Luovuttaminen

Puhuisin luopumisesta, en luovuttamisesta, silloin kun tapahtuu asioita joihin itse ei voi vaikuttaa.

Sinun puolisosi teki omat päätöksensä itsenäisesti, sille sinä et voinut mitään. Se satuttaa ja loukkaa tunteita kun rakkaussuhteessa tulee yllätetyksi negatiivisesti. Avioero on pieni tunteen kuolema, mutta se ei silti tarjoita sitä, ettetkö sinäkin voisi rakastua uudelleen.

Aluksi surukin on vain musertava tunne, joka täytyy kokea, jotta se pääsee muuttamaan muotoaan, muuttumaan osaksi menneisyyttä. Surua ei siis pidä hyssytellä ehdoin tahdoin, siitä ei seuraa mitään hyvää surijalle itselleen.
Elämä on eteenpäin vievä virtaus, jonka eteen ei saa padota mitään tietoisesti, päinvastoin, sen pitää antaa virrata vapaana, kaikkine mausteineen.

Ammattiauttajatkin on olemassa, jos omat konstit eivät tunnu riittävän pääsyssä takaisin tasapainoon. Sinä olet kokenut kaksi isoa menetystä peräjälkeen, joten ei ole ihme jos voimasi tuntuvat välillä ehtyvän.
Pidä huolta itsestäsi, aikuinen nainen.

Tiedän omasta kokemuksesta, että samaan aikaan sattuvat koettelemukset todella vievät melko syvälle itsetutkisteluun ja osin asjatukset hämärtynevätin.

Minulle sattui myös aivan liian paljon, ensin meni selkä niin pahoin, että piti leikata halvausvaaran vuoksi, työelämässä muutokset, syntyi sydänsairas lapsi läheiselle, tapahtui erittäin yllättävä avioero lähipiirissä, koira kuoli, äiti kuoli. Tämä kaikki vuoden sisällä, enää ei uskaltanut oikein tehdä tai ajatella mitään, itkua riitti. Onneksi riitti, sillä sekin antaa voimia, kun saa itkeä oikein kunnolla.

Tärkeintä oli kuitenkin selviytymisessä, että kaikkein läheisin ihminen ymmärsi, sillä olihan tuo kaikki myös hänelle varmasti vaikeaa ja tietenkin hyvä ystäväni, hänellä riitti aikaa ja tahtoa auttaa. Haki lenkille ahkerasti, kuunteli moittimatta.

Tätä kaikkea en vieläkään osaa ymmärtää, päivä kerrallaan on menty eteenpäin, joskus pelon vallassa, sillä pienen lapsen sairaus ei ole kokonaan pois koskaan, eikä myöskään läheisen ihmisen tuomat haasteet, joissa ihmissuhteet ovat moninaiset, uskon näin jokaisella olevalla, eihän ero yksinomaan ole kahden ihmisen välinen asia, siihen liittyy kaikki heidän yhdeydessään elävät molemmilta puolilta ja eritoten perheen lapset ja ne uudet ihmiset, mikä osuus heillä sitten kussakin tapauksessa on tähän sanoisin kaikille ikävään tapahtumaan.

Tätä tietä ei ole ollut helppoa mennä, mutta mitään muuta vaihtoehtoa ei ole ollut, vaikka kuinka olisi kapinoinut.
Tänään voin sanoa olevan jo selkeämpiäkin päiviä, kiitos kaikkien niiden tahojen, jotka ovat jaksaneet olla tukene vierellä.
Elämä ei ole ollut helppoa, eikä ole vieläkään, nytkin on vierellä kaksi läheistä sukulaista syöpäsairaana ja itselläkin oli kasvaimessa solukasvau alkanut, mutta saatiin poistettua ja ei vielä ilmennyt syöpäsoluja.

Kaikkein eniten kuiten koskettaa tuo läheisen avioero ja sen käänteet, sillä mukaan kuuluu pienet lapset ja todella pikkuhiljaa avautuvat hyvin raskaat asiat. Samoin tuon pienen sydänvaivat haastattavat, paikkakunnalta kun ei enää edes ohjata tuonnen lastenklinikalle tutkittavaksi juuri ketään, kunnan päättäjät kun päättävät näistäkin asiosita, se rahan käyttö kunnissa on päin prinkkalaa.
Syöpäsairaat läheiset ovat saaneet hoitoja, tällä hetkellä mennään eteenpäin, tulevaisuudesta ei voi mennä sanomaan yhtään mitään.

Sinulle sanoisin, että hae apua jos tuntuu liian raskaalta ja todellisia yhdessa taakan kantajia ei ole lähelläsi, toki minäkin keskustelin asioista asiantuntijan kanssa, ymmärtääkseni edes jotain tässä kaaoksessa.
Kun tämä asiantuntija sanoi, että kukaan ihminen ei yksin selