Ollaan oltu miehen kanssa kimpassa 8 vuotta. Naimisissa kolme. Ollaan uusperhe, meillä on yhteinen 3-vuotias tytär. Etääntyminen alkoi jo ennen lapsen tuloa, mutta pahentunut entisestään. On keskusteltu rakentavasti, riidelty, mykkäkoulua pidetty ja riidelty ja taas sovittu. Viime kevään mentiin terapiaankin. Silti tuntuu että tästä ei tule mitään. Pienimmästäkin asiasta puhkeaa rajumyrsky ja kaikki murskaantuu sirpaleiksi.
Itse koen ongelmaksi miehen arkeen osallistumattomuuden. On omissa maailmoissaan, ei tee MITÄÄN oma-aloitteisesti. Ei ole suhteemme aikana kuin muutaman kerran oma-aloitteisesti imuroinut. Lapsen kanssa leikkii jos pyytää jne, mutta muuten on aivan omissa ajatuksissaan. Normaali arki ja perhe-elämä ei vain kiinnosta. Pelailee ja on tietokoneella yömyöhään, minkä takia kiukkuinen päivisin eikä jaksa mitään. Säälittää lapset, jotka odottaa olohuoneen lattialla horroksessa makaavaa isäänsä että heräisi. Mies ei osaa olla ilman mitään laitetta hetkeäkään, näpelöi älypuhelintaan ja konettaan tms koko ajan. Tähän päälle pelaamiset. Noissa asioissa ei ole mitään pahaa, mutta kun ne vievät KAIKEN ajan. Kaiken huomion. Me muut elävät ihmiset olemme vain oheismateriaalia.
Mies on mielestäni masentunut, samaa sanoi terapeutti, mutta itse mies ei ole tätä mieltä. Vaikka selvät merkit ovat olemassa. tästäkin on puhuttu ja joskus mies on myöntänytkin asian, mutta ei hae apua.
Olen varmasti hänestä liian kontrolloiva, mutta arki ei oikeasti suju mikäli en huolehdi asioista. Mies suuttuu heti jos hienovaraisesti jostain sanon, kaikesta on tullut punainen vaate. Huutaa jo lasten kuullen ruokotomuuksia minulle. eilen taas uhkaili erolla.
Olen melkoisen loppu. Tuntuu että kaikki keinot on jo käytetty. En haluaisi rikkoa perhettämme ja pelkään. Olo on turvaton.
Kiitos että luit ajatuksiani. Toivottavasti joku samassa tilanteessa oleva on löytänyt kuningasidean ja elää nyt onnellisempaa elämää... Eniten säälittävät lapset.
Itse koen ongelmaksi miehen arkeen osallistumattomuuden. On omissa maailmoissaan, ei tee MITÄÄN oma-aloitteisesti. Ei ole suhteemme aikana kuin muutaman kerran oma-aloitteisesti imuroinut. Lapsen kanssa leikkii jos pyytää jne, mutta muuten on aivan omissa ajatuksissaan. Normaali arki ja perhe-elämä ei vain kiinnosta. Pelailee ja on tietokoneella yömyöhään, minkä takia kiukkuinen päivisin eikä jaksa mitään. Säälittää lapset, jotka odottaa olohuoneen lattialla horroksessa makaavaa isäänsä että heräisi. Mies ei osaa olla ilman mitään laitetta hetkeäkään, näpelöi älypuhelintaan ja konettaan tms koko ajan. Tähän päälle pelaamiset. Noissa asioissa ei ole mitään pahaa, mutta kun ne vievät KAIKEN ajan. Kaiken huomion. Me muut elävät ihmiset olemme vain oheismateriaalia.
Mies on mielestäni masentunut, samaa sanoi terapeutti, mutta itse mies ei ole tätä mieltä. Vaikka selvät merkit ovat olemassa. tästäkin on puhuttu ja joskus mies on myöntänytkin asian, mutta ei hae apua.
Olen varmasti hänestä liian kontrolloiva, mutta arki ei oikeasti suju mikäli en huolehdi asioista. Mies suuttuu heti jos hienovaraisesti jostain sanon, kaikesta on tullut punainen vaate. Huutaa jo lasten kuullen ruokotomuuksia minulle. eilen taas uhkaili erolla.
Olen melkoisen loppu. Tuntuu että kaikki keinot on jo käytetty. En haluaisi rikkoa perhettämme ja pelkään. Olo on turvaton.
Kiitos että luit ajatuksiani. Toivottavasti joku samassa tilanteessa oleva on löytänyt kuningasidean ja elää nyt onnellisempaa elämää... Eniten säälittävät lapset.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Ehkä olisi aika pienelle tauolle? Asumusero ehkä? Ehkä se herättelisi miehesi viimein huomaamaan, mitä on menettämässä? Jos miehesi ei suostu edes yksin terapiaan menemään. Miehesi on ehkä masentunut, mutta hänen käytöksensä kuulostaa myös pienen lapsen käytökseltä... Jos hänen käytöksensä on masentuneen käytöstä, tulisi hänen käydä lääkärissä keskustelemassa mahdollisesta lääkityksestä.
Asumusero ei ole koskaan oikea päätös, mikäli tavoitteena ei ole sen jälkeen erota.
Tiedän useita tapauksia, joissa pari on palannut yhteen asumuseron jälkeen, kun ovat heränneet huomaamaan kaipaavansa toista.
Naisen ja lasten henkisen ja fyysisen turvallisuuden vuoksi pois muuttaminen on ehdottomasti paras ratkaisu - onko ratkaisu tilapäinen vai pysyvä, sen näyttäköön aika.
Mies ei muutu ellei tapahdu jotain todella konkreettista (perheen muuttaminen erilleen JA miehen pitkäaikainen terapia), eikä miehen muuttuminen ole silloinkaan varmaa.
Voihan sitä yhteen palata, jos siltä tuntuu, mutta asumuseropäätös pitää tehdä vain, mikäli sillä hetkellä tarkoituksena on "oikea" ero.
Eivät läheskään kaikki parit hanki asumuseroa tarkoituksenaan ero, vaan asioiden miettiminen ja sen jälkeinen yhteenpaluu tai juuri se eroaminen. Siksi avioerossakin on olemassa harkinta-aika, että ehtii miettiä asioita.
Tiedän, että näin tapahtuu, mutta mielestäni se on virhe. Asumuseron kautta saavutettu sopu on huonompi kuin jatkaminen yhdessä on päätetty ja asiat selvitetty asumalla samassa osoitteessa.
Mutta aivan kuten ap sanoi, hänkin on aivan loppu. Minusta ei ole hyvä jäädä asumaan toisen luo, jos ei kestä nykyistä tilannetta kotona. Siitä seuraa aina katastrofi. Joskus näkee asioilla olevan erittäin ikävä loppu.
Tilanne on äärimmäisen kuluttava, varsinkin jos toinen osapuoli ei edes myönnä ongelman olemassaoloa.
Olette siis uusperhe, eli miehesi ja sinä (?) olette eronneet aikaisemmin.Kirjoitat
lapsista monikossa, joten ymmärrän että lapsia on enemmän kuin tämä 3v.
Mitään hyvää et kirjoita miehestäsi, vaan kerrot teidän etääntyneen jo ennen
lapsen syntymää. Miksi ylipäätään avioiduitte? Riitelette ja syyttelette toisianne.
Olet selvästi ahdistunut ja peloissasi tilanteestanne ja kuitenkin haluat säilyttää
perheenne.
Kuningasajatus on se, että riitelemällä ei tilanteenne muutu miksikään.Ratkaisun
avain ei ole psyykenlääkitys miehelle, vaan asenteiden muutos tervejärkisesti.
Osaattehan keskustella. Jos ette, vaikea tilanteenne päätynee eroon.
Ero on tuossa tilanteessa se kuningasajatus. Toista ei voi muuttaa, miehesi ei tahdo muuttua.
Kiitos vastauksistanne.
Kyllä, olemme eronneet ja miehelläni on poika entisestä suhteestaan.
Toki miehessäni on paljon hyvää, mutta kuten kuka tahansa aviokriisiä läpikäyvä tietää, siinä kurimuksessa huonot piirteet nousevat päälimmäiseksi. Olen yrittänyt tietoisesti listata mieheni hyvä ominaisuuksia ja siksi tässä vielä olenkin. Tähän asti ne ovat kantaneet. Yksi hyvä ominaisuus on se, että voimme keskustella asioista. Ongelmaksi koen tosiaan sen, että mieheni ei hae apua, tunnustaa ongelmat jotkä minua häiritsevät ja myöntää niissä olevan parantamisen varaa, mutta ei tee mitään. Tunnen itseni tyranniksi, sortajaksi. Koska vaadin perusarjen pyörittämistä häneltä. Aloitteellisuutta lasten kanssa olemiseen, tiskipöydän pyyhkimiseen, lasten ruokkimiseen. Jne...
