Menin uuteen aviollttoon 16v sitten, ollessani jo 59v. En juuri ehtinyt tutustua mieheni luonteeseen, vaan vastasin kyllä hänen kosintaansa ja menimme kihloihin. Asuimme vuoden eri osoiteissa ja sitten menimme vihille. Muutin sitten hänen luokseen pieneen korpikylään, vanhaan sota
aikana rakennettuun taloon asumaan.
Kymmenen vuoden päästä halusin kuitenkin ostaa kaukolämmöllä olevan ja käytännöllisemmän talon lähempää keskustaa, muutimme siihen mieheni kanssa asumaan, mutta hän ei suostunut myymään vanhaa taloaan, vaan halusi pitää sen "kaiken varalta". Nyt hänellä on kahden talon lumityöt ja nurmen leikkuut, halkojen hakkuut, sun muut.
Mieheni on ihmisten silmissä kunnollisen ja hyvin ahkeran ihmisen maineessa. Hän siis rientää työstä toiseen jatkuvasti päivästä toiseen. Yhteistä aikaa ei meillä juuri tunneta, se ei ole arkipäivää. Jos ei ole muuta, niin hän kulkee kylillä tuttavissaan. Hän ei useimiten sano mitään lähtö aikomuksistaan, vaan häipyy vaan autolla milloin mihinkin, jopa joskus sukulaisiinsa 140km päähän.
Hän on vieraiden kanssa ystävällinen ja kova keskustelemaa, mutta minulle hän on jatkuvasti etäinen ja halveksiva, vastailee lyhyeen jos ollenkaan ja enimmäkseen hyvin tylysti. Lisäksi hänen suurita huviaan on nolata minua ihmisten edessä.
Pidän kodin järjestyksessä ja huolehdin omasta hygieeniastani hyvin, joskus leivon ja laitan hyvää ruokaa, silloin kun mieheni ei työnny siihenkin, kudon hänelle sukkia ja petaan pedit, (muutama vuosi sitten hän muuti eri huoneeseen nukkumaan)ja huolehtin hänenkin vaatteistaan, mutta kertaakaan en ole yhtäkään kiitoksen sanaa saanut. Tunnen itseni välillä niin surulliseksi ja yksinäiseksi. Kaipaan lämpöä ja kosketusta, helliä toista huomioivia sanojakin.
Olen jo yli seitsämän kymmentä neljä vuotias, selkävammainen, aivo ja sydäninfraktit läpikäynyt vanhus, niin ei tee mieli tässä iässä enää lähteä mihinkään uusiin parisuhde kokeiluihin, varsinkin kun lapseni ja lapsen lapseni pitävät kovin "kultaisesta ja uhrautuvasta ukista" (niin ulkopuoliset hänet näkevät)ja minusta on turvallisempaa asua parisuhteessa, en viihty yksin, enkä halua enää ketään tuntematonta jakamaan huusholliani.
Vaikka tämä elämäni on moitetta ja ilkeilyä! Joskus salaa itken ja haluaisin olla rakastettu puoliso. Hän kyllä sanoi jo alkuun, että hän ei osaa suudella, eikä leperrellä, koska hänellä on ollut karu lapsuus, hän ei ole tottunut sellaiseen. Alkuun menin vain ja halasin, mutta kun huomaa, että toinen karttaa kaikkea kosketusta, niin ei jaksa aina vain yksipuoleisesti lähestyä. Kaikki ulkopuoliset luulee että meillä on hyvin, mutta EI OLE! Enkä mitenkään käsitä, että mitä minun pitäisi tehdä?
aikana rakennettuun taloon asumaan.
Kymmenen vuoden päästä halusin kuitenkin ostaa kaukolämmöllä olevan ja käytännöllisemmän talon lähempää keskustaa, muutimme siihen mieheni kanssa asumaan, mutta hän ei suostunut myymään vanhaa taloaan, vaan halusi pitää sen "kaiken varalta". Nyt hänellä on kahden talon lumityöt ja nurmen leikkuut, halkojen hakkuut, sun muut.
