onko joku katkaissut välinsä perheeseen?

Lueppas tämä viestiketju ihan tällä samalla palstalla
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11601178

Linkin otsikko on "Pitkävihaisuus"

Mäkin olen vuoden sisään lähdössä ulkomaille töihin ja asumaan kun masennun täällä ainoastaan. Kyyninen suku syö jo sisältä päin ja masennuslääkeitäkin joudun sen tähden popsimaan. En aio kertoa maata tai ajankohtaa lähdölle, laitan vaan tekstarin se on morjens! ;)

Olen pakosta joutunut katkaisemaan välini äitiini, jonka käytös ollut minua kohtaan monta vuotta erittäin ilkeätä ja loukkaavaa, myös yhtä sisartaan kohtaan, mutta minuun, tyttäreensä etenkin. Isäni jäkeen hänellä´ollut jo toinen mies ja molemmat sulhot ovat kuolleet, vaikka tämä viimeisin oli 20-v nuorempi äitiäni. Äitini ilkeys oli hirveää ja hän sai raivokohtauksia yleisilläkin paikoilla ihmisten nähden. Ne tulivat aivan puskasta ja kyllä sai hävetä äitiä. Nyt on mennyt kolme vuotta, kun viimeeksi olen hänet tavannut. Yksinkertaisesti en uskalla mennä hänen luokseen, koska vierailun jälkeen romahdan täysin siinä haukkuryöpyssä. En ole viitsinyt alkaa takaisin riitelemään, sillä siitä olisi jäänyt vielä ilkeämpi maku. Äitini on aina ollut erittäin ankara ja olen lapsuudessani saanut remmiä ja hakkaamista. Pelkäsin lapsena äitiäni ja se pelko jatkui kymmeniä vuosia, ennenkuin muutama vuosi sitten lopetin yhteyden pidon, kun edes puheluista ei tullut mitään hänen huutaessa ja haukkuessa. Myös nyt jo aikuisiin lapsiini hän ei ole ollut yhteydessä.
Hekään eivät viitsineet enää pitää mummiin yhteyttä, kun tämä vain kehui miesystävänsä lapsia ja ei ollut omista lapsenlapsistaan tippaakaan kiinnostunut.
Moitti vain ja arvosteli ilkeästi. Nykyään hän kohdistaa vihansa nuorimpaan siskoonsa, kun minä asun perheineni parin sadan kilometrin päässä.
Minusta ja perheestäni ei ole enää sanallakaan maininnut kenellekään, olemme siis pyyhitty hänen elämästään pois. Ja jos on joskus maininnut meistä mitään, on se ollut jotain ilkeätä ja arvailua. Ei voi sanoa että hän olisi vanhuuden myötä sairas, omien sisarusten mukaan äitini on ilkeä ollut aina ja harrastanut myös sisarustensa hakkaamista ennen muinoin. Minulla on parempi olla, kun en pidä yhteyttä. Kuitenkin kaipaan äitiä ja sitä rakkautta, jota en koskaan tuntenut saavani. Omille lapsilleni olen yrittänyt olla hyvä ja tasapuolinen ja pitää suhteet hvinä, sillä kokemuksesta tiedän kuinka on paha olla, kun äiti hyljeksii.
En tiedä miten koen, jos äiti kuolee ennemmin kuin minä ja saanko ylipäätänsä mennä hautajaisiinkaan, kun on kuulema siitäkin tehnyt tarkat ohjeet, kuka sinne saa mennä. Eiköhän ne entisen sulhasen lapset hoitele mielellään äitini hautaan, kun saavat hyvät korvaukset. Pääsenpähän helpommalla.

Olen kärsinyt pienestä asti isani kohtelusta. Jostain syystä vaistosin että han vihaa minua, oli sellaista pilkallista ilmehdintää ja kiusantekoa, muistan joitain tilanteita jo alle viisivuotiaana. Selkään aloin saada noin kahdeksan vuotiaasta. En käsittänyt miksi minua pidettiin pahana, olin sisaruksista estoisin ja ujoin, tosin myös itsepäinen. Tällainen kaltoin kohtelu on jatkunut läpi elämän. Olen yrittänyt käyttäytyä kohteliaasti, mutta kun sama meno jatkui kun jouduin aikuisena kohtaamaan itsestäni riippumattomia vastoinkäymisiä (ero, lapsen sairaus, työpaikkakiusaamista...), sanoin suorat sanat. En jaksa enää olla tekemisissä, nyt kun vanhemmilla loppusuora häämöttää. Suren tätä kuitenkin jollain tasolla aina. Isäni ei kestänyt nähdä sitä ahdistusta, minkä hän ehkä tietämättään itse minussa aiheutti. Siitä kai sitten sain vihat niskoilleni. Ja kieltämättä, en löytänyt itsekään hänestä mitään hyvää sanottavaa, kun vallitseva tunne on aina ollut pelko ja epävarmuus.

Minäkin tunnen pahaa oloa siitä, kun äitini on vanha ja tulee aika, jolloin hänen voimansa hupenevat. Tällä hetkellä hän on erittäin ketterä ja menevä muori ja kehuukin sisarelleen (jota kohtelee myös huonosti ja joka on minulle äitin puolelta ainut henkilö keneen olen yhteydessä) etsivänsä vielä neljännen miehen.
Tunnen myötähäpeää hänen puolestaan.
Itse olen hoitoalalla vanhusten hoitopaikassa ja sydämeni särkyy omaa äitisuhdetta muistaen, kun näkee onnellisia äiti-lapsi suhteita, kun lapset käyvät äitiään tervehtimässä ja ovat huolehtivia. Puran omaa kaipausta äitiini hellimällä vanhuksia.
Minutkin äiti on lapsena lyönyt ja alistanut mielivaltansa alle. Ehkä kaikki pelkotilanikin ovat sieltä lähtöisin. Esim. kun kuuden ikäisenä pelkäsin ukkosta kovasti, äiti hermostui itkuuni ja puristi kurkusta kaksin käsin, että oisin hiljaa. Ellei isä olisi tullut väliin silloin ja niin monet muut kerrat, en tiedä kuin olisi käynyt. Sisareni ei saanut samaa kohtelua. Hän olikin kyllä "kiltimpi" kuin minä ja kaipaan myös häntä kovasti, sillä hän kuoli tosi nuorena. Muita sisaruksia ei ollut.
Isäkin kuoli jo kolmisenkymmentä vuotta sitten ja se järkytti minua silloin suuresti, olin isän tyttö joka antoi minulle turvaa ja rakkautta, äitiä pelkäsin.
Vieraille ihmisille äitini osaa peilata, miehille flirttailee vieläkin ja mielistelee.
Kun aikuisena luin itseni uuteen ammattiin kiitettävillä arvosanoilla, tokaisi vain että oisit tuonkin tehnyt jo nuorena, eikä noin vanhana. Tuntui pahalta. Olen varmaan joutunut kerjäämään koko ikäni äidiltä huomiota ja rakkautta. Nyt olen luopunut siitä ajatuksesta. Turhaan kannan pahaa omaatuntoa siitä, etten ole äitiä auttamassa, koska minun apu ei kelpaa eikä lasteni apu. Olemme niin huonoja.
Lapsetkin tuumanneet etteivät voi työntyä mummin luo, kun olettaa heidän kärkkyvän perintöä, niin on kuulema joskus vihjaillut. Emme edes odota häneltä mitään perintöä, sillä aikoinaan auttoi rahallisesti viimeistä miestään hommaamalle tälle osakkeen. Mies oli juonut oman omakotitalon ja yrityksensä.
Pelottaa tilanne, jos äiti kuolee ennen minua, että kuinka ainoana lapsena toimin.

Katkaisin välit isosiskooni n 25 v sitten. Eikä edelleenkään ole mitään sanottavaa hänelle. En jaksanut enää sitä kateellista naljailua, väheksyntää ja mustamaalaamista jota sain lapsesta saakka osakseni. Vaikka sukuaan ei voi valita niin onneksi lähellä olevat ihmiset voi.

Meidän perheessä on käynyt niin,että nuorempana olimme yhtä.Sitten jokainen perusti oman perheen ja alkoi elää siinä.Yhteydenpitoa oli sitten tietty vähempi,muttei riidoissa oltu.Kun tuli tilanne,että lapset aikuistui ja yritti lähestyä omia sisaria,olimmekin kasvaneet erilleen.Kullakin näyttää olevan oma elämänsä.
Tilanne on ajautunut siihen,että nähdään lähinnä hautajaisissa.