Siksi tässä olenkin, koska mies on "hyvä". Ei juo liikaa, ei ole väkivaltainen, jne... Ei paheita jotka tituleerataan perinteisen huonon miehen ominaisuuksiksi. Mieheni on omissa maailmoissaan, eikä välitä toiveistani, ei lapsistaan. Hän rakastaa lapsiaan, mutta ei masennukseltaan huomaa heidän tarpeitaan. Keskinäinen läheisyytemme on karissut jo aikaa sitten, halauksia ei ole, ei suukkoja, puhumattakaan seksistä. Kellumme haaleassa vedessä ja yritämme vain selvitä arjesta tukehtumatta.
Asumuseroa olen miettinyt, mutta olen pitkittänyt sitä lasten takia. Itsekkäästi myös pelkään, että minä en osapäivätöitteni ja opiskeluni kanssa pärjäisi. Vaikka toki tiedän selviytyväni. Askel vain tuntuu niin suurelta ja raskaalta.
Seksi on herkin alue, joka vaurioituu pientenkin erimielisyyksien takia. Teidän välillenne on syntynyt suuria erimielisyyksiä, joiden seurauksena seksi on tietenkin loppunut kokonaan.
Olet hyökännyt miestäsi vastaan kritisoimalla hänen tapaansa elää. Mies on ymmällään, ja pakenee sinua ja lapsia omaan tekniikan maailmaansa. Mies ei saa olla kotonaan oma itsensä, kun sinä arvostelet ja määräät aikuista ihmistä. Miksi miehen pitäisi olla sellainen kuin sinä haluat?! Eihän toista voi muuttaa, sehän jo tiedetään.
Minäkin olisin masentunut, jos joutuisin elämään sinunlaisesi määrääjän kanssa.
Joko hyväksyt miehesi sellaisena kuin hän on tai eroat, ja sillä päästät miehesi vapaaksi alistavan valtasi alta. Onko todellakin yksi eroon johtavista syistä, että mies ei pyyhi tiskipöytää?! Hei haloo, herätys!
Älä lässytä kun et tiedä taustoja. Samaistun naisena aloittavaan tosi paljon ja tilanne on meillä aika samanlainen. En todellakaan aio ottaa syytä niskoilleni että ukko vaan haukottelee ja makaa sohvalla työpäivän jälkeen, on epäsosiaalinen nykyään ja kaikki on ei, ei, ei!!! Raskasta se on ja siihen lisätään ei mitään ihanaa sanaa, hellää kosketusta jne.. Niin huh huh! Ja olenko minä miestäni kehunut ja yrittänyt yhteistä aikaa? Kyllä! En vaan enää muutaman vuoden jälkeen jaksa.
Itse tiedät sydämessäsi parhaiten mikä on oikein. Mieti myös siltä kannalta, rakastaako mies sinua. Jos rakastaa, miten se ilmenee?
Addiktoituneille henkilöille addiktio tulee ekana, ja toimii myös tunne-elämän autonomisena säätelyjärjestelmänä. Voisiko olla, että sinä olet arjen mahdollistaja, uusi äiti, joka nalkutuksestaan huolimatta hoitaa kaikki "paskaduunit" niin että tämä pikkupoikamaiseksi taantunut tietsikkamies voi täysin omistautua addiktioelämälleen.
Olisiko sinun ja kolmivuotiaan mahdollista muuttaa tilapäisesti vaikka jonkun sukulaisen luo muutamaksi viikoksi, saisit samalla lapsenhopitoapua. Suosittelen.
Täysin samaa mieltä ! Omakohtainen kokemus. Olin työelämässä ja erikois-
koulutuksessa, stressaantunut kotona. 2 lasta. Mieskin ahdistui siitä, kun yö-
kaudet tein kirjallisia töitä. Flunssakuureja ja lasten valitusta, kun kukaan ei
leiki heidän kanssaan.
