan.
Olipa ihanasti kirjoitettu! Aina puhutaan erosta jonain mörkönä, mutta usein aviopuolisot sopivat paremmin ystäväksi kuin elämänkumppaneiksi. Lapset saavat eron jälkeen huomattavasti enemmän huomiota puolisolta, joka ei ole osallistunut perheen elämään mitenkään avioliiton aikana.
Olen eroamassa juuri eksäsi kaltaisesta miehestä, ja lapsia eniten ajatellen, on parempi, että heillä on isä, joka antaa aikaa lapsille edes silloin tällöin (antaa täydellisen huomionsa), kuin isä joka on henkisesti tai fyysisesti aina poissa perheensä luota. Toivon nyt eron jälkeen, että lasten isä "aikuistuisi" ja ottaisi vastuuta lapsistaan. Minä taas tarvitsen elämääni kumppanin, jonka kanssa jakaa aivan kaiken.
Paska mies sulla.
Kiitos kommenteista. Kirjeen kirjoittamista olin itsekin ajatellut, taidanpa tehdä sen. Tällä hetkellä tosiaan tuntuu, että mies on tosiaan paska..! Edelleen haluaisin saada liittomme toimimaan, en tässä kohtaa halua vielä luovuttaa, vaikka kieltämättä eroajatukseni välillä voimistuvatkin. Ilman lapsia päätös olisi varmaan helpompi, tai sitten ei. Kertokaahan, jos on kokemuksia siitä, jos sopisi jonkun määräajan kuinka kauan yrittäisi saada asiat kuntoon- vai mutkistuuko asiat vaan sen myötä? Asumuseroakin mietin, mutta ei sekään tulisi helpoksi käytännössä, palaan töihin vuoden alusta ja sitten molemmilla vuorotyötä, lasten kannalta varmaan huono vaihtoehto.
Määräaikaa ei kannata puolisolle antaa, jos et pysty itse sitä 100%sesti noudattamaan. Jos tiedät olevasi kykenemätön eroamaan, tuo on huono ajatus. Mutta jos tiedät olevasi vahva, niin mikä ettei. Voisit ainakin ottaa tuon asumuseron puheeksi.
Sanoisin, että 3kk- 6kk on se aika, jonka verran muutosta kannattaa odottaa. 6kk jälkeen voi tarkastella, mikä tilanne on. Jos se on sama lähtötilanteen kanssa, niin tietää, että päätös on silloin tehtävä.
Kirjoita ensin se kirje ja katso vaikuttaako se millään lailla miehesi käytökseen.
Asumusero on aina vaihtoehto, lapset tottuvat siihen, jos vanhemmat osaavat hoitaa asiansa oikealla tavalla. Ihan täysipäisiä ihmisiä ovat tuttavapiirini eronneiden jälkeläiset.
Annoin kirjeen miehelle eilen aamupäivällä. Lienee sen lukenut, ei ole sanonut minulle sanaakaan sen jälkeen. Odottelevalla kannalla olen.
Mun mies tarvitsi ison pysäytyksen ennen kuin ymmärsi hakea apua ongelmiinsa. Se vaati sen, että muutin pois lasten kanssa. Nyt terapian myötä ymmärtää ja tiedostaa itseänsä ja halukas yrittää muuttua joiltain osin. Itse vaan en tiedä uskallanko ottaa riskiä ja palata. Niin kauan välissämme oli kylmyyttä ja etäisyyttä ja niin rankkaa oli ottaa askel ja muuttaa pois jne. Tsemppiä!
Mies pitää mykkäkoulua minulle. Sen verran sain eilen kysyessäni kommenttia asiaan, että hän on loukkaantunut asioista, joista kirjoitin. Harrastus-asiaan totesi, että olen sen tärkeyden tiennyt kun olemme alkaneet olla yhdessä ja se siitä. Eroajatuksesta pöyristynyt. Ei halua erota ja sanoo rakastavansa minua edelleen ja haluaa, että perhe pysyy kasassa. Sen enempää asiasta ei ole nyt puhuttu, on todella loukkaantunut ajatuksistani.
Luulitko, että miehesi on valmis eroamaan? Ei kukaan mies eroa, vaikka sisämässään haluaisikin sitä. Hän haluaa perheen psysyvän koossa, ja kaiken pysyvän entisellään, koska pelkää muutoksia. Siksi hän mieltyy kohta sinun mielipiteeseesi ja kun pöly on laskeentunut, palaa vanhoihin rutiineihin. On sinun tehtäväsi katkaista tällöin kierre!
Jos mies olisi valmis käsittelemään asiaa tai ymmärtäisi asian tärkeyden sinulle, hän käsittelisi silloin asioita, eikä harrastaisi mykkäkoulua, eikö?
En luullut. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ensisijaisesti haluan saada liittomme toimimaan.hänen suhtautumisensa vaan ei ollut sitä mitä odotin, tarkoitukseni oli saada hänet ajattelemaan asioita myös minun näkökulmastani ja kertoa, miltä minusta tässä tilanteessa tuntuu. Nyt sanoo nukkuvansa sohvalla ensi yön. Ja itse pidättelen itkua.Toivon vain, että ajattelisi asioita jotta voisimme alkaa niistä myös puhua ja saisimme tilanteen selvitettyä.
Minusta sinun kannattaisi käydä vaikka itse juttelemassa jonkun kanssa? Tunnut olevasi aivan yksin aatostesi keskellä. Joku ulkopuolinen voisi antaa sinulle enemmän keinoja hoitaa tilanne ja saisit jäsenneltyä myös omia ajatuksiasi. Terveyskeskuksen kautta pääsee juttelemaan ammatitaitoisten ihmisten kanssa. Auttaa huomattavasti ja helpottaa, kun saa asioita sanottua ääneen!
minulla saman tyyppinen tyhjäpää-ukko. ei niille kannata energiaa hukata mitään kirjeitä kirjoittamalla. yritetty on. mykkäkoulua, hiljasuutta, sitten jotain tyyliin:"No en mä tajuu mitä mun pitäs sanoo" tms. Voi helvetti. se mihin on aikoinaan rakastunut, on ollu vaan omaa mielikuvaa ja sitä että toinen on ollut niin hyvä "esittämään" että on samaa mieltä ja kiinnostunut. todellisuudessa kyseessä mielipiteetön, intohimoton, mistään älyllisestä kiinnostumaton ihminen, jole olis ihan sama kuka kumppani olis, kunhan vaan siinä olis, kiltisti ja hiljaa. ei tarvetta puhua, mennä ja tehdä yhdessä, nauttia yhdessäolosta, seksistä. ruoka, tietsikka ja typerät hölinät typerien työkaverien kanssa riittää. näin mun miehen kohdalla, joka on kohta ex-mies.
eroa.
voimia.
äijä ei ole arvoisesi!
Lisään: kerran esitin ystävällisesti, että jos mentäisiin terapiaan avaamaan solmujamme? Mies:"Ai? Miksi ihmeessä? En lähe" (ja tietokonepeli jatkui.. ).
Urpot..
Käypä keskustelemassa ja miettimässä tuolla http://www.eropalsta.info/index.php , yksivaan :)
Yksivaan... miehesi on sinua kohtaan ihan törkeä, ihan kuin murjottava lapsi. Rakkaus tai pitkässä liitossa rakastaminen on tekoja eikä sanoja. Hyvä kysymys joka varmaan oli kirjeessäsikin on "mitä rakastamisen tekoja olet minulle tehnyt viimeisen kuukauden aikana?"
Jos miehesi pystyisi rakastamaan sinua ehdoitta, ei sohvalla nukkuminen olis vaihtoehto vaan yhdessä tilanteen tajuaminen, keskustelu, itkeminen, rakastelu ja niin edelleen. Hänellä on aivan varmasti paha olla siitä, että suhteenne ei toimi onnenne tuottajana vaan lähinnä lasten kasvatusalustana. Mies voi kokea olevansa hylätty kun vaimo keskittyy lapsiin eikä häneen... huvittavaa, mutta totta. Hän elää yksinäistä kitkerää eloa perheessänne, on unohtanut mitä on seurustella ihanan naisen eli sinun kanssa, mitä tarkoittaa olla oikeassa parisuhteessa eikä vain toimia arkimiehenä.
Olet aikanaan rakastunut ja rakastanut miestä, joka on sinulle tärkeä. Se sama mies on olemassa, mutta se on kriisissä aivan kuten teidän parisuhteenne. Hän tarvitsee kunnon ravistelun tajutakseen, että mikä on tärkeää ja mikä ei. Harrastukset on ok, mutta kyllä jokaisen miehen kuuluisi ensiksi harrastaa vaimoaan ja sitten harrastaa vaikka postimerkkeilyä.