Mieheni on ihmisten silmissä kunnollisen ja hyvin ahkeran ihmisen maineessa. Hän siis rientää työstä toiseen jatkuvasti päivästä toiseen. Yhteistä aikaa ei meillä juuri tunneta, se ei ole arkipäivää. Jos ei ole muuta, niin hän kulkee kylillä tuttavissaan. Hän ei useimiten sano mitään lähtö aikomuksistaan, vaan häipyy vaan autolla milloin mihinkin, jopa joskus sukulaisiinsa 140km päähän.
Hän on vieraiden kanssa ystävällinen ja kova keskustelemaa, mutta minulle hän on jatkuvasti etäinen ja halveksiva, vastailee lyhyeen jos ollenkaan ja enimmäkseen hyvin tylysti. Lisäksi hänen suurita huviaan on nolata minua ihmisten edessä.
Pidän kodin järjestyksessä ja huolehdin omasta hygieeniastani hyvin, joskus leivon ja laitan hyvää ruokaa, silloin kun mieheni ei työnny siihenkin, kudon hänelle sukkia ja petaan pedit, (muutama vuosi sitten hän muuti eri huoneeseen nukkumaan)ja huolehtin hänenkin vaatteistaan, mutta kertaakaan en ole yhtäkään kiitoksen sanaa saanut. Tunnen itseni välillä niin surulliseksi ja yksinäiseksi. Kaipaan lämpöä ja kosketusta, helliä toista huomioivia sanojakin.
Olen jo yli seitsämän kymmentä neljä vuotias, selkävammainen, aivo ja sydäninfraktit läpikäynyt vanhus, niin ei tee mieli tässä iässä enää lähteä mihinkään uusiin parisuhde kokeiluihin, varsinkin kun lapseni ja lapsen lapseni pitävät kovin "kultaisesta ja uhrautuvasta ukista" (niin ulkopuoliset hänet näkevät)ja minusta on turvallisempaa asua parisuhteessa, en viihty yksin, enkä halua enää ketään tuntematonta jakamaan huusholliani.
Vaikka tämä elämäni on moitetta ja ilkeilyä! Joskus salaa itken ja haluaisin olla rakastettu puoliso. Hän kyllä sanoi jo alkuun, että hän ei osaa suudella, eikä leperrellä, koska hänellä on ollut karu lapsuus, hän ei ole tottunut sellaiseen. Alkuun menin vain ja halasin, mutta kun huomaa, että toinen karttaa kaikkea kosketusta, niin ei jaksa aina vain yksipuoleisesti lähestyä. Kaikki ulkopuoliset luulee että meillä on hyvin, mutta EI OLE! Enkä mitenkään käsitä, että mitä minun pitäisi tehdä?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minusta sinun pitäisi oirehtia ja käyttäytyä niinkuin sinusta oikeasti tuntuu. Kertoa totuus miehestäsi ihan kaikille ja kirjoittaa miehellesi vaikka kirje tai tokaista saunassa että sattuu kun ei saa läheisyyttä.
Olenhan minä sen sanonutkin joskus, mutta mitään muutosta ei ole tullut. Kyllä hän hän toi minulle kymmenen ruusua sairaalaan, kun olin sielä aivoinfraktin takia, halasi pyytämättä ja sanoi että: "on hyvä, että sinä olet vielä siinä." Se tuntui taivaalliselta, melkein siltä, että se oli sen väärti sairastaa se aivoinfrakti ;)
Surullinen tarina, ja valitettavan yleistä miesten käytöstä. Etsi itsellesi seuraa ja sisältöä elämään läheisistäsi ja aloita mukava harrastus. Lähde välillä pois pidemmäksi aikaa, ehkä miehesi huomaa sinun tarpeellisuutesi kun olet välillä poissa. Reilusta vaan pidemmäksi aikaa matkoille tai muualle. Anna miehesi joskus maistaa omaa lääkettään, nolaa vuorostasi hänet. Kun hautautuu kotiin miettimään, elämä ahdistaa vieläkin enemmän. Voimia sinulle :)
Olet minun äitini ikäinen nainen ja edesmennyt isäni oli aikalailla samanlainen mies tuon hellimisen suhteen, eli ei kovinkaan fyysinen ihminen. Isä osoitti rakkautensa niin äidille kuin meille lapsille enemmänkin tekemisen kautta, hän mm. valmisti leluja ja sitten huonekalujakin kun jälkikasvu muutti omilleen, kuskasi kouluun, kolasi talviaamuina pihatiet auki, että päästiin sutjakasti liikkumaan, jne.
Ilmeisesti äiti ja me lapset osattiin kiitellä isää ja touhuta kiitollisina hänen kanssaan, niin että hän tunsi saavansa vastarakkautta juuri siinä muodossa jossa sitä itse arvosti eniten. Hän ilmaisi usein olevansa onnellinen mies ja isä, ja kesti meidän muiden halailu- ja pussailuintoakin hymyssä suin, vaikka sellainen ei ilmiselvästikään ollut hänen juttunsa.
Tämä tuli ekana mieleeni kun luin tekstiäsi. Ehkä sinunkin miehesi on niitä ihmisiä, jotka mieluummin tekevät hyödyllisiä asioita kuin halailevat ja pussailevat. Ehkä häntäkin vain turhauttaa aistia sinun pettymyksesi ja odotuksesi, joihin hän ei koe osaavansa vastata tarpeeksi hyvin tai ollenkaan, ja turhautuneena hän sitten osoittaa mieltään sinulle.
Puolison mollaaminen ja nolaaminen muiden ihmisten edessä kuulostaa sekin "pikkupojan" kapinalta, jolla saattaa olla paljon pidemmät juuret kuin teidän avioliittonne.
Ilkeisiin sanoihin tulisi silti palata aina jälkeenpäin, kahden kesken, ja kyseenalaistaa motiivit sellaiseen valintaan. Sillä kaikki teot ovat valintoja, joita me teemme koko ajan, tietoisesti ja tiedostamatta. Jokaisella on oikeus vetää rajat sille mitä sietää ja mitä ei toisen ihmisen suunnalta, ja osoittaa milloin ne rajat on ylitetty.
Sinä tunnet miehesi, joten mieti näitäkin, sekä sitä, miten hän kiittää sinua, sillä hän tekee varmasti sitäkin, mutta ehkä sinä et vain näe sitä ja hän puolestaan turhautuu siitä.
Teidän ikäisenne ihmiset ovat pitkälti tapoihinsa tottuneita ja parisuhteeksi saattaa riittää kun toinen on läsnä talossa ja kun elämän perusasiat toimivat.
Yhteistä tekemistäkin on vaikka kuinka paljon, sen kun menee mukaan tekemään yhdessä, kokemaan yhdessä, ja ehkä siitä sitten muodostuu se uusi yhteisen tekemisen tapa, joka tuntuu molemmista mukavalta – ja saa ehkä tyytyväisen toimnnanmiehenkin vihdoin likistämään tunteikkaasti eukkoaan. :)
Tekijä/tunneihminen:le
"Isä osoitti rakkautensa niin äidille kuin meille lapsille enemmänkin tekemisen kautta, hän mm. valmisti leluja ja sitten huonekalujakin kun jälkikasvu muutti omilleen, kuskasi kouluun, kolasi talviaamuina pihatiet auki, että päästiin sutjakasti liikkumaan, jne."
Kiitos kun vastasit! Tämä sai minut ymmärtämään paljon paremmin miestäni, sillä juuri nuo piirteet täyttyvät minunkin miehessäni. En kaipaakkaan mitään turhaa kiitosta, mutta se yleis asenne saisi olla kiltimpi ja myötäelävämpi, hyvässäkin huomioivampi. Mutta näin mennään, vaikka itse sanon hyvätkin asiat ääneen, eli kiittelen häntä paljonkin.
Sanon kiitos ja anteeksi silloin kun on niiden aika, mutta kyllä minäkin kaipaisin välillä myönteistä palautetta. Olen mielestäni aivan tavallinen, ahkera emäntä, joka pitää kodin järjestyksessä ja puhtaana. Tosin viikkosiivouksessa mieheni on joutunut viimeaikoina auttamaan paljonkin, minun sairautestani johtuen.
Kyllä mieheni varmaan haluaisi että minäkin lähtisin hänen kanssaan kylään ja tuttavien luokse, alkuun hän kysyikin, mutta kun useinkaan en halunut, niin nyt hän vain menee mitään kyselemättä yksin kun sitä tuntuu, eikä useinkaan edes sano, että minne menee, enkä minä halua kysellä, kun vastaus on usin vain että "ulos".
Minä olen koti-ihminen, enkä halua päivittäistä kylässässä kulkemista ja haluaisin vähän ennen titää, jos ollaan johonkin menossa, eikä vasta ovenraosta, että "haluatko lähteä mukaan"? Niimpä hän ei nykyisin enää useinkaan edes kysy, vaan häipyy vain mitään sanomatta.
Miksi pitäisi vielä tuossa iässä löytyä uusi asuinkumppani? Etkö voi vain lähteä tuosta liitosta yksin asumaan ja jos kohtalo suo niin uuden miesystävän kohtaat. Kuitenkin silloin kannattaisi vain seurustella sekä molempien asua omissa kodeissaan.
Miksi alkaa taas taas jonkun kiittämättömän ukkorähjän palvelijaksi? Ei se parisuhde ole koskaan elinehto...
Tunnen muutaman juuri tuollaisen 60 ikäisen naisen joille tuntuu olevan henki ja elämä mies, joka pitää saada samaan huusholliin asumaan. En ymmärrä miksi, kun kuitenkin on tiedossa, että vanha mies saattaa olla kärttyisä ja vaativa eikä ymmärrä edes arvostaa kumppaniaan.
Itse olen ollut aviossa 40v. mutta koskaan en tuollaisessa parisuhteessa suostuisi elämään. Täytyy osata itseään arvostaa jos vastapuoli ei sitä osakkaan!
Mieheni on myös menijä ja tekee valtavasti työtä. On myös ulkopuolisille ka varsinkin naisille hyvin keskusteleva, monet ihailevat häntä. En voi sanoa kovin paha olevan minullekaan, aina silloin tällöin väsyneenä saattaa sanoa hyvinkin nuivasti.
Samoin mieheni pussailut ovat jääneet, syystä en tiedä miski, niitä kaipaa keskiikäinen ihminen, koskettelua toki saan osakseni. Ja tiedän senkin, että hän varmaan hakisi jonkin uuden tilalle jos eroon päädyttäisiin, sillä hän ei osaa edes perunoita keittää, ei siivota, ei pestä pyykkiä.
Tiedän että sattuu ja nyt olenkin aina silloin yrittänyt sanoa hänelle sen, miltä tuo minustakin tuntuu.
Eräänä päivänä tultuaan pois metsältä, joakin puhetta pidettiin ja jossakin asiayhdydessä sanoi, että saahan olla pois kotoa tällä verukkeella. Silloin ihan tasaisella äänellä samoin, että eipä tuntunut oikein kivalta kuulla. No hän sanoi mysö ihan tavallisesti, että ei hän sitä minulle tarkoittanut oli vain sanonta.
Että niitä sammakoita pääsee kun käyttää paljon ns, vitsejä ja vanhoha sanontoja.
Vaan sen olen päättänyt, että jos erooon jouduttaisiin, en miestä samaan huusholliin enää koskaan ottaisi.
Varmasti löytäisin harrastuksia ja menemistä yksinkin, miksi alkaa tanssimaan kenenkään pillin mukaan ja ties minkä tlialle saisi.
Hyvä Surusilmä!
Miehesi suhteen sinulla ei liene enää paljon tekemistä.
Hän on jo ikäihminen omine kotkotuksineen ja persoonansa ei tuosta enää muutu.
Ja mitenkä sitä niin ihminen perusluonnettaan muuttaisi, et sinä kuin ei hänkään?
Nuorempana persoona vielä on muotoutuvampi kuin vanhuksena.
Vaihtoehdot tuossa iässä ovat jo vähissä, se on totuus, joka on vain hyväksyttävä.
Uuden parisuhteen luominen olisi jo suorastaan ihme.
Ikäluokkasi miehet kun ovat yleensä sairaita ja sen myötä känkkäräisiä sekä piintyneitä tapoihinsa.
Itse kyllä antaisin papparan pitää vanhan talonsa ihan suosiolla, sillä lienee hänelle suuresti tunnearvoa hänelle.
Olet kuitenkin saanut "pitää pääsi", kun olet ostanut toisen talon ja hän on sinne kanssasi muuttanut. On sellaisiakin naisia, jotka missään nimessä eivät uskaltaisi tehdä näin suuria kauppoja kuin talon ostoja aviosliitossa.
Näetkö siinä asiassa hivenen kiintymystä miehesi taholta, että hän muutti kanssasi uuteen taloon vanhasta rakkaasta kodistaan?