Pysähdyin, kun huomasin parisuhteeni ajautuvan kriisiin. Onneksi ajoissa. Nyt
kotonamme ei käskytetä ja pomoteta toista. Ihmeellistä, kun minä muutuin,
mieskin muuttui ja lapsiperheen "hullunmylly" koirineen ja rytättyine mattoineen
saati tiskipöydän sotkuineen ei horjuta avioliittoamme mihinkään suuntaan.
- Todellakin, " hei haloo herätys!"
Käyvätkö miehenne töissä, onko ainoa kyky nussia. Ovatko he "turhapuroja".
Usein huonojen tapojen muuttaminen ei onnistu. Monet naiset kuvittelevat esimerkiksi, että saavat miehen lopettamaan mm. juopottelun ns. "rakkautensa" avulla. Sekin on useinmiten harhakuvitelma. Yleensä ihminen pystyy muuttamaan vain itseään, jos sitäkään.
Mun mies kävi työssä kun aloimme seurustella. Työpaikka on edelleen mutta hommat vähentyneet koko ajan. Sain tietää ettei mies aiemmassa elämässään ole tehnyt mitään oma-aloitteisesti. Työpaikkaansakin hänet haettiin kotoa. Istunut ennen minua ja ex-suhdettaan vain koneen, peliensä, äärellä pizzalaatikoiden ympäröimänä. Hemmetin hienoa etteivät tietävät voineet avautua silloin kun tähän ukkoon tutustuin. Silloin mies antoi ymmärtää että piti samoista asioista kuin minäkin. Myönteli että ajatteli tärkeistä asioista kuin minäkin. Yhteen muutettuamme hyppäsi todellisuus silmille, heti. Ei mies (?) mitään muuta ollut kuin mielistellyt saadakseen kumppanin. Aivan sama kuka tässä olisi. Mies tyytyväinen kun saa pelata ja roikkua netissä ja katsella sarjoja. Yleissivistys olematon. Ja kun hän suhteen alussa että on lukumiehiä:"Luen paljon". Joo. Näinä vuosina mies ei ole lukenut yhtä ainoaa kirjaa. Sama pätee kaikkeen. Ja muinaisten keskusteluyritysteni tulokset yhtä tyhjän kanssa. Miehen koti oli suht siististi kalustettu jne. - panin merkille kun ensi kertoja hänen luonaan kävin. Sittemminselvinnyt että äitinsä on sisustanut, rempannut, maksanut. Äitinsä hänet tähän kämppään hyysännyt kun ei kulumallakaan ymmärtänyt ex-naisensa luota lähteä, vaikka oli jätetyksi tullut. Ihan kuin olisi pelkkä kuori koko äijä. Tulee "joo joota" ja "noinhan se on", mutta sitten käännytään taas tietsikan puoleen eikä mikään muutu, ikinä. Sen olen jo hyväksynyt. Mies ei ole masentunut. Hän ei vain ajattele, pohdi, mieti. Mitään ikinä koskaan. Kaikki on jees kunhan hänellä on pelejä joita pelata ja pari työkaveria, joiden kanssa jutella uusimmista peleistä ja muusta vastaavasta. Toivottavasti olen vihdoin oppinut jotakin. Luulen että olen ja aijai kuinka nautin jahka omilleni tästä pääsen.
Vaikuttaa siltä, että miehelläsi on nettiaddiktio. Siihen ei pariterapia auta, vaan hänen kannattaa ottaa yhteyttä päihdelinkin kautta asiantuntevaan tahoon paikkakunnallanne.
Aivain niin kuin edellinen kirjoitti, addiktio säätelee tunne-elämää eli sinne paetaan, kun ahdistaa, sieltä haetaan myös iloa ja jännitystä. Sinun kannattaa ohjata miehesi lukemaan tietoa nettiaddiktiosta. Teillä on ollut väärä diagnoosi vaikka käytös on täysin samanlaista rooliutunutta kuin addiktioperheissä on. Toinen on nalkuttaja, toinen lapsi. Ristiriitojen tullessa mies suojautuuu tekniseen maailmaansa, mikä luonnollisesti pahentaa tilannetta.