Kiitos taas kommenteista. Kävin tuolla toisella foorumilla lueskelemassa, täytyy varmasti ainakin itse hakeutua puhumaan jonkun ulkopuolisen kanssa. Kiitos perheenisä, kirjoitit kauniisti. Olen myös yrittänyt huomioida miestäni tässä vuosien ja kuukausien aikana, enkä elänyt vain lapsia varten. Jos keksin jotain yhteistä tekemistä, mies lähti mukaan jos se sopi harrastusten lomaan, pitkään aikaan en ole jaksanut nähdä vaivaa kun itse saa vain pahan mielen siitä palkaksi. Vähän eri tavalla tuosta rakastamisesta kirjeessä kysyin, mutta sama pointti.Ilmapiiri jäätävä kotona, tuntuu kuin oltaisiin valovuosien päässä toisistamme. Mykkäkoulu jatkuu.
Meillä jotenkin myös samanlainen tilanne. Emme puhu toisillemme. On yritetty määräaikoja, pariterapiaa, etäisyyttä, läheisyyttä, keskustelua, olemista ilman keskusteluja, yhteisiä kahdenkeskisiä lomia, kaikenlaista tekemistä, mitähän vielä voisi vielä keksiä? :) meillä suurena mörkönä miehen paljastunut salasuhde, jonka jälkeen olin vielä valmis yrittämään, koska mies ei halunnut erota. Tuolloin jotenkin ajattelin, että hän rakastaa minua kovasti, kun ei halua erota. Muutaman vuoden yrittämisen jälkeen olen tajunnut, että se on tuttuutta, turvallisen arjen säilyttämistä, perusarjen asioiden pitämistä mieheni puolelta. Mikään ei ole muuttunut; hän elää itselleen, harrastuksilleen, kaikelle, mikä hänelle on tärkeää, minä siihen kuvioon vain en enää ole mahtunut, kun itse lopetin yrittämisen. Niin raskasta se on ollut, että nyt olen itse lapsista ja arjesta, historiasta, yhteisistä vuosista ja kaikesta huolimatta päättänyt erota, jotta voin jälkeen olla oma itseni. En jaksa enää kuluttaa energiaa tähän hommaan, kun itse on yrittänyt parisuhteen puolesta kaiken, mitä vain voi keksiä. En jaksa enää, nyt ymmärrän, että joskus saa sitten vain luovuttaa. Odotan, että kun tyhjiö lähtee elämästäni, sen tilalle tulee toivottavasti jotain uutta, toivottavasti täydenpää... Olen kirjoittanut miehelleni kirjeen jos toisenkin, jossa olen ilmaissut ajatuksiani. Joskus se on poikinut keskustelun, joskus tappelun, joskus hetken skarppauksen, mutta lopulta - mikään ei ole muuttunut. Mies voi muuttua vain omasta tahdostaan, ei sinun pyynnöstä. Se on aika kova juttu tajuta. Varsinkin siinä vaiheessa, kun huomaa, että toinen ei muuta käytöstään.
Tsemppiä ja jaksamista sinulle. Samassa veneessä ollaan!
Minun on helppo kirjoittaa tästä, sillä olen se muutoin menestynyt mies joka oli muutaman vuoden aivan lukossa todella syvällä henkisessä haudasssa, mies joka eli ihan yksin keskellä perhettään, ajautui kauas rakkaistaan jotka olivat ihan siinä vieressä, loukkasi heitä samalla kun itseen sattui koko ajan aina vain enemmän. Totaalinen paradoksi siis ja erittäin samankaltainen tilanne kuin teidän miehillänne.
Pysäytin itse elämäni ja käytin lähemmäs puoli vuotta intensiivistä ulkoista apua tajutakseni, että osa elämästäni perustui aivan väärille asioille, tajutakseni mikä tässä elämässä oikeasti on tärkeää ja mikä ei ja ymmärtääkseni mitä ihanaa ja ihmeellistä ympärilläni oikeasti on. Miehet eivät ole robotteja, mutta useasti heiltä puuttuu taito ja työkalut kertoa se.
Miestenne on ollut helppoa ajautua tuollaiseen henkiseen koomaan. Pieniä pettymyksiä ja vastoinkäymisiä, rohkeuden puutetta, itsetunto saa kolhuja, ei osata kommunikoida ja disaster-resepti on valmis; lopulta on niin paha olla ettei pystytä ottamaan sen syistä niskalenkkiä ja palata takaisin onnellisuuden tielle. Pysähtyä itkemään ja sanoa vaimolle; "minä oikeasti rakastan sinua, auta minua auttamaan meitä olemaan onnellisia". Rohkea on se, joka rehellisesti sanoo "minä pelkään", "minä itken", "minä kaipaan sinun ihanuuttasi".
