Ja onko sillä väliä, loppujen lopuksi, ymmärtääkö se toinen syyn eroon, vai ei? Pitääkö eroa pitkittää, jotta toinen ehtii hyväksyä asian? Siis pitäisikö yrittää saada toinen pikkuhiljaa ymmärtämään vai ottaako vain ja lähteä? Miten te olette tällaiset dilemmat ratkaisseet?
Olen puhunut erosta nyt kesästä lähtien. Jo aiemmin olen miehelleni sanonut, että jos tietyt asiat liitossamme eivät muutu, en voi jatkaa enää. Vasta kesällä hän lopulta otti minut tosissaan, kun pyysin häntä lähtemään kodistamme vähäksi aikaa muualle, että saan miettiä tilannettamme. Olisin itse lähtenyt, jos 3 pientä lastamme eivät olisi pääasiallisesti minun vastuullani. Mies tuli viikon päästä takaisin, mutta mitään ei ollut mennyt "jakeluun". Edelleen mies syyttää näistä eroajatuksistani kaikkia muita paitsi itseään ja yhteiselämämme vaikeutta ja jauhaa epäolennaisuuksia. Ei tässä tunnu olevan enää mitään järkeä.
Olen puhunut erosta nyt kesästä lähtien. Jo aiemmin olen miehelleni sanonut, että jos tietyt asiat liitossamme eivät muutu, en voi jatkaa enää. Vasta kesällä hän lopulta otti minut tosissaan, kun pyysin häntä lähtemään kodistamme vähäksi aikaa muualle, että saan miettiä tilannettamme. Olisin itse lähtenyt, jos 3 pientä lastamme eivät olisi pääasiallisesti minun vastuullani. Mies tuli viikon päästä takaisin, mutta mitään ei ollut mennyt "jakeluun". Edelleen mies syyttää näistä eroajatuksistani kaikkia muita paitsi itseään ja yhteiselämämme vaikeutta ja jauhaa epäolennaisuuksia. Ei tässä tunnu olevan enää mitään järkeä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hui! Kuulostat turhautuneelta ja miehesi ei halua muuttua. Mitäpä jos muuttaisitte pysyvästi eri osoitteisiin?
--Olen puhunut erosta nyt kesästä lähtien. Jo aiemmin olen miehelleni sanonut, että jos tietyt asiat liitossamme eivät muutu--
Hienoa että sinä sentään olet varoitanut miestäsi jo aiemmin asiasta, meillä ei vaimo vaivautunut moista tekemään ilmoitti vaan eroavansa ja asiasta ei kuulemma kannata edes keskustella.
Avioero ei tapahdu aina yhteistyössä kumppanin kanssa, valitettavasti, joskus se on ajettava liikkeelle pakolla eikä neuvotellen. Vastuun toteuttamisesta kantaa totta kai se joka erolla uhkailee.
Uhkailulta vie pohjan se, kun mitään ei koskaan tapahdu, uhkaillaan vaan.
Sullakin on se kaikkein tyypillisin eroasenne, jossa kumppanin pitäisi yhtäkkiä muuttua ja lähteä kodistaan ja ymmärtää sinua ja toteuttaa sinun toiveesi, mutta itse et tee muuta kuin valitat ja selittelet syitä siihen miksi ET itse toteuta aikeitasi.
Uskoisitko itsekään sillä tavalla käyttäytyvän ihmisen puheisiin?
Jos sinä oikeasti haluaisit eroon puolisostasi, sinä olisit jo hakenut avioeroa etkä vain puhuisi siitä, sinä olisit jo täysillä suunnittelemassa asunnon vaihtamista ja lasten huoltajuusasioita, yms., jolloin aviopuolisosi olisi pakko ottaa aikeesi tosissaan ja reakoida siihen.
Nyt hän vain lähti kodistaan viikoksi mäkeen sinua miellyttääkseen ja kuvittelee että ongelmat on sillä hoidettu, tai että kun sinä sait miettiä rauhassa viikon ajan, olet vihdoin päättänyt mitä haluat. Ehkä hän siis odottaa nyt sinun toimivan sen päätöksesi mukaan.
Usko pois... mies ei tajua asioita tavalla mikä naisesta voi tuntua itsestäänselvältä. Olen ollut samanlaisessa elämän koomassa ja itse asiassa juuri ollaan samankaltaisesta tilanteesta keskusteltu tuolla avioliitto palstalla rikkinäisen korjaamisesta.
Oli kyseessä alkoholi, väsymys, masennus tai muuten vain osittainen elämäntilanteen hallinnan menetys, niin kuvio on melkein aina sama. Vaatii miehelle aikamoisen potkun päähän ja elämän perusarvojen uudelleenjärjestelyä jotta vaimo ja lapset saavat sen, mitä heille arjessa ihan luonnostaan kuuluu.
Voin hyvin arvata ne "asiat" joiden pitää muuttua. Minulla meni monta kuukautta ja vielä ulkopuolisen avun kanssa saadakseni kaiken kuntoon... enkä nyt puhu mistään pikkuisesta näpertämisestä.
Todellinen muutos vie aikaa, sillä ensiksi toisen on tajuttava muutoksen tarve ja etenkin se, että mitkä asiat hänen elämässään seisoo väärillä perustuksilla.
Minulla meni muutama kuukausi tuohon, viikossa miehelle ei tule kuin puute...
Eli sinuna muuttaisin lasten kanssa teidän molempien maksamaan vuokrakämppään 3-4 kuukaudeksi tai "toistaiseksi"... kunnes toisella alkaa pää pelaamaan.
Lain mukaan asunnon käyttö erotilanteessa (myös tilapäinen ero) menee tarvitsevuusperiaatteen mukaan. Eli itsekin kolmen äitinä ymmärrän, miten ikävää ja rankkaa olisi muuttaa välimatkasta riippumatta. Lapset joutuvat heti asumuserotilanteessakin maksumiehiksi, kun aikuisilla takkuaa. Muutto eroon tutuista leikkipaikoista, ja varsinkin leikkikavereista ja harrastuksista pihalla ja lähistöllä, on ikävää. Ensimmäinen särö turvalliseen lapsuuteen. Ja äidin kannalta yhden aikuisen ja kolmen lapsen tavaroiden pakkaaminen ja siirtäminen voi tuntua ylivoimaiselta, hyvä kun arjessa vaippakansan kanssa pärjää.
Eli äitinä jättäisin erohakemuksen heti, ja miehen erohakemuksen kopion kanssa kaupungin asuntotoimistoon. Onhan siinä kuusi kuukautta-vuosi aikaa käydä pariterapiassa, jutella, parantaa tapansa jne. Eli ehdottomasti mies asumuseroon ja lapset pitäkööt kotinsa. Ja pariterapiaan mars aloittaja miestään taluttaen.
Jos mies ei suostu olemaan mukana pariterapiassa niin ota ero.
Miksi se äiti ei voisi vuokrata itselleen asuntoa ja miettiä tilannetta itsekseen siellä? Miksi esim. ap:n tapauksessa isän pitäisi näin toimia? Ihan samoin isä osaa hoitaa lapset ja osaa huolehtia heistä kuin äitikin. Äiti voi sitten hoitaa lapsiaan omalla vuorollaan. Vuoroviikko systeemillä vaikka. Silloinhan ei lapsia kiskaistaisi kokonaan tutusta elämästä pois. Vai eikö äiti ole hyvä äiti, jos jättää lapset isälle?
Pariterapiaan ei voi ketään pakottaa. Halu sinne menemiseen lähtee ihmisestä itsestään. Ap voi aloittaa menemällä terapiaan yksin. Sitten miehen kanssa, mutta vain jos mies itse haluaa. Kaikki ei yksinkertaisesti halua puhua asioistaan ulkopuolisen kanssa. Helpompaa se kuitenkin on ainakin aluksi jutella yksin, ilman puolison läsnäoloa.
Mä olen sellainen äiti, joka muutti pois yhteisestä kodista. Lapsista huolehdittiin vuoroviikoin. Lasten osoite säilyi entisellään, samoin kaverit ja koulu. Mä muutin ihan lähelle ja hyvin sujui. Nyt lapset on nuoria aikuisia ja kovasti viihtyvät mun luona, toinen asuukin toistaiseksi mun luona ja toinen omillaan oleva vierailee joka viikko meillä.
Täällä olisi kai sopiva kysyä, että jos äiti ja lapset muuttaa yhteisestä asunnosta omaan vuokrakämppään eikä hae vielä eroa virallisesti. Kuinka on, onko siinä tapauksessa vastuussa edelleen miehen tekemistä veloista tms. ja saako asumistukia sun muita?
Tuli vain mieleeni että oletko ajatellut että sinussakin on vikaa, ehkä paljonkin? Mitä jos muuttaisit omia asenteitasi ja ajatuksiasi. Niin juuri, ilmeisesti näet syyt vain miehesi puolella. En usko että hän on yksin syyllinen. Jos ne "tietyt asiat" liitossanne eivät ole niin perin juurin pahoja ja elämäänne tuhoavia asioita.
""Miksi vuorovaikutus on joskus pelkkää poteroista huutelua; yksi huutaa omastaan ja toinen vastaa omastaan. Miksi ei virtaa? Miksi keskustellen ei päästä eteenpäin vaan asiat tuntuvat junnaavan paikallaan? Ja olo on kuin olisi seinä vastassa""
http://hidastaelamaa.fi/2013/08/keskiviikkokolumni-ihmisena-ihmiselle/
jos tietyt asiat liitossamme eivät muutu, en voi jatkaa enää. Vasta kesällä hän lopulta otti minut tosissaan, kun pyysin häntä lähtemään kodistamme vähäksi aikaa muualle, että saan miettiä tilannettamme.
Niin mitähän ne asiat sinun näkökulmastasi ovat ja mitä miehesi näkökulmasta, ovatko ne todella niin suuria asioita, että vaativat perheen hajoittamisen.
Siihen perheen hajoittamiseen kun liittyy aika lailla paljon erilaisia asioita, varsinkin kun lapsia on mukana erossa.
Jossakin sinunkin pitäisi saada hieman jaoteltua näitä asioita, jotta näkisit yli nyt tuon sinua suuresti painavan.
Onko aivan mahdotonta ajatella, että pyytäisit aikaa patisuhdenuvontaan, löytyy yleensä seurakunnan toimintojen yhdeydestä.
Siellä voisit saada kuuntelijan ja henkilön, joka luottamuksellisesti voi keskustella.
Lasten vuoksi toivon sinun tekevän niin.