Addiktio ei synny elämäänsä tyytyväiselle, onnelliselle ihmiselle eli tämä käytös aiheuttaa hänessä häpeää ja syyllisyyttä. Se on peräisin kauempaa kuin tästä suhteestanne. Älä siis syyllistä itseäsi. Minusta asumuseroa kannattaa miettiä siinä vaiheessa, jos mies ei halua hakeutua hoitoon. Mikäli hän saisi apua, voisi tilanne muuttua.
kirjoitat kuin minun miehestäni, ap. minunkaan mieheni ei osaa olla hetkeäkään erossa tietokoneesta, älypuhelimesta, ipadista. pelaamista ja pelaajatovereiden kanssa keskustelemista peliaiheista. oman perheen kanssa ei puhuta, omaiset ilmaa (kaikki). ei muisteta merkkipäiviä, ei siivota, huolehdita hygieniasta. puheyrityksiin:"emmä osaa puhua"; "mähän oon sanonu että pelaan ja etten siivoa". jaa? ei meillä tapella. mies näprää koneillaan ja minä saan tehdä mitä huvittaa ja joudun myös tekemään yksin sen kaiken, mikä ei ole niin huvittavaa. olen leikattu ja tarvitsisin todella apuja kotihommissa. olen pyytänyt, kauniisti. ei, mies ei imroi, ei pyyhi pölyjä. kolmeen vuoteen on imuroinut puolet kämpästä kerran ja tiskannut pari kertaa. minä kokkaan, siivoan, huollan auton, huolehdin lapset. ukko vain pelaa ja kaikki on hänen mielestään ihan ookoo näin. ensi viikolla haen eroa. suhteen alussa mies osasi esittää samanmielistä, myönnellä. pelkkää mielistelyä oli "voiton toivossa" kaikki. paskapuheita.
lisäys: miehen mielestä siinä ei ole mitään outoa että saattaa mennä viikko että vaihdamme pari sanaa, tyyliin:"tuotko kaupasta maitoa?". "joo". olen yrittänyt innostaa miestä kokkaamaan yhdessä, liikkumaan yhdessä, ulos syömään olen häntä "raahannut" ammoin ja elokuviin. kaikki puhumisyritykset olivat aikoinaan ystävällisiä. mutta olen lopettanut tajuttuani, että kaikki aloitteet ovat aina tulleet minulta. olisinpa tajunnut aiemmin, minä tyhmä. otimme aloitteestani saunavuoron, ajattelin että lauteilla olisi mukava rupatella ja rentoutua yhdessä. saunavuoro on nyt ollut vuoden, mies ei ole sinne vaivautunut kertaakaan. kun pitää istua koneella räiskimässä sankarihahmona. miehelle en valita, nalkuta, tässä vain nyt purkaudun. jos hän tajuaisi kuinka käyttäytyy, hän ei käyttäytyisi niin kuin käyttäytyy. harjaisi edes hampaansa, perkele. sekin jäänyt melkein kokonaan ja henki haisee kilometrin päähän. jos tarvitaan pakollista remppa-apua, miehen äiti tulee jelppimään (kutsumatta). tämäkin ärsyttää. minä olen siis NIIN saanut tarpeekseni. vihainen en ole, lähinnä huvittunut. tietysti lasten puolesta kismittää, mutten halua tällaista parisuhteen- ja miehenmallia heille tottavie antaa.
Näin samankaltaiset ongelmansa ratkaisseena miehenä samaistun AP:n tilanteeseen 100-0.
Masennus tai tuollainen passiivinen alakuloisuus on oikeasti ihan kamala tila, mistä ei itse yleensä pääse ulos vaikka yrittäisi kuinka. Sitä ei välttämättä edes tajua, että on masentunut. Itse tajusin lopulta, että ei voi olla että vieressä on lapset ja puoliso joita rakastan yli kaiken ja vaikka he tarvitsevat minua, niin en tee mitään kun en pysty muuhun kuin "passiiviseen rähinään"... mikä puolestaan tuntuu aivan kamalalta itsestäni, hylätä rakkaimpani jotka elävät samassa kodissa... eli mitä ihmettä???
Käytin "hoitooni" 4 kk ajan ulkopuolista apua ja tiedän nyt, että se oli ainoa oikea temppu, olisi pitänyt tajuta tehdä se aikaisemmin. Mikä parasta, niin tiedän nyt että olen nykyään se viimeinen henkilö joka koskaan joutuu ongelmiin oman minänsä kanssa.
