koko elämäni olen kaivannut äidin syliä... Nyt olen jo aikuinen, mutta en tiedä miten olen epäonnistunut niin täysin luomaan suhteeni vanhempiini. Tuntuu, että en silti osaa luovuttaa ja aina yritän uudelleen luoda välejä kuntoon ja jälleen petyn ja käperryn yhä syvemmälle itsesääliin ja kiukuttelen itselleni siitä, kun en opi koskaan sitä, että olen vanhemmilleni se täysi nolla, sekä lapsena että vielä aikuisena.
Synnyin ilmeisesti vahinkolapsena, aivan liian pienellä ikäerolla vanhempaan sisarukseeni ja olin ilmeisesti jo lapsena hankala lapsi, sillä muistan aina vanhempieni sanonnat, että olisi ollut parempi kuin en olisi syntynytkään. Murrosiässä tuli ensimmäiset kapinat, sillä halusin päästä discoon, isä olisi antanut jo mennä, mutta äiti ei ja siitä johtuen Äitini sanoi kerran: "että jos ne Isän kanssa eroaa se on sitten yksin sun syy". Nuoruus meni sitten varpahillaan hiljaisesti ollen ja aina olin sellainen huomaamaton riman alittaja. Masennus- ja uniongelmat alkoivat myös noihin aikoihin.
Poikaystävien ilmestyttyä kuvioihin, oli kuulemma vain ajan kysymys, että jättävät, kunhan oppivat tuntemaan paremmin. No onneksi nykyinen on opiskellut tuntemista jo vuosien ajan, mutta silti yhä kaipaan Äidin ja Isän syliä ja ennenkaikkea hyväksyntää, varsinkin nyt kun olen sairastunut etenevään sairauteen, johon ei ole olemassa parantavaa lääkettä. Mutta sairauteni tuntuu vain ajavan heidät vielä kauemmas, sillä he tietävät, etten koskaan pysty heille antamaan sitä apua, jollaista toivovat vanhana saavan.
Tahtoisin vain, että pystyisin jollain tapaa tuomaan heille sellaisen tunteen, että rakastavat sittenkin lapsiaan, vaikka yksi onkin epäonnistunut syntymästään lähtien. Ja haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi myös vanhempieni taholta, ehdoitta!
Synnyin ilmeisesti vahinkolapsena, aivan liian pienellä ikäerolla vanhempaan sisarukseeni ja olin ilmeisesti jo lapsena hankala lapsi, sillä muistan aina vanhempieni sanonnat, että olisi ollut parempi kuin en olisi syntynytkään. Murrosiässä tuli ensimmäiset kapinat, sillä halusin päästä discoon, isä olisi antanut jo mennä, mutta äiti ei ja siitä johtuen Äitini sanoi kerran: "että jos ne Isän kanssa eroaa se on sitten yksin sun syy". Nuoruus meni sitten varpahillaan hiljaisesti ollen ja aina olin sellainen huomaamaton riman alittaja. Masennus- ja uniongelmat alkoivat myös noihin aikoihin.
Poikaystävien ilmestyttyä kuvioihin, oli kuulemma vain ajan kysymys, että jättävät, kunhan oppivat tuntemaan paremmin. No onneksi nykyinen on opiskellut tuntemista jo vuosien ajan, mutta silti yhä kaipaan Äidin ja Isän syliä ja ennenkaikkea hyväksyntää, varsinkin nyt kun olen sairastunut etenevään sairauteen, johon ei ole olemassa parantavaa lääkettä. Mutta sairauteni tuntuu vain ajavan heidät vielä kauemmas, sillä he tietävät, etten koskaan pysty heille antamaan sitä apua, jollaista toivovat vanhana saavan.
Tahtoisin vain, että pystyisin jollain tapaa tuomaan heille sellaisen tunteen, että rakastavat sittenkin lapsiaan, vaikka yksi onkin epäonnistunut syntymästään lähtien. Ja haluaisin rakastaa ja tulla rakastetuksi myös vanhempieni taholta, ehdoitta!
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mullakin tekee pahaa kun suku katsoo vieläkin hymyilen vierestä äidin lääke ja alkoholin väärinkäyttöä ''se nyt on vaan semmonen'' asenteella. Mua ei toi paljoa lohdutanut lapsena kun iltasin sai pelätä milloin käy kiinni minuun tai koulukaveriini. Kävikin itseasiassa kiinni parhaaseen kaverinii kun oltiin teini-ikäisiä ja kaverin äiti meinasi nostaa syyteet johtuen syvistä raapimisjäljistä. Jostain syystä jätti asian siihen koska kaverin äitillä oli alko ongelmaa myös joten oltiin aika varpaisillaan aina toistemme luona toisesta tuli huutoa ja meillä tuulella käyvä huoltaja. Meillä kävi silloin kun olin viiden vanha suunnilleen ls-valvoja ja hoitaja muutaman kerran vaan sitten heitä ei enää näkynyt en tiedä saiko äiti puhuttua ''parhain päin'' asiat.
Äiti olisi kiva olla vaan minkäs teet kun synnyttää voi kuka vain ei siihen tarvitse lupia tai kykyjä. Onneksi nykyään ollaan menossa siihen suuntaa että nuoria äitejä tuetaan viimeiseen asti vaikka olisikin vahinko syntynyt ja puututaan (okei, joskus liiankin jopa kärkäästi) väliin. Järki toki pitää olla mukana perheen tukemisessa vaan uskallus tulla väliin jos lapsi oireilee näkyvästi.
Mulle vaan jankutettiin: ''älä puhu, ole hiljaa''
Tsemppiä! Onneksi olette kummatkin jo aikuisia eikä tarvitse sentään enää kestää äitä samassa kodissa. Kaikille ei vaan suoda "oikeita äitejä". Kannattaa vaan hyväksyä se, olla iloinen siitä että on saanut sentään elämän lahjan ja nauttia elämästä ja maailmasta tähän asti ja suunnata kelkka kohti tulevaisuutta. Itsellä auttoi kun hakeuduin iloisten, avointen ja optimististen ihmisten seuraan ja hain huumoria päivääni. :) Pitkää ikää ja tervehtymistä teille kummallekin!!!