Hyväksyn ihan täysin sen, jos jotkut rakastavat toisiaan, ja tahtovat olla vain ja ainoastaan sen yhden ihmisen kanssa, en vaan kuulu ite niihin...
Hajottaa niin täysillä, koska oon hankkinu kumppanikseni miehen, joka on mustasukkanen ihan normaalielämässäkin. Exän kanssa oli toisin, annoimme toisillemme kaiken sen vapauden, jota toinen kaipasi, ja tämä päinvastoin vahvisti rakkauttamme. Tietenkin nostaa itsetuntoa tietää, että muutkin haluavat, sekä itseä, että kumppania, eikä mielestäni huonolla itsetunnolla voi kunnollista suhdetta rakentaakkaan. Rakkaus on asia erikseen, se ei ole mikään yhdenillanjuttu. Rakastimme vain ja ainoastaan toisiamme, emme yhdenillanjuttuja. Arkea elimme toisillemme. Hauskanpito oli silti sallittua jos sitä vaan tahtoi.
Exän kanssa seurustelin viisi vuotta, erosimme koska rakkaus loppui minun osaltani. Halusin parisuhteen jonkun toisen miehen kanssa. Exän oli tätä hyvin vaikea ymmärtää moniin vuosiin, koska olimme niin avoimesti olleet muidenkin kanssa. Jälkeenpäin olenkin usein miettinyt, että hyväksyikö hän tuon elämäntyylin vain rakkaudesta, vai tahtoiko hän sitä oikeasti... Uuden suhteen aloittaessaan hän kun lopetti satunnaiset "seikkailut".
Uuden miehen kanssa olen ollut nyt toiset viisi vuotta, ja täytän pian 29 vuotta. Elämäni paras aika alkaa olla takana, tai ainakin niin tunnen... Ulkönäöllisesti en juurikaan ole kymmenessä vuodessa muuttunut, mutta vuodet tulevat sen muuttamaan, niin karua kun se onkin.
Vastentahtoisesti olen ollut uskollinen miehelleni. Tai ensimmäisen vuoden jälkeen olen ollut... Ajoittain olen tätä katunut ja tuntenut katkeruutta siitä, miten "normaali" parisuhde tuntuu vaan toisen omistamiselta. Kun seksiä ei ole, niin sitä ei vaan ole. Muualtakaan ei ole sallittua sitä hakea, vaikka omat tarpeet sanoisi mitä. Arkea vaan pyöritetään vanhasta tottumuksesta, vaikkei pusuja, haleja tai mitään läheisyyttä olis ollut enää kuukausiin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun odottaa että toisen huono kausi on ohi, ja taas KELPAA toiselle. Tämä latistaa itsetuntoa. Tämä ei ole ONNELLISTA elämää.
Tän tiedän vaan siitä syystä, että näissä molemmissa suhteissa olen elänyt. Moniko on tätä edes kokeillut? Monet suhteethan nimenomaan kaatuvat tuohon tilanteeseen, mikä on aika käsittämätöntä, sillä hyvää oloahan ihminen on itelleen tällä teolla hakenut. Miks toisen on niin vaikea hyväksyä sitä? Miksi on niin vaikeaa antaa toisen tuntea olonsa hyväksi? Onko ketään joka ymmärtää mitä ajan takaa?
Itse en halua vain seksiä, vaan ihastumisen tunnetta. Rakastan tutustua uusiin ihmisiin, ja ihastun helposti. Kuten siis kerroin, ei kyse ole ollut pelkästä seksistä, vaan annoimme toisen tapailla muitakin. Rehellisesti vastasin jos nämä ihastukset suoraan tilannettani kysyivät. Saa, ja kuuluuhan ihmisen olla usean lajikumppanin kanssa, mitä enemmän tätä tutkitaan, sitä tärkeämmaksi tää tarve todetaan. En vaan tiedä, miten muuttaa mieheni käsitys aiheesta samaksi kuin on omani. Ja viimeaikoina olen myös alkanut miettiä eroa vaihtoehtona.
Halusin vaan jakaa ajatuksia, ja kuulla onko edes osalla ihmisistä tän kaltasia ajatuksia? Onko tällästä suhdetta mitään järkeä jatkaa, jossa toiselle on tärkeintä vaan se toisen omistus, ei onnellisuus..? Mies kun suuttuu aivan mielettömästi jos edes ohitan lauseessa tän kaltasen aiheen. Hän ei hyväksy laillani ajattelevia ihmisiä mitenkään, joka taas pakottaa ymmärtämään sen, ettei hän hyväksy minua, enkä koskaan voi olla hänen kanssaan tukahduttamatta sitä mikä oikeasti olen, tai mitä haluan. Miksi tän täytyy olla näin? Missä vaiheessa ihmisen täytyi keskittyä vaan omistamaan kaikki tärkeä ympärillään?