Uskoisin että 1930-40 luvuilla syntyneet miehet pitävät itsestään selvyytenä, että nainen vastaa vaatehuollosta... joten eivät he tajua siitä erikseen kiittää.
Ehkä hän ajattelee, että kummallakin on osuutensa arjesta ja mitä sitä kummankaan tarvitsee alkaa toisille pokkaamaan.
Monet vaikeassa ja epätyydyttävässä avioliitossa olevat hakevat hellyydentarpeeseen täytettä muualta, jos puoliso ei sitä osaa antaa.
Hyvien ystävien kanssa rupattelu, kahvittelu, tiiviimpi päivittäinen kanssakäyminen antaa rakkaudettomaan arkeen valoa.
Entäpä seurakunnan kerhot, sieltäkin voi saada henkistä tukea ja apua jaksamiseen?
Lemmikkieläimestä on myös apua. Pieni seurakoira tai kissa, joka tulee siliteltäväksi ja on aidon uskollinen kumppani?
En koe ollenkaan, että mitkään suuret elämänmuutokset, eroaminen tai uusi puoliso olisi sinulle ratkaisu.
Ja antaa ulkopuolisten luulla mitä hyvänsä suhteestanne, ja onhan se sentään ilon aihe, että mies osaa esiintyä seuraelämässä mukavana.
Hänellä se tulee kai esiin korostetusti, mutta aika monet muutkin ihmiset ovat vieraskoreita, ja kotona uskalletaan näyttää mörököllin naamaa.
Anna miehen mennä omia menojaan ja ota siihen myönteisempi asenne. Saat olla ihan rauhassa ja puuhastella omiasi, lukea, pitää yhteyttä ystäviin tms.
Asenteen muutos sinun puoleltasi ratkaisee paljon jaksamistasi. Siis hellitä ja luovuta.
Huumorilla voit joskus vihjata tarvitsevasi silittämistä ja pusuja. Vaatiminen saa hänet vain kavahtamaan ja pakenemaan.
Sinulla on paljon hyvääkin elämässäsi, kiinnitä katse siihen. Tee joka ilta 20 hyvän asian lista kaikista niistä pienistä kivoista asioista, joita päivän aikana olet kokenut. Ei sen tarvitse olla sen kummempaa kuin auringonpaisteinen päivä, hyvä ruoka, yksi hymy, hyvä ohjelma televisiosta jne.
Etsi jokaiselle päivälle jokin UUSI asia, joka on sinulle ihme.
Kiitos Jadette hyvistä neuvoista!
En ole nurisija ollenkaan, vaikka kaipaankin lämpöä ja kosketusta mieheltäni, niin en sitä silti kerjää, ajattelempahan vain, että miten mukavaa meillä VOISI olla, jos hänkin suhtautuisi elämään ja minuunkin vähän myönteisemmin.
Mutta kaipa hän on vain katkeroitunut kun joutui hyljätyksi lastensa kanssa, entisen vaimonsa taholta, niin ei uskalla enää kehenkään antaa itsensä kiintyä. Hänelle jäi murrosikäiset lapset kasvatettavaksi, kun vaimo lähti toisen miehen perään liki kahdenkymmenen avioliittovuoden jälkeen.
Nykyisin hänen keski-ikäiset lapset, samoinkuin kuin lähes aikuiset lapsenlapsetkaan eivät pidä yhteyttä juuri ollenkaan, pienenpänä nämä lapsukaiset oli meillä usein kesäsin, mutta nykyisin on isä ja ukki aivankuin hylätty, siinä suhteessa säälin miestäni. Ainut isäinpäiväkortti tuli nytkin hänelle minun lapseltani ja lastenlapsiltani, joille hän on ollut ihana ukki.
Kyllä tässä mennään eteenpäin "vähinkin hellyyden eväin". Kyllä minä kaikestahuolimatta rakastan häntä tuollaisenaankin. Ja tottahan sekin on, että jos hän ei minusta niin paljon välittäisi, niin ei hän olisi lähtenyt mihinkään hänelle rakkaaksi tulleesta kodistaan, jossa on asunut 40v ja kasvattanut lapsensa.
Hän sanoi , että pitää "varalta" sen vanhan talonsa, että jos lapsille käy jotenkin huonosti maailmalla, niin on ainakin koti jäljellä.