Olen alle 30-vuotias nainen. Minulla on yksi, pian 4-vuotias lapsi. Erosta alkaa olla nyt 1,5vuotta..ja voin sanoa, että olen selviytynyt siitä! Ero oli minulle vaikea paikka, lapsen vuoksi. Toki myöhemmin terapian läpikäyneenä ymmärsin, että ero oli oikea päätös. Vain pelkästään lapsen takia ei voi suhdetta ylläpitää. Suhteen täytyy olla rakentava, jossa kaksi aikuista ihmistä rakastaa ja tukee toista..hyväksyy toisensa juuri sellaisenaan..
Välillä halusin vain olla yksin, en kaivannut ketään enkä mitään. Tarvitsin omaa aikaa, oli tarve nähdä, että pärjään yksin. On ollutkin tosi hyvä opetella olemaan yksin, kohtaamaan itsensä aivan uusiksi, oppia omista ja toisten virheistä..silmät on auenneet jotenkin tälle elämälle entisestään..
Jotenkin entisen suhteen traumat pelottaa..se, että valehdeltiin pitkä aika, ja sitten itse sai kaiken selville. Jotenkin palaa aina se ahdistava epäluottamuksen tunne ja ajattelen, että olisi helpompi olla koko loppuelämä yksin. Miten voin ja uskallan luottaa? Vaikka haluan ja vaikka olen paljon oppinutkin luottamaan, ei tarvitse olla, kuin pieni juttu, ja huomaan, että mun olo on tosi epämukava. Enkö ole vielä kypsä uuteen suhteeseen?
Tapasin niin ihanan miehen. Niin ihanan, etten voi sanoin kuvailla. En uskonut, että voisin rakastua, tai kiinnostua kenestäkään tosissaan. Tiesin vain heti, kun näin tämän miehen, että tässä se on. Tätä miestä olen odottanut elämääni. Olin heti aivan mennyttä..ja olen edelleen.. Meillä on niin pitkä välimatka, eikä näkemiset ole onnistuneet..silti ajattelen häntä joka päivä, ja uskon, että meillä vielä on yhteinen tulevaisuus, jos molemmat niin tahtoo..
Kuitenkin koen, että en ole oikeutettu rakkauteen, eron jälkeen. Uskon todella rakkauteen, ja unelmoin miehestä, ehkä joskus vielä perheestä. Uskon, että minullakin on vielä mahdollisuus löytää loppuelämän rakkaus. Jotenkin se tuntuu niin vaikealta ajatukselta, kun itsellä on lapsi, ja todennäköisesti lapsi tulee asumaan minun kanssani ja tapaa isäänsä lomilla ja viikonloppuisin, että joku hyväksyisi minut ja taustani, että minulla on lapsi, joka on minulle niin rakas, josta haluan parhaani mukaan huolehtia..
Välillä tuntuu, että minun täytyy olla vain yksin. Kuinka meillä olisi aikaa edes olla yhdessä, kuinka joku voisi hyväksyä, että minulla on jo lapsi? Tahtoisin rakastaa ja tukea toista, ja tahtoisin niin saada vastarakkautta, en tahdo lapselleni isää, hänellä on sellainen ja huolehtiva onkin. Huolehdin kyllä itsestäni ja lapsestani, mutta teenkö vain tästä asiasta liian vaikean? Käykö muut samassa tilanteessa olevat samoja asioita lävitse? Tunnen itseni niin huonoksi, epäonnistuneeksi, kuka haluaisi naisen, jolla on jo lapsi? Huolehtiva olen, pidän itseni, lapseni ja kotini ja asiamme kunnossa. Mutta jotenkin tämä eronleima...se vain painaa minua... Myönnän, että olen kovin surullinen ja yksinäinen. Ja enemmän kuin mitään toivoisin, että joku päivä vielä olisimme tuon ihanan miehen kanssa yhdessä, vaikka sitä tarvisikin odottaa, mutta olen valmis odottamaan..