Netti on hänelle pakopaikka, paikka missä on vain kivaa eikä ollenkaan vastuuta. Vastuun ottaminen kun vaatii henkistä kanttia ja se on jotain, mitä masentuneella ei yksinkertaisesti ole. Asiat jää yksi kerrallaan ja lopulta ihan perusasiotten tekemättä jättäminen painaa ihmistä yhä vain syvemmälle alakuloon.
Keskustelu on hyvä asia, samoin ratkaisua etsivä puoliso - hänen pitäisi olla kiitollinen sinusta. Suurin ongelma on se, että puoliso ei miestä paranna vaan hänen pitää tajuta se itse. Ulkopuolinen auttaja avaa silmät oikealle viitekehykselle jotta niihin elämän oikeasti ihaniin asioihin pääsee kiinni ja lopettaa kaikenmaailman hölmön korvaavan touhun kuten nettipeleihin, alkoholiin tms. typeryyteen pakenemisen. Sitten se on miehen ihan oma homma ottaa siitä vanhasta oikeasta elämästään koppi ja rakastaa itseään sillä oikealla tavalla... ja tuon jälkeen kaikki onkin helppoa.
Etkä sinä mitään kontrolloiva ole, höpö höpö niille jotka sitä väittävät. Olet normaali nainen jolla on mennyt hermo tilanteeseen, missä perheessä on jäljellä vain yksi aikuinen. Ei se perhe noin toimi eikä sen kuulukaan toimia, muutoksen vaatiminen on oikein ja siinä olet ihan oikeassa. Masentuneen kanssa muutoksen vaatimisessa on tosin se ongelma, että pienikin arjen kestopaine ihmistä kohden jolla ei ole kuin palasia henkistä kanttia jäljellä vie hänet helposti jumiin. Tarvitaan silti selkeä impulssi jolla hänet saa tajuamaan, että ollaan menossa henkiseen hautaan... tajuamaan, että millainen hän oli ennen ja millainen hän on nyt... ja että mikä olikaan tärkeää 3-vuotiaalle. Haukkumisella miehen saa vain hukkumaan.
Toi on niin älyttömän raastavan paradoksaalinen tilanne, että se on vierestä katsojalle ja etenkin puolisolle aivan kamalaa koettavaa. Miehesi on varmasti hyvä tyyppi ja haluaisi teidän kaikkien olevan onnellinen. Nyt, kun te ette sitä ole, on hän sisältä aivan romuna, täysin voimaton ja yrittää vain pitää nenää vedenpinnan yläpuolella joka päivä.
Kun hän joku päivä nousee jaloilleen, on vain yksi ihminen mistä hän voi kiittää elämänsä tärkeimmän pelastamisesta ja se olet sinä, nainen joka jaksoi tuon läpi.
Kirjoitin tuossa ylempänä 2 viestiä nimimerkillä "tuleva ex-vaimo". Sinun kirjoituksessasi Perheenisä, paljon mieltä ja ajatusta, mutta mikään, mikään ei toimi eikä nosta sellaista ihmistä itsekkyyden ja minään käpertymisen, kuurouden, välinpitämättömyyden ja sokeuden suosta, joka ei ITSE omaa pienintäkään halua nousta, jakaa elämää niiden kanssa, jotka saman katon alla asuvat. Ja vielä jos ja kun tilanne on, että puhumattoman, piittaamattoman, itseään 24/7 pelaamisella ja pintalöpinällä Face- ja työkavereiden kanssa itseään viihdyttävän mielestä kaikki on ihan ookoo. Oikeesti on. Minäkin ehdotin miehelle joskus että mentäisiin pariterapiaan. "Miksi ihmeessä?", kuului vastaus. Ei lähtenyt. Keskustelu auttaisi, vaan kun toinen ei keskustele. Ei koska välttelisi keskustelua koska ei tiedä mitä sanoa, vaan koska ei yksinkertaisesti YMMÄRRÄ muiden tarpeita tai sitä MIKSI pitäisi keskustella. Koska kaikki on ihan jees, kunhan vain saa pelata ja maata ja löpistä pelijuttuja työkamujen kanssa. Eilen hurahti ukolta koneen äärellä 15 h. Puhui koko päivänä 3 lausetta. Minä luin kirjaa, katsoin dokkaria, tuijotin selkäänsä ja ajattelin että voi herran tähen sentään :) En ole vielä päässyt pois saman katon alta, mutta ah, kun pääsen. Sitä odotellessa :)
"Lähdetkö kävelylle?".