Monesti unohdetaan elämän perussääntöjä kuten "Ei saisi mennä vihaisena nukkumaan" ja "Kerro hänellä mitä haluat ja kaipaat, joka aamu, joka ilta". Lopulta ollaan niin kaukana elämän suossa, ettei toista edes löydä siltä sumuiselta mereltä missä seilataan.
Pettämiset luen kommunikoinnin, henkisen kypsymättömyyden ja asioiden ajoissa käsittelyyn tarvittavien työkalujen puutteiksi. Silti kaikki on korjattavissa, mikään ei ole lopullisesti mennyttä ennen kuin toinen on kuollut.
Loputtomiin ei asioiden eteen voi taistella ja uskon että sekä AP että "Samassa Veneessä" voisivat luovuttaa vaikka just nyt hyvin mielin tietäen, ettei liiton epäonnistuminen ainakaan ollut heistä kiinni. Silti kirjoitan todella helposti, että yrittäkää silti ymmärtää se epätäydellisyys mikä on miestenne idiotismin takana. Olen itse epätäydellinen, mutta ainakin olen oppinut kertomaan sen muille.
Olen oppinut älyttömän määrän asioita sukupuolten välisestä kommunikoinnista, tahtotiloista, unelmien, arvostusten ja eri impulssien aiheuttamista tunnetiloista puolisoissa taistellessani oman perheeni eteen, toteuttaessani tätä "elämän suurinta korjaussarjaa". Se on sen väärtiä, vaimoni on minulle enemmän kuin kukaan koskaan ja kaksi nuorta tytärtä kruunaa tämän satumaan minkä lumisia niittyjä yritän pitää puhtaan valkoisina.
Miehen, joka rukkamaisesti suojelee sisintään aidon uskalluksen puutteessa, joka on jo tappanut vanhan suhteen periaatteineen pettämällä puolisoaan, joka on käpertynyt sisäänpäin itseensä pettymisen johdosta kuin siili konsanaan, joka on aivan lukossa eikä pääse siitä ulos vinollaan olevan viitekehyksen johdosta - saa hereille vain radikaalein toimin. Jos teillä naisilla vaan riittää tahtoa ja uskallusta, niin se tarkoittaa asumuseroa, se tarkoittaa eron uhkaa, se oikeasti tarkoittaa miestä "nyrkillä päähän lyöminen" mitä viestin laatuun tulee.
Jos mies tuossa prosessissa sortuu ja pettää odotuksenne, niin ne ovat vääriä miehiä täyttämään miehen paikka elämässänne.
Älkää siis vihatko miehiänne, he ovat epätäydellisiä olentoja, heillä on omat "naisten ongelmat" joista he eivät osaa puhua kun kukaan ei ole sitä heille opettanut. Parhaassa tapauksessa he rakastavat teitä enemmän kuin elämää itse, mutta eivät vaan saa vaihdetta silmään (niinkuin miehet tapaavat sanoa)
Kiitos taas perheenisälle kirjoituksesta! Nyt on sitten soppa syntynyt.. Mies ei edelleenkään halua keskustella kanssani, koska on nyt päätynyt siihen, että haluan erota. Oli kertonut kirjeestäni veljelleen ja hänen vaimonsa soitti minulle viikonloppuna järkyttyneenä tilanteestamme. Kerroin oman näkemykseni asiasta, pari tuntia meni niin anoppi soitti. Nyt tilanne on kääntynyt niin, että minä HALUAN EROTA!!! Nyt olen itse todella loukkaantunut miehelleni, miksi hvetissä hän tekee näin???
Heheh... no siksi, että se on vieläkin kyvytön kohtaamaan totuuden omasta elämästään eli sinut. Ei kohdannut keskusteluissa eikä arjessa ja nyt kun sillä on harkittu totuuden monologi eli kirje kädessään, ei se pysty välttelemään asiaa vaikenemalla.
Näinollen hänellä on toinen, pikkuisen kaunisteltu oma totuus lähipiirilleen jonka avulla tekee sinusta pirulaisen suhteessanne. Sinut on sukulaisille sopivat yksityiskohdat itsestään unohtaen todella helppo saada näyttämään ihan disaster-ihmiseltä, vaikka tilanteenne olisikin täysin päinvastainen.
"Miksi puhut sukulaisten kanssa erosta, kun sinun pitäisi puhua minun kanssa avioliitosta ja sen pelastamisesta?"