Hajottaa niin täysillä, koska oon hankkinu kumppanikseni miehen, joka on mustasukkanen ihan normaalielämässäkin. Exän kanssa oli toisin, annoimme toisillemme kaiken sen vapauden, jota toinen kaipasi, ja tämä päinvastoin vahvisti rakkauttamme. Tietenkin nostaa itsetuntoa tietää, että muutkin haluavat, sekä itseä, että kumppania, eikä mielestäni huonolla itsetunnolla voi kunnollista suhdetta rakentaakkaan. Rakkaus on asia erikseen, se ei ole mikään yhdenillanjuttu. Rakastimme vain ja ainoastaan toisiamme, emme yhdenillanjuttuja. Arkea elimme toisillemme. Hauskanpito oli silti sallittua jos sitä vaan tahtoi.
Exän kanssa seurustelin viisi vuotta, erosimme koska rakkaus loppui minun osaltani. Halusin parisuhteen jonkun toisen miehen kanssa. Exän oli tätä hyvin vaikea ymmärtää moniin vuosiin, koska olimme niin avoimesti olleet muidenkin kanssa. Jälkeenpäin olenkin usein miettinyt, että hyväksyikö hän tuon elämäntyylin vain rakkaudesta, vai tahtoiko hän sitä oikeasti... Uuden suhteen aloittaessaan hän kun lopetti satunnaiset "seikkailut".
Uuden miehen kanssa olen ollut nyt toiset viisi vuotta, ja täytän pian 29 vuotta. Elämäni paras aika alkaa olla takana, tai ainakin niin tunnen... Ulkönäöllisesti en juurikaan ole kymmenessä vuodessa muuttunut, mutta vuodet tulevat sen muuttamaan, niin karua kun se onkin.
Vastentahtoisesti olen ollut uskollinen miehelleni. Tai ensimmäisen vuoden jälkeen olen ollut... Ajoittain olen tätä katunut ja tuntenut katkeruutta siitä, miten "normaali" parisuhde tuntuu vaan toisen omistamiselta. Kun seksiä ei ole, niin sitä ei vaan ole. Muualtakaan ei ole sallittua sitä hakea, vaikka omat tarpeet sanoisi mitä. Arkea vaan pyöritetään vanhasta tottumuksesta, vaikkei pusuja, haleja tai mitään läheisyyttä olis ollut enää kuukausiin. Ei ole muuta vaihtoehtoa kun odottaa että toisen huono kausi on ohi, ja taas KELPAA toiselle. Tämä latistaa itsetuntoa. Tämä ei ole ONNELLISTA elämää.
Tän tiedän vaan siitä syystä, että näissä molemmissa suhteissa olen elänyt. Moniko on tätä edes kokeillut? Monet suhteethan nimenomaan kaatuvat tuohon tilanteeseen, mikä on aika käsittämätöntä, sillä hyvää oloahan ihminen on itelleen tällä teolla hakenut. Miks toisen on niin vaikea hyväksyä sitä? Miksi on niin vaikeaa antaa toisen tuntea olonsa hyväksi? Onko ketään joka ymmärtää mitä ajan takaa?
Itse en halua vain seksiä, vaan ihastumisen tunnetta. Rakastan tutustua uusiin ihmisiin, ja ihastun helposti. Kuten siis kerroin, ei kyse ole ollut pelkästä seksistä, vaan annoimme toisen tapailla muitakin. Rehellisesti vastasin jos nämä ihastukset suoraan tilannettani kysyivät. Saa, ja kuuluuhan ihmisen olla usean lajikumppanin kanssa, mitä enemmän tätä tutkitaan, sitä tärkeämmaksi tää tarve todetaan. En vaan tiedä, miten muuttaa mieheni käsitys aiheesta samaksi kuin on omani. Ja viimeaikoina olen myös alkanut miettiä eroa vaihtoehtona.
Halusin vaan jakaa ajatuksia, ja kuulla onko edes osalla ihmisistä tän kaltasia ajatuksia? Onko tällästä suhdetta mitään järkeä jatkaa, jossa toiselle on tärkeintä vaan se toisen omistus, ei onnellisuus..? Mies kun suuttuu aivan mielettömästi jos edes ohitan lauseessa tän kaltasen aiheen. Hän ei hyväksy laillani ajattelevia ihmisiä mitenkään, joka taas pakottaa ymmärtämään sen, ettei hän hyväksy minua, enkä koskaan voi olla hänen kanssaan tukahduttamatta sitä mikä oikeasti olen, tai mitä haluan. Miksi tän täytyy olla näin? Missä vaiheessa ihmisen täytyi keskittyä vaan omistamaan kaikki tärkeä ympärillään?
Vastaukset 26
Vanhimmat
Ei yksiavioisuus ole YLI-arvostettua. Mahtava elämä upean puolison kanssa on juuri sopivasti arvostettua. Jos elämä tai puoliso muuttuu surkeaksi ja silti roikutaan kuviossa, niin ehkä parisuhde silloin muuttuu yliarvostetuksi... mutta se on taas kunkin omaa typeryyttä.
Sinun parisuhteesi on vain surkeassa tilassa, jäänyt hoitamatta, on poltettu loppuun.
Time to move forward.
"Ei yksiavioisuus ole YLI-arvostettua. "
Juuri näin! yksiavioisuus on erittäin arvostettua siksi, että se on niin hyvä juttu, että sitä arvostetaan.