"No en mä nyt..." (naputi naputi, räpläti räpläti.. )
"Lähetkö kirjastoon ja kahville?"
"No ääh.. en mä (naputi naputi, räisk räisk.. )
"Lähetäänkö reissuun, vaikka ulkomaille?"
"No ei mua nyt sillee kiinnosta.." (ja pakollisilla automatkoillakin nokka kiinni puhelimessa koko ajan maisemien/nähtävyyksien ihailun, keskustelun tms. asemasta. Aina.. )
"Minä olen tätä mieltä tästä jutusta, mitä sinä ajattelet tästä?"
"... Ai mitä?" (naputi naputi.. peli etenee.. )
"Voitaisko puhua?"
"Ai mistä?"
Oi hirvitys sentään noita juttuja....Ei ole todellista toi tilanne - tuosta on elämän parhaus kaukana. Vaikka itse kävinkin syvällä suossa, niin oli mulla näköjään silti joku järjen valo tallella.
Poismuutto ja katselee kauempaa, että herääkö?
"No ääh.. en mä (naputi naputi, räisk räisk.. hei oikeasti, tuon luoma mielikuva räjäytti mun tajunnan. Pystyin niin sieluni silmin olemaan siinä vieressä... kääk.
Kiitos. Hirveintä se että mies ei ole masentunut tai alakuloinen.
En minäkään ollut millään tapaa "masentunut" ulospäin, monen oli vaikea tajuta sitä edes jälkikäteen. Masennus ei välttämättä näy alakuloisuutena tms. vaan enemmänkin siinä että kaikki jää, mihinkään ei pysty, kaikki tuntuu baskalta, kaikkea pitää paeta johonkin sijaistoimintaan, ei pysty puhumaan, ei rakastamaan itseään, ei mitään...
Voisi sanoa, että "elämän kytkin luistaa", ihan kuin miehelläsi.
Voi itku sinua mies! Lohdutti itseänikin kommentisi. En ole kumpikaan edellä kommentoineista lähes samanlaisessa tilanteessa olevista naisista. Mutta melko samanlaisessa tilanteessa olen itsekin. Olen ollut jo toistakymmentä vuotta ainakin. Välillä mietin valintako turhasta. Alkaa omakin arviointikyky välillä pettää....
No, kuinka monta hienoa juttua menee piloille tämänkaltaisten jumien vuoksi? Monta tuhatta joka vuosi ja miksi? Ihan turhaan...
Käväisin itse menneisyyden käsittelemättömien asioiden vuoksi vähän tuolla passiivisemmalla puolella elämän aitaa ja nyt, hoidettuani kaikki kuntoon olen palannut elämään virittyneisyydessä noin 25 vuotiaaksi jota ei marraskuinen sadepäivä paljoa masenna.
Nyt kun sitä katsoo taaksepäin, niin ero elämän toivetilan ja tuollaisen jumin välillä on ihan tragikoominen. Mutta, kun henkinen kantti on nolla ja kaikki voima menee nenän veden pinnalla pitämiseen, niin kaikki muut asiat jää ja menee ihan pilalle. Paradoksaalista tuossa on se, että jos liitto napsahtaa piloille, niin siitä toipumisen prosessi voi hyvinkin purkaa tuon tilan ja mies palata aktiiviseen elämään täynnä ilon samppanjakuplia ja rakkautta jotenkin samalla tuntien, että "depis olikin vain kiinni siitä entisestä liitosta" vaikka se olikin vain pino jumiin jääneitä huolia joita ei saatu purettua ajoissa. Ei osattu purkaa niitä pieniä elämän pettymyksiä jotta taas osattaisiin kulkea sieltä onnellisuuden kautta tätä elämää, ei käpertymisen, välttelyn ja henkisen murjotuksen.
Tuo kaikki on jotenkin niin hmmetin epäreilua, etenkin kun on paljon naisia jotka tosissaan tsemppaavat ja pitkään saadakseen takaisin sen, jonka kanssa aikanaan ihanan liiton perustivat. AP:n tapaisen, yhä aktiivisesti ongelmiin ratkaisua etsivän puolison kanssa olisi lasten leikkiä todellakin lähteä lentoon elämässä, jos mies vain saisi oikean vaihteen silmään, saamaan sen "naps" kuulumaan ihan sieltä omasta päästään. Ja ennen kuin myöhäistä.