Kipua, tuskaa, kasvua, sitä tämä on..
Välillä halusin vain olla yksin, en kaivannut ketään enkä mitään. Tarvitsin omaa aikaa, oli tarve nähdä, että pärjään yksin. On ollutkin tosi hyvä opetella olemaan yksin, kohtaamaan itsensä aivan uusiksi, oppia omista ja toisten virheistä..silmät on auenneet jotenkin tälle elämälle entisestään..
Jotenkin entisen suhteen traumat pelottaa..se, että valehdeltiin pitkä aika, ja sitten itse sai kaiken selville. Jotenkin palaa aina se ahdistava epäluottamuksen tunne ja ajattelen, että olisi helpompi olla koko loppuelämä yksin. Miten voin ja uskallan luottaa? Vaikka haluan ja vaikka olen paljon oppinutkin luottamaan, ei tarvitse olla, kuin pieni juttu, ja huomaan, että mun olo on tosi epämukava. Enkö ole vielä kypsä uuteen suhteeseen?
Tapasin niin ihanan miehen. Niin ihanan, etten voi sanoin kuvailla. En uskonut, että voisin rakastua, tai kiinnostua kenestäkään tosissaan. Tiesin vain heti, kun näin tämän miehen, että tässä se on. Tätä miestä olen odottanut elämääni. Olin heti aivan mennyttä..ja olen edelleen.. Meillä on niin pitkä välimatka, eikä näkemiset ole onnistuneet..silti ajattelen häntä joka päivä, ja uskon, että meillä vielä on yhteinen tulevaisuus, jos molemmat niin tahtoo..
Kuitenkin koen, että en ole oikeutettu rakkauteen, eron jälkeen. Uskon todella rakkauteen, ja unelmoin miehestä, ehkä joskus vielä perheestä. Uskon, että minullakin on vielä mahdollisuus löytää loppuelämän rakkaus. Jotenkin se tuntuu niin vaikealta ajatukselta, kun itsellä on lapsi, ja todennäköisesti lapsi tulee asumaan minun kanssani ja tapaa isäänsä lomilla ja viikonloppuisin, että joku hyväksyisi minut ja taustani, että minulla on lapsi, joka on minulle niin rakas, josta haluan parhaani mukaan huolehtia..
Välillä tuntuu, että minun täytyy olla vain yksin. Kuinka meillä olisi aikaa edes olla yhdessä, kuinka joku voisi hyväksyä, että minulla on jo lapsi? Tahtoisin rakastaa ja tukea toista, ja tahtoisin niin saada vastarakkautta, en tahdo lapselleni isää, hänellä on sellainen ja huolehtiva onkin. Huolehdin kyllä itsestäni ja lapsestani, mutta teenkö vain tästä asiasta liian vaikean? Käykö muut samassa tilanteessa olevat samoja asioita lävitse? Tunnen itseni niin huonoksi, epäonnistuneeksi, kuka haluaisi naisen, jolla on jo lapsi? Huolehtiva olen, pidän itseni, lapseni ja kotini ja asiamme kunnossa. Mutta jotenkin tämä eronleima...se vain painaa minua... Myönnän, että olen kovin surullinen ja yksinäinen. Ja enemmän kuin mitään toivoisin, että joku päivä vielä olisimme tuon ihanan miehen kanssa yhdessä, vaikka sitä tarvisikin odottaa, mutta olen valmis odottamaan..
Kipua, tuskaa, kasvua, sitä tämä on..
Vastaukset 2
Vanhimmat
feminismi on tehnyt tehtävänsä ja avioerot sen kuin lisääntyy
Sinussa ei ole mitään vikaa! Ero ei ole muuttanut sinua jollain tavalla huonommaksi ihmiseksi. Nyt omaa itsetuntoa kohottamaan ja kohti uusia romansseja!