Alle kolmikymppisiä nuoria eläkkeelle ja eläke-ikäiset töissä.

Hyvä pointti sekä keskustelun aihe, Suvituulilta.
Olen lukenut tämän kyseisen artikkelin ennemmin ja olen ollut myös luennoilla kuuntelemassa asiasta.
Minua ihmetyttää miksi meidän lapsemme tarvitsevat jo alakouluikäisinä mielenterveyspalveluita, koulukuraattoreja ym. psykiatrian palveluita?
Miksi näitä ei tarvittu ennen, silloin joskut -70-80 -luvulla? Mitkään taloudelliset syyt eivät tätä selitä, sillä silloinkin oli paljon ns. köyhiä ihmisiä, joilla ei ollut rahaa mihinkään turhaan. Toisen asteen kouluissa esim. kauppaopistoissa oli tuolloin lukukausimaksut ja kun kouluun pääsi, opiskelu myös otettiin tosissaan koska siitä maksettiin. Vanhemmilla oli tuolloin aikaa lapsilleen sekä lapset kasvatettiin kotona, eikä sysätty kasvatusvastuuta päivähoitoon, kouluun tai jonnekkin iltapäiväkerhoon.
Olisiko tämä nykyajan nuoriso nyt sen tulosta, kun kumpikin vanhempi on töissä (on pakko olla) ja lapset hoidetaan päivähoidossa ja erilaisissa hoitopaikoissa.
Illalla kun töiden jälkeen heidät sieltä haetaan, viedään harrastuksiin, jotka ovat varmasti vanhemmille enemmän tarpeen kuin lapsille. Ja sittenhän ilta on jo mennytkin...nukkumaan...päivähoitoon..kouluun..harrastuksiin...nukkumaan jne...Missä on se perheenkeskinen yhteinen aika, joka olisi lapsille tärkeää?
Ei ihme, että lapset alkavat oireilla. Kukaan ei kuuntele, kenellään ei ole aikaa. Murrosiän kriisissä kaikki patoutumat lähtee liikkeelle ja oravan pyörä on valmis.
Ennen lapsi ja nuori oli aina aikuisten mukana työn touhussa. Samalla kun tehtiin jotain yhdessä, vaikkapa vain pinottiin polttopuita, juteltiin ja kuunneltiin nuorten huolia ja yritettiin neuvoa parempaan.
Miksi näitä kuntoutettavia nuoria ei nytkin voitaisi laittaa jonkun vanhemman henkilön "oppipojaksi", samalla kun nuori oppisi ammatin hän huomaisi, että häntä arvostetaan ja että hän on hyödyllinen. Ja ennen kaikkea hän osaa tehdä.
Monenkin masennus voisi "parantua" tälläisellä terapeuttisella työnteolla.

miks vittu töitä tekee kun muutenkin pärjää ,tykkään henkailla jä räkiä joka paikkaan ,eikä tarvi aamulla herätä ,kun henkaan myöhään ja isi ja äiti puolustaa mua ,ei mulle kukaan mitään voi ,olette idiootteja ,taidan lähtee abc räkiin

Mielenterveyshoidossa on paljon mätää. Johtotehtävissä ja vaativissa asiantuntijatehtävissä olevia ihmisiä jotka ehdottomasti tahtovat tehdä töitä ja tuntevat itsensä mieleltään terveeksi viedään pakkohoitoon ja väitetään heidän olen työkyvyttömiä. Sen sijaan rividuunarit jotka valittavat milloin mitäkin masennusta katsotaan mieleltään terveiksi eikä eläkepapereita anneta millään.