Anteeksi, mutta kuulostat huonoitsetuntoiselta ja seksikeskeiseltä hedonistilta. Elämässä on paljon muutakin ja isompia asioita kuin ihastumiset ja seksi. Päin vastoin kun media väittää, ihmiselle ei tee hyvää saada orgasmeja monia kertoja viikossa. Kannattaa lukea tämä http://en.wikipedia.org/wiki/Delayed_gratification Lisäksi kannattaa lueskella ihmisen biologiasta, välittäjäaineista ja seksuaalisuudesta yleensä.
"Anteeksi, mutta kuulostat huonoitsetuntoiselta ja seksikeskeiseltä hedonistilta."
Eikä vain kuullosta, vaan on. Surkea tapaus.
Kuules, sinulla ei taida ollakaan kyseessä yksi-tai moniavioisuuden ristiriita, tai mikään muukaan juuri suoraan seksuaalisuuteen liittyvä ongelma,
vaan yleinen tyytymättömyys psyykessäsi vallitsevaan epäsuhtaan.
Elämä ei tuota sinulle tyytyväisyyden ja täyteyden tunnetta, eli sitä jota voisit sanoa onnellisuudeksi.
Laitat nyt syyn ihan väärään piikkiin: parisuhteen muotoon.
Tyytymättömyytesi on laajempi ja yleisempi osa persoonasi ristiriitoja.
(Sivulauseena sinulle se, että tässä elämässä ei KUKAAN ole 100% onnellinen.)
Olemme aina joka tapauksessa jonkin verran, joskin siedettävästi vajaita astioita.
Se vaan on jotenkin kestettävä, että arki on useimmiten tylsää ja pitkäpiimäistä sekä vajavaista.
Sinun olisi ennemmin mietittävä filosofiselta kannalta ongelmaasi.
Mikä on elämäsi syvempi tarkoitus?
Mikä on elinkaaresi punainen lanka, ketä varten elät?
Ihmiselle ei riitä se, että elää pelkästään itseään varten ja tyydyttääkseen ainoastaan omia nautinnonhaluisia tarpeitaan.
Ihminen on onnellisimmillaan, kun unohtaa itsensä, kun jokin asia tai tekeminen tulee niin virtaavana hetkenä ylle, että oman egon häiritsevä kailotus jää taustalle.
Olemme enemmän sisältä käsin "jotain" kuin siinä, mitä ulkopuolinen maailma tarjoaa passiiviselle elämännälkäiselle odottajalle.
Missä asiassa sinä olet enemmän?
Nyt oletat, että ahnehtimalla paljon seksuaalikumppaneita ja monisuhteita, pitämällä useita suhteita yhtäaikaa, ihastumalla jatkuvasti tänään yhteen, huomenna toiseen, niin elämä vastaa sinulle siihen antamalla onnea.
Ei kuule, ei se mene näin!
Sinun on etsittävä se "tie, totuus ja elämä", mikä se sinulle onkaan, sen sinä joudut etsimään ihan itte.
Mutta... tämä parisuhteen monimuotoisuus ja partnerien vaihto ei anna vastausta, eikä uskollisuus yhdelle tarkoita omistamista, koska on kyse suuremmasta, koko elämänkaaresta ja -tarinasta.
...ja omistamisenkin voi käsittää sekä negatiivisesti tai positiivisesti.
Voisit miettiä, mitä omistaminen on sinulle. Se voi olla eri toiselle ja eri sinulle, mutta kuitenkin sisältää uskollisuuden siihen aiheeseen/kumppaniin/tekemiseen/kutsumukseen, mihin on sitoutunut.
Tarvitko parisuhteen tunteakseen olosi "normaaliksi" tai "hyävksytyksi" muiden silmissä?
Etköhän saisi ihastumisen ja rakastumisen tunnetta paljon enemmän, kun olisit vain sinkkuna. Mutta eihän se naisille käy, saa pian "huonon" naisen leiman otsaansa :(
Oma vikani se on, kun en kirjoita rekisteröityneellä nimimerkillä, mutta harmi sinänsä, kun joku voi luulla ylläolevaa viestiä minun kirjoittamakseni. Näin siis ei ole vaan joku muu on päätynyt samaan nimimerkkiiin kuin minä aiemmin.
Olen kirjoitellut tällä nimimerkillä jo vuodesta 2000 asti, joten käytän sitä, kun kirjoitan, vaikka en olekaan sinä.
"Exän kanssa oli toisin, annoimme toisillemme kaiken sen vapauden, jota toinen kaipasi, ja tämä päinvastoin vahvisti rakkauttamme.. erosimme koska rakkaus loppui minun osaltani"
Ei tainnut tuo kaava sittenkään käytännössä toimia ;D
"Tietenkin nostaa itsetuntoa tietää, että muutkin haluavat, sekä itseä, että kumppania, eikä mielestäni huonolla itsetunnolla voi kunnollista suhdetta rakentaakkaan."