Tuleva Ex:än mies vaikuttaa hänen tänäaamuisen perusteella siltä, ettei hän koskaan lopullisesti valmistunut elämään miehenä... vähän kuin olisi vielä henkiset vaipat päällä. Sori nyt vaan.
Kun muistaa että "vihaisena ei saa mennä nukkumaan", niin edellisen päivän huolet ei rasita seuraavaa päivää...
Kiitos sinulle Tuleva-ex vaimo näistä kirjoituksistasi (molemmista yllä olevista). Tunnistan niistä samat asiat kuin omassa liitossani. MIeheni ajan vie tietokone, tv ja sitten sulan maan aikaan urheilu. Kevennyksenä on pakko sanoa, että aika hyvin jos on puhunut 3 lausetta päivässä. Meillä voi olla kevyesti 5 sanan viikkoja =).
Tätä tilannetta on kestänyt meillä jo vuosia. Ja kaikkeni olen yrittänyt, mutta kun ei auta niin ei auta.
Kiitos ja kaikkea hyvää elämääsi!
TÄmä nyt tulee hiukan myöhässä keskusteluun, mutta vuosikausia samanlaisessa tilanteessa olleena ja siihen jo ratkaisun kaipaavana haluaisin kysyä "perheenisältä" hiukan lisää siitä kuinka avun hakeminen luonnistui?
Itse olen muutamankin kerran saanut mieheni paikalliseen terkkariin jossa on kyllä lääkärin toimesta todettu masennus ja ohjattu soittamaan psykiatriselle sairaanhoitajalle. Noh, ensimmäisellä kerralla mieheni oli niin jumissa ettei saanut soitettua ja koska oli elämääkin elettävänä, asia jäi sikseen. Toisella kertaa soitin itse (vaikka sitä ihmeteltiinkin terveyskeskuksessa miksi henkilö ei itse soita..) ja sain mieheni juttelemaan asioista.
Valitettavasti tilanne on maassa - tai ainakin meidän terveyskeskuksessamme se että varsinaiseen terapiaan ei pääse ellei ole usean kuukauden hoitoa jo jossakin ole, ja vaikka mieheni oli jututuksesta tullessaan hyvinkin motivoitunut niin jatkoaikojen soittaminen jäi eikä mikään ole muuttunut.
Meille kerrottiin että jos menisimme yksityiselle puolelle on hyvinkin mahdollista päästä nopeasti hoitoon, mutta ei tässä tilanteessa vain yksinkertaisesti ole varaa sellaiseen.
Itse teen suhteellisen paljon töitä ja pyöritän arkea, joten en jaksa enää hoitaa toisen puolesta tätä asiaa-varsinkin kun todennäköisesti varaamalleni ajalle mies "unohtaa" mennä..
Olen miettinyt juurikin asumuseron mahdollisuutta herättäjänä ja miettimisajan ottamisena, en tiedä kuinka kauan tällaista jaksan, mutta pelko on suuri että käy juuri niinkuin perheenisä kuvaili, on helppoa antaa mennä sitten kun ei ole enää mitään menetettävää...Ja ainakin meidän tapauksessamme alkoholi liittyy vahvasti masennukseen, joten myös pelko deekikselle menemisestä mieheni kohdalla on todellinen.
Rakkaus on jäljellä,ainakin minulla, miehestäni on vaikea sanoa, luulen että se on olemassa mutta siihen on niin kovin vaikea uskoa kun ei vuosikausiin saa tunteelle vahvistusta-paitsi kännipäissään kun paha olo purkautuu.Se ei paljoa lämmitä.
Kaipaisin ihan käytännön opastusta, onko edes mahdollista päästä terapiaan nopealla tahdilla- kukin masentuneena ollut tai sellaisen kanssa elänyt tietää että vaikka haluaisi hoitaa asioita, niin ei vain jaksa, enkä niitä toisen puolesta loppujen lopuksi kuitenkaan voi tehdä.
Meillä miehen tärkein perheenjäsen on televisio. Jos syö mandariini tv:n ääressä, jäävät kuoret pöydälle. Räyhäsi tässä kun hänen kaikki alushousut olivat pyykkikorissa. Siis haloo, onko se pesukone niin vaikea täyttää ja käynnistää? Muilla ei ole juuri mustia vaatteita. Kivan miehen mallin poikani saa..