Vastaus: ei ole kuntouttavaa järjestelmää.
Ensinnäkin, nämä nuoret mt-eläke-potilaat ovat usein perheistä, joista heitä ei aikanaan huostaanotettu.
Koulussa he olivat hiljaisia, jne, eikä mikään taho missään vaiheessa ole heistä välittänyt.
Kun eivät enää jaksa pelleilyä, heille lyödään hullun paperit, turruttavat lääkkeet ja onneksi -myös eläke.
Jatkohoitona usein kerran kuussa keskustelu mielenterveyttä pari vuotta lukeneen sairaanhoitajan kanssa.Hyödyn määrä on valtaisa,joten harvempi viitsii käydä kerran kuussa turhaa lässyttämässä syömisistään, kun samanikäistä porukkaa kuolee ympäriltä huumeisiin,itsemurhiin,sekoaa tms.
Nämä ovat niin vaikean elämäntien läpikäyneitä ihmisiä,etteivät he jaksa pelleillä,mielummin ovat rauhassa pikkueläketuloillaan.
Ja,mistään et mitään ymmärrä,psykologiasta ainakaan,jos rankkaat vammaiset ja mt-potilaat samaan ryhmään.
Meneppä koulunpenkille opiskelemaan psykologiaa.

Eipä ole 500 vuoden integroitumisajanjakson aikana juurikaan kukaan valittanut 20v eläkeläisistä jotka koostuvat lähinnä ns. ravikansasta.Sama touhu jatkuu edelleen eikä porukka mene töihin vahingossakaan.Jospa alettaisiin näiden itseluomien "kusireviirien" purkamisesta ja pakkotyöllistämisestä ja sitten siirrytään muuhun kansanosaan joka sentään on töitä tehnyt ja opiskellut?

Olen ollut on/offina sairaslomilla mm. masennuksen vuoksi vuodesta 2009. Tuolloin olin 25-vuotias. Olen köyhästä perheestä. Olemme ajoittain nähneet nälkää, saaneet kirkolta ruoka-apua ja niin poispäin. Vanhempani joutuivat laman kouriin äidin ollessa nuori parikymppinen ja isä kolmekymppinen. Äiti sai minut 19-vuotiaana. He ostivat asunnon ja ottivat siihen asuntolainan. Vaan sittenpä kävi köpelösti laman tultua. He möivät asunnon hyvin pian ja joutuivat maksamaan hirvittäviä korkoja seuraavat pari vuosikymmentä. Muutimme milloin minnekin. Häätöuhka oli usein päällä kun rahat eivät riittäneet. Olen asunut elämäni aikana yli 20 eri vuokra-asunnossa. Vanhemmillani oli hirvittäviä riitoja. He erosivat ja palasivat yhteen, erotakseen uudelleen monta kertaa. He olivat hyvin masentuneita ja kuulin sekä näin itsemurhapuheita sekä yrityksiä lapsena.
Aikuisena (ja lapsenakin) olin ylisuorittaja koulussa ja kärsin mm. anoreksiasta. Maailma omi niin painostava eikä valoa näkynyt tunnelin päässä. Uskoin kuitenkin että ahkeruus palkitaan. Raadoin itseni lopulta burnouttiin kaiken maailman projekteilla, koulutöillä sekä osa-aikatöillä. Halusin niin kovasti pärjätä. Mutta kun edelleen kärsin köyhyydestä opiskelijana ja ylityöllistettynä (hyvin olemattomalla palkalla, n.7e tunti) niin suuri vaivannäköni ei tuottanut tulosta.
En kestänyt enää. Perheemme joutui samaan aikaan riitoihin ja hajosi lopullisesti. Seurustelusuhteeni loppui yllättäen. Jäin sairaslomalle ilman minkäänlaista tukiverkkoa vaikka tukea hain. Vanhemmilta ei rahaa tietenkään saanut kuten ei koskaan, koska he uivat veloissa ja ulosotto vei heiltä kaiken. Vie edelleen.
En tiennyt mitä tehdä. Asuin yksiössä kissan kanssa eikä ollut varaa ruokaan eikä vuokraan. Sain vain asumistukea sillä hetkellä. Putosin jonkinlaiseen byrokraattiseen porsaanreikään enkä saanut tukea kelalta enkä sossulta.
Aloin seksityöntekijäksi. Se oli ainoa mitä hädässä keksin. Minut sanottiin irti perheestäni häpeäläikkänä. Sulkeuduin täysin ja kuvittelin olevani joku muu henkilö. Yritin vain puhtaasti selviytyä.
Seksityö ei sinällään tuonut paljoa uutta työelämään, sillä lähes jokaisella työpaikalla pomo on ahdistellut minua seksuaalisesti, alkaen kesätöistä 16-vuotiaana. Myös koulussa tätä on ollut. Olin myös koulukiusattu.
Yritin kaikesta huolimatta jatkaa opiskelua. Yritin selvitä omista veloistani ja vastoinkäymisistä käyden amk:ssa mediapuolella, käymällä ravintolassa iltatöissä ja sitten siitä suoraan tankotanssimaan. Tanssityö oli provikkapalkalla, joten aina en välttämättä saanut koko illan ja yön töistä lainkaan palkkaa.
Romahtelin yhä uudelleen, olin vähän väliä saikulla. Yritin lopulta itsemurhaa. Elämässä ei tuntunut olevan minulle paikkaa jo siitä alkaen kun tänne synnyin.
Aloin kärsiä viiltelystä, paniikkikohtauksista, painajaisista, alkoholiongelmasta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Päädyin osastohoitoon A2:lle vahingoitettuani itseäni pahasti rajun paniikkikohtauksen yhteydessä.
Siitä lähtien olen ollut täysin lomalla. Tapahtui vuonna 2012.
Olen käynyt vaikka missä terapioissa ja psykologeilla ja nyt pääsen traumaterapiaan määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen onnellisesti parisuhteessa.
Olen kumminkin tähän mennessä saanut neljä eri diagnoosia b-lausuntoon. Jopa arkielämä on vaikeaa. Saatan purskahtaa itkuun jos täytyy lähteä kaupungille asioille. Olen neljän seinän vanki ja päivisin pitkiä aikoja sängyn pohjalla. Olen menettänyt mielenkiintoni kaikkeen paitsi parisuhteeseen ja lemmikkieni hoitamiseen. Niiden eteen jaksan ja haluan nähdä vaivaa.
Kukaan ei muista sitä ahkeraa ja kunnianhimoista nuorta naista, joka teki kaikkensa pärjätäkseen hyvin koulussa ja töissä lähes 10 vuotta (epäröin ammatinvalintaa ja vaihdoin koulutuslinjaa). Minut nähdään vain yhteiskunnan elättinä ja syrjäytyneenä, epäonnistuneena. Paperittomana. Luottotiedottomana ja epäluotettavana.
Tuntuu mahdottomalta lähteä takaisin tuohon oravanpyörään, jossa hajosin ja lähes kuolin. Mikään vaivannäkö ei lopulta ollut palkitsevaa. Koen oloni huijatuksi ja hyväksikäytetyksi.
Kyllä. Jään mielelläni työkyvyttömyyseläkkeelle. Noiden raskaiden vuosien aikana jäin jälkeen laskujen maksussa ja olen velkaa yli 30 000e opintolaina mukaan laskien. Jos nyt menisin töihin, josta saan alle 2000e kuussa (en tosin koskaan ole saanut tonnia enempää palkkaa, se on ennätykseni joltain kuukaudelta), ei minun kannata mennä töihin ollenkaan. Ulosotto ja terveydenhuoltokustannukset lääkkeineen jättäisivät minut köyhemmäksi kuin tuilla, jotka siis nekään eivät riitä elämiseen. Ne riittävät kitkutteluun kaurapuurolla ja ruisleivällä. Tukia siis saan tällä hetkellä n. 800e kuussa. Siitä pois vuokra ja laskut niin ei paljoa käteen jää.
Että kyllä me seulotut henkilöt ollaan jopa oikeutettuja eläkkeeseen. Kun elämä on ollut tuollaista, on vaikea enää jaksaa, saati jaksaa uskoa parempaan. Se tuntuu isolta läskiltä vitsiltä.
Ja muuten, voin kertoa että tällaista ei varmasti toivo kukaan kohdalleen.