Niinpä. Sinulla on niin huono itsetunto, että sitä pitää nostattaa ulkopuolisilla suhteilla. Et siis ole kykenävä rakentamaan kunnollista parisuhdetta.
Sinulla on pää ihan sekaisin ja höpötät ihan ristiriitaisia juttuja, kun olet niin pihalla parisuhteen kuvioista. Parisuhde tarkoittaa uskollisuutta ja panostamista yhteen ihmiseen. Sinun on ihan turha olla parisuhteessa, kun haluat vain sählätä mahdollisimman monen kanssa samaan aikaan oman itsetuntosi pönkittämiseksi.
oli miten oli. sulla on oikus olla onnellinen. täällä saa kukin olla just sellainen kun on(lain asettamissa rajoissa). ei kaikkien tarvi etsiä punaista lankaa kun ei sitä välttämättä edes ole.
Kiitokset vastanneille. Eri mieltä aiheesta saakin olla, kuten varmasti suurin osa on. Helpottavaa saada puittua aihetta, vaikkei samoja mielipiteitä jakaiskaan.
Tiedän, että valtaosa vaatii suhteeltaan uskollisuutta, ja olen paljon miettinyt sitäkin, että johtuuko "erilaisuuteni" huonosta itsetunnosta. Olen vaihtanut työpaikkaa myös useasti, siinä vaiheessa kun olen huomannut etten yksinkertasesti tahdo nousta aamulla ja lähteä töihin. Tämäkin voi vaikuttaa huolettomalta ja vastuuttomalta, mutta kun olen työsuhteeni sanonut irti, olen kouluttautunut alalle joka sillä hetkellä kiinnostaa. En usko että koskaan jatkan samassa työpaikassa yli kymmentä vuotta. Ja tämänhetkistä työtäni rakastan. On ihanaa lähteä aamulla töihin. Kamalaa olis ainoastaan se, jos jatkaisin tätä loppuelämäni. Elän siis aika intuitiivista elämää. Hetken kerrallaan, enkä halua ajatella kauas. Teen sitä, mikä tuntuu hyvältä just nyt, tänään.
Mieheni kanssa elämämme on "ihan" onnellista. Meillä on samat kiinnostuksen kohteet elämässä, jaamme samankaltaisen huumorin, ja teemme paljon yhdessä. Tämä hetki on hyvä näin, mutta karmaisee ajatus siitä, että näin olis aina. Että hän jäisi viimeiseksi mieheksi jonka lähellä olen. Hajottaa myös hänen mustasukkaisuutensa. En saisi edes kaupassa käydä yksin. Jatkuvasti hän pelkää, että olisin jonkun toisen miehen kanssa. Enkä vain voi ymmärtää, miksi hänen täytyy elää tolle pelolleen niin rankasti. En tahdo satuttaa häntä, joten olen opetellut kulkemaan kuin laput silmillä, etten vahingossakaan katso muihin.
Ja olen tällä hetkellä ihastunut toiseen mieheen, olen niin ihastunut että voisin olla hänen lähellään joka ainoan hetken. Hänen seurassaan tunnen itseni erikoiseksi, olevani elossa. Nämä ovat siis vain omia tunteitani, joista kukaan ei tiedä. Enkä halua ajatellakaan parisuhdetta kenenkään toisen kanssa, tiedän vain että haluan olla tuon ihmisen lähellä enemmän ja enemmän. Mutten saa tilaisuutta siihen, sillä mieheni pitää jatkuvasti tekemisiäni silmällä. Pelottaa että hän on jo arvannut tunteeni. Ei näin upean tunteen vaan pitäis olla häpeällinen ja vastenmielinen asia joka pitäis sulkea pois. Enkä saa koskaan sitä tietää, miten onnellinen voisin olla ton toisen miehen kanssa.
Lapsuus/nuoruusiällä minulta kuoli pienellä aikavälillä todella monta läheistä. Uskon sillä olleen aika suuri vaikutus siihen, millainen ihminen tänä päivänä olen. Kulema oli läsnä elämäni jokaisessa päivässä monen vuoden ajan. En koskaan ole käyttänyt alkoholia, tupakoinut tai elänyt mitenkään epäterveellisesti. Pelkään kuolemaa, ja eniten surua jonka kuolemani aiheuttaisi läheisissäni. Ehkä koetan olla luomatta liian kiinteitä siteitä ihmisiin? Ehkä yritän juosta pakoon aikaa? Tai ehkä koetan elää jokaisen hetken siitä täysillä nauttien? Tai ehkä olisinkin tällainen myös ilman kokemiani läheisten poismenoja? Ehkä vain olen tällainen?
En tiedä. Mielestäni elämästä ei vaan voi nauttia jos kahlitsee itsensä johonkin asiaan tai ihmiseen kiinni loppuelämäkseen.
Tuntuu, että haluat syödä kakun ja säästää sen, mutta aina ei voi saada kaikkea mitä haluaa luopumatta jostakin. Se on sitten kunkin itse pohdittava, mitkä asiat ovat tärkeitä ja luovuttamattomia.
Ulkopuolisen silmin näyttää, että haet elämääsi jännitystä ja merkitystä muista, uusista suhteista. Ehkä et ole saanut kokemuksia normaaleista vaan huonoista suhteista? Jos koet nykyisen suhteesi tukahduttavan, ei kannata jatkaa kärsimystä. Mutta mieti tarkkaan, miksi olet koukussa ihastumisen tunteeseen ja mikä sua oikeastaan kahlitsee. Mustasukkaisuus on asia erikseen, mutta suuri osa kahleistamme taitaa olla minämme kahleita. Parisuhteelta ei pidä odottaa liikoja. Mitä sulla on annettavaa?
Omassa parisuhteessani arvostan varmuutta. Olemme toisillemme tärkeitä ja olemme valinneet olla yhdessä, vaikka ottajia olisi molemmille. Meillä on jotain ainutlaatuista (ja silti universaalia). Sitoutuminen on meille oikea valinta. Se on vapautta, ei kahle.
Jos ihmisellä on terve itsetunto, hän sietää pettymyksiä ja vastoinkäymisiä ja myös ymmärtää, että ne kuuluvat elämään. Työnteko ei aina maita eikä parisuhteessa mene aina hyvin. Jos ongelmien ilmetessä vaihtaa maisemaa niin ei koskaan opi esim. ihmissuhdetaitoja. Pitkässä ja toimivassa parisuhteessa olevat ovat juuri niitä, jotka ovat tämän opin sisäistäneet. TOinen tärkeä asia on ymmärtää, ettei toista voi muuttaa. Jos haluaa muutosta parisuhteessa, sen on lähdettävä itsestä.
On jotensakin ymmärrettävää, ettei miehesi luota sinuun koska puhut ilmeisesti hänelle näistä "ihastuksistasi" tai ihastumisen tarpeestasi. Olet ilmeisesti myös sitoutumiskammoinen.
Mikset sitten eläisi sinkkuna tai etsisi itsellsi miestä, joka ajattelee laillasi eli haluaa ihastua säännöllisin väliajoin toisiin ja haluaa muokata sinusta itselleen sopivan naisen, joka taipuu ja joustaa miehen halujen mukaisesti?
Voi sinua!
Päästä nykyinen miehesi menemään, jos et rakasta häntä.
Itse päästäisin, jos ajattelisin samalla lailla kuin sinä.
Säälisin miestä, joka joutuisi olemaan vain minun väliaikaisille tarpeilleni tehty ja jonka kohtalona olisi saada potku persauksiin siinä vaiheessa, kun olisin kyllästynyt häneen.
Sinun kannattaisi uutta suhdetta alkaessasi kertoa, että elämänkatsomuksesi ei ole kiintyä eikä sitoutua muihin ihmisiin ja työpaikkoihin.
Silloin hekin voisivat suhtautua sinuun tarpeeksi pinnallisesti eikä se hylkääminen vahingoittaisi heitä niin paljon.
En tiedä, enkä tätä sano moralisoidakseni, kunhan vain totean, että sinulla on ahne asenne kaikkeen. Tahdot paljon elämyksiä, vaihtelua, nautintoa, paljon kaikkea ja eri toten onnellisuutta... tahdon, haluan, tahdon...
tuo haluaminen, mutta entä antaminen? Kun antaessaan saa ja kadottaessaan löytää.
Olet itsesi vanki, oman egon pyörittelyn vanki.
Ehkä lapsuuden kokemukset ovat tehneet sinusta sen, että et ole oppinut huomioimaan niin muiden tarpeita, kiintymyksen osalta?
Toivoisin, että oppisit tuntemaan jossain elämäsi vaiheessa oikeaa kaipausta, siis että uskallat, nimenomaan USKALLAT tuntea kaipausta ja surua!
Ehkä lapsuuden kokemukset ovat kivettäneet surusi niin syvälle, eikä surua ole käyty koskaan kunnolla lävitse... ja kuljet edelleen jähmettyneenä lapsuuden kriisikokemuksen ohjaamana.
Hetkinen!
" Enkä halua ajatellakaan parisuhdetta kenenkään toisen kanssa, tiedän vain että haluan olla tuon ihmisen lähellä enemmän ja enemmän. Mutten saa tilaisuutta siihen, sillä mieheni pitää jatkuvasti tekemisiäni silmällä."
Et saa tilaisuutta pettää miestäsi, koska pelkäät, että hän saa sen selville.
"Enkä saa koskaan sitä tietää, miten onnellinen voisin olla ton toisen miehen kanssa. "
Saat sinä sen selville.
1. Kerrot nykyiselle miehellesi, että haluat olla mielummin toisen kanssa
2. Jätät nykyisen miehesi
3. Aloitat suhteen toisen miehen kanssa
Numeroin nuo kohdat varmuuden vuoksi, jotta tiedät missä järjestyksessä edetä.
Kannattaisiko puhua miehellesi noista asioista? Jos et ole edes hänelle kertonut että haluat avoimensuhteen niin miten ihmeessä hän voisi sinulle sellaista edes tarjota?
Et ole selvästikään sopivaa "seurustelumateriaalia", koska kaipaat vain sitä ihastumisen tunnetta. Tee itsellesi ja miehellesi palvelus ja lähde siitä suhteesta, jos mies ei pysty sinulle avointasuhdetta tarjoamaan. Miksi haaskaisit omaa ja toisen aikaa suhteeseen jossa et ole edes täysillä mukana, ja joka tuntuu niin vastenmieliseltä?
Yksiavioisuus ei ole yliarvostettua. Minusta ainakin on hienoa että jotkut ovat olleet niin kauan yhdessä ja osanneet pitää suhteensa kasassa. Se on todellinen taito laji että rakkaus säilyy vielä kaikkien vuosien jälkeenkin.
Vanhat, iänikuiset kaavat, kirkko ja yhteiskunta, pitävät aviot ahtaina, että ihmiset eivät synnissä rypisi. Sillä 'rakastaminenhan' on pahaa ja epätoivottavaa toimintaa.
Vanhanaikainen avioliittomalli on katoava institutio, se ei anna ihmisen persoonalle vapautta, vaan kahlitsee ja vangitsee ahtauteen, jossa oma itse, omat tarpeet, oma olo, tunteet ja 'rakastamisen' tarve ovat tuntematon käsite.
Liitosta tai suhteesta, jossa on mustasukkaisuutta, tulee maanpäällinen helwetti. Käsittämättömintä on, että jotkut luulevat tämän omistussairauden olevan 'rakkauden' osoitusta. Sen, että toisen korvain väliä jäytää ja riivaa pelko menettämisestä, että toinen löytää paremman vaihtoehdon, pitäisi riittää osoitukseksi välittämisestä ja 'rakastamisesta'. Toista niin pähkähullua ja idioottimaisempaa ideaa ja ajatusta ei ole.
Mieheni tiesi täysin millaisesta suhteesta tulin. Hän tunsi exäni aikoinaan, ja tiesi että elimme avoimessa suhteessa. Vakavasti en ole ollut, kun näissä kahdessa suhteessa. Teini-iässä olikin useampia poikia, mutten koskaan malttanut olla vain yhden pojan kanssa, ja suhde kaatui siihen. Mikäli nyt ton ikäsenä luotuja juttuja voi suhteiksi sanoa..
Kunnes sitten tapasin exäni... Kun näin hänet ensimmäistä kertaa, tiesin että haluan hänet aivan eri tavalla kun olin koskaan ketään halunnut. En edelleenkään usko tunteneeni tota tunnetta muiden kanssa. Emme alkuun malttaneet edes nukkua toistemme vieressä, niin rakastuneita olimme. Tuijotimme vain toisiimme... En koskaan ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin hän.
Vuodet kuluivat, rakkautemme oli silti palavaa... Hän oli todella tulinen luonne, riitelymme oli vähintään yhtä tulista kun rakkaus. Mies oli minua vanhempi, todella flirttaileva luonteeltaan, ihan kuten minäkin. Hänen aiemmat suhteensa olivat kaatuneet juurikin mustasukkaisuuteen. Tätä minä siis en missään nimessä ollut. Matkustelimme paljon, ja näillä matkoilla kävimme usein "aikuisviihteellisissä" paikoissa... Ostinpa hänelle kerran Pattayalla kahdelta mielettömän kauniilta naiselta sylitanssinkin. Viihdettähän tuo vaan on, eivät nuo naiset ole olemassa varastaakseen kenenkään toisen miehiä. Ja minua kiihotti se, mikä miestäni kiihotti.
Rakastelimme mitä uskomattomammissa paikoissa, emme malttaneet pitää näppejämme erossa toisistamme. Tämä ei tarkoita sitä, että koko elämämme olis ollut jotain hämärää erotiikan ympärillä pyörivää seksiriippuvuutta. Kävimme kyllä noilla matkoilla tutustumassa maiden historiaan, kulttuuriin, ruokiin... Kaikkeen mitä tarjolla oli. Ja olin onnellinen. Onnellisempi kuin ikinä aiemmin.
Myös ihan normi arki tuli lopulta eteen. Kolmen vuoden jälkeen. Ja tämä oli vaihe, jolloin ihastuin toiseen. Kerroin tästä miehelle, joka alkuraivon jälkeen sanoi sallivansa minulle sen minkä haluan. Ettei halua olla millään tavoin onneni tiellä, ei voisi kieltää minulta sitä, mitä oikeasti haluan. Ja koska en halunnut päättää suhdetta hänen kanssaan, jatkoimme. Suurten epäilysten jälkeen kaikki sujuikin upeasti. Ehkä kerran-pari vuodessa olimme myös muiden kanssa, ja sovimme ettei näistä kerrota toiselle, ellei se muutu vakavaksi. Tuo systeemi tuntui todella oikealta, oli mielettömän virkistävää nähdä ja tavata muitakin, ja suhteemme parani todella paljon.
Viimeisen vuoden aikana asiat vaan muuttuivat tähän elämänosaan mitenkään liittymättä. Mies tahtoi pysytellä vain kotona. Hän hankki pelikonsolin, eikä häntä kiinnostanut lähteä ulos kanssani. Vuoden elimme näin, ja lopulta ymmärsin, ettei meillä enää ollut juurikaan mitään yhteistä. Mies oli vain kotona, itse tahdoin nähdä maailmaa, elää. Muutin toiselle paikkakunnalle työn perässä, ja lopetin suhteen.
Vuosi tästä tapasin nykyiseni. (Hitto että tulee pitkä litania..) No, hänen kanssaan olen kokenut myös paljon onnellisia hetkiä, aivan erilailla vaan kun entisen kanssa. Hän on sellainen perussuomalainen äijä, joka ei paljoa puhu. Eräjormailu on hänen juttunsa, josta tuli nopeasti minunkin juttuni. Vaellamme, kiipeilemme, kalastamme ja liikumme luonnossa. Vastakohta entiseen, mutta omalla, uudella tavalla koukuttavaa. Koskaan en häntä ole pettänyt, enkä koskaan "vihjaillut olevani ihastunut toiseen"! Jos mies on näin mustasukkainen, toimii mulla kyllä itsesuojeluvaisto senvarran et pidän asiat sisälläni. Vaikka nyt rauhallinen mies kyseessä onkin...
En tiedä... Viisi vuotta on takana hänen kanssaan, ja siihen on sisältynyt paljon hyvää. En vain usko, että pystyn suhdetta jatkamaan, ellen saa hengähdystaukoa. Hänelle olen uskaltanut ehdottaa vain ajatusta siitä, josko hän haluaisi tavata muitakin naisia, mutta tähän olen saanut vastaukseksi raivoisan "OLETKO IHAN HULLU":n... En vaan ymmärrä, että jos toista rakastaa, miksei voisi antaa hänelle oikeutta tehdä omalla elämällään sitä mitä tämä tahtoo. Miksi pitää menettämisen ja omistushalun pelossa kieltää toiselta ylipäänsä mitään, mikä tän lyhyen elämän aikana vois tehdä toisesta onnellisemman? Miksi ei voi pitää erillään omaa, ja toisen elämää, miksi seurustellessa ihmisistä tulee yksi ja sama olento?!
".. miksei voisi antaa hänelle oikeutta tehdä omalla elämällään sitä mitä tämä tahtoo. Miksi pitää menettämisen ja omistushalun pelossa kieltää toiselta ylipäänsä mitään.."
Rakastavassa parisuhteessa ei kumpikaan tietenkään kiellä toiselta mitään. Jos haluaa olla muidenkin kanssa seksin merkeissä, ei vain ole sopiva parisuhteeseen. Kyllähän pettämiseen on kaikilla mahdollisuus, ei toinen voi toista loputtomiin vahtia, mutta mitä järkeä olla suhteessa, jos haluaa pelehtiä muidenkin kanssa?! Ei mitään järkeä!!!
Parisuhteessa otetaan toisen tunteet huomioon, ja jos vieraiden ihmisten kanssa sekstaaminen loukkaa kumppania, niin miksi haluaisi toista loukata. Ainoastaan itsekkäät omaan napaan tuijottajat menevät himojensa perässä välittämättä kumppaninsa tunteista. Siis perustellen tekemisiään tyyliin, että "minulla on oikeus tehdä elämälleni mitä tahdon" ..
Juu, tee vain elämällesi mitä tahdot, mutta pitääkö sillä menolla sössiä toisten elämää. Jos kahden ihmisen elämät ovat erillään" minun ja sinun elämät", niin eihän se silloin mikään parisuhde olekaan! PARIsuhde on kaksi ihmistä limittäytyneenä tai soluttautuneena yhteen omine elämineen. Ei ole mitään PARIsuhdetta, jos siihen kuvioon sekoitetaan ulkopuolisia seksikumppaneita.
Mikset voisi vain elellä sinkkuna, niin saisit sitten huolettoman vapaasti levitellä haarojasi oman elämänhalusi mukaan?
"En vaan ymmärrä, että jos toista rakastaa, miksei voisi antaa hänelle oikeutta tehdä omalla elämällään sitä mitä tämä tahtoo."
Entä, jos toinen ei oikeasti halua muita kuin yhden ja ainoan? Onko hänellä oikeus siihen?
Mä ajattelen niin, että ihminen ei ole vain puoliso, puolet jostakin. Kun on omaakin elämää, saa uusia näkökulmia ja silloin rakas puolisokin näyttäytyy omana valintana, ei ajautumisena tai johonkin muottiin kangistumisena. Mä olen tosin niin yksinkertainen, etten muusta tiedä. Se ei ole omistamisen halua, ei kieltämistä vaan oma valinta. Mun ei tarvitse kieltää eikä kieltäytyä. Sanotaan sitä sitten vaikka sitoutumiseksi.
Vaikuttaa, että olet koukussa vaihteluun, ihastumiseen. Käytät muita välineenä omaan hyvinvointiisi. Mutta mitä itse annat? Ja mikä on lopullinen päämääräsi? Onko sitä? Vai käytätkö koko elämäsi tylsyyttä vastaan taisteluun? Mikä on pahin pelkosi?
"Ihan normi arki" voi olla ihan tyydyttävää elämää, monessakin mielessä. Seksin ja läheisyyden ei tarvitse latistua pitkässäkään yksiavioisessa suhteessa. Läheisiä ihmissuhteita voi olla muitakin, mutta parisuhteeseen kuuluu kahden ihmisen välinen intiimiys, ja se juuri tekee parisuhteesta ainutlaatuisen muihin suhteisiin verrattuna.
Tee, mitä sun täytyy, mutta pelaa avoimin kortein.
"Jos haluaa olla muidenkin kanssa seksin merkeissä, ei vain ole sopiva parisuhteeseen"
Aivan! Avaajalle kysymys: miksi et kertonut tästä (epänormaalista) tarpeestasi silloin kun aloitte olemaan yhdessä!?
" Se ei ole omistamisen halua, ei kieltämistä vaan oma valinta. Mun ei tarvitse kieltää eikä kieltäytyä. Sanotaan sitä sitten vaikka sitoutumiseksi."
Hienosti sanottu!
"Tee, mitä sun täytyy, mutta pelaa avoimin kortein. "
Paras ohje!
No en tiedä myöskään. Olen suhteessa vain huvin vuoksi. Välillä tylsää ja välillä mukavaa. Ei rakkautta, mutta plussat voittaa miinukset. En aio sitoutua sen kummemmin. Rakkaus on tunne, joka häviää. Aina. Puhdasta kemiaa.
Ei"sitä oikeaa" koskaan löydy. Joku ihastuminen ja kemiat korkealla taas vähän aikaa...siitä se sitten latistuu taas. Rakkaus on järjen köyhyyttä, ei sellaista ole oikeesti. Parkuen tänne tullaan ja parkuen lähdetään. Siinä välissä voi tehdä jotain kivaa.
Ihastumisen, rakastumisen tunne voi hävitä, mutta rakkaus ei välttämättä. Rakastuakin voi uudestaan, samaankin ihmiseen. Kaikkea ei tarvitse analysoida puhki. Tällä hetkellä näyttää siltä, että haluan elää mieheni kanssa loppuelämäni ja että hän haluaa samaa. Näin on hyvä. Tietenkään en enää koe sitä alkuaikojen adrenaliinihuumaa, kun kaikki on vielä uutta ja tuntematonta. Mutta sen tilalle on tullut jotain mielestäni yhtä arvokasta: luottamusta, varmuutta. En haikaile sitä, mikä oli, vaan keskityn siihen, mikä on nyt.
En käsitä, mitä tuo paljon puhuttu latistuminen on. Meillä on säilynyt suhteessamme tietty pohjavire. Kun mieheni hymyilee, näen sen nuorukaisen, johon rakastuin.
Kliseistä, mutta ehkä rakkaudelta odotetaan liikaa? Eletään jossain harhassa, että kun sen oikean löytää, löytää onnen. Ei yhtä ainoaa oikeaa ole olemassakaan. Parisuhteen myötä saa ehkä rakkautta ja onnellisuutta, mutta samassa paketissa tulee muutakin, eikä aina niin kivoja juttuja. Lapsellista kuvitella, että kahden ihmisen yhteiselämä olisi aina helppoa. Aina on asioita, joiden kanssa on vain opittava elämään - tai lähdettävä suhteesta.
Pointti ei loppujen lopuksi ole siinä, kuinka tulee toimeen puolison kanssa vaan kuinka tulee toimeen itsensä kanssa ja omien tunteidensa kanssa, kun huomaa, ettei puoliso tai suhde olekaan täydellinen.
"Onko tällästä suhdetta mitään järkeä jatkaa,...."
Ei. Mutta mistään omistamisesta siinä ei myöskään ole kysymys.
"...enkä koskaan voi olla hänen kanssaan tukahduttamatta sitä mikä oikeasti olen, tai mitä haluan."
Miksi et kertonut mikä olet silloin viisi vuotta sitten!? Olet tuhlannut HÄNEN elämästään viisi vuotta valhetelemalla!! Törkeää!!!
Enpä ole yksiavioisuutta koskaan keltään vaatinut, vaikka itse olen ns. yhden naisen mies. Sen sijaan vaadin rehellisyyttä ja avoimuutta, sekä toisen tunteiden kunnioittamista. Jos on pokkaa sanoo, että haluaisin tapailla toisia ja kyky perustella uskottavasti miksi, eikä kyseessä ole mikään toisen nöyryyttämiseen tähtäävä toiminta tai valtapeli, niin siitä vaan. Omistaa en todellakaan ketään halua, enkä kenenkään elämän nautintoa halua rajoittaa. Elämänkummpania vain kaipailisin. Ehdottelemaan en moista ala, koska katson sen loukkaavaksi ja alistavaksi, eikä minulla ole mitään fetissiä asian suhteen. Yleensä taidetaan pettää kuitenkin, muista syistä, kuin seksin tarpeen vuoksi ja harvoin pystytään itselleen olemaan kovin rehellisiä oman käytöksen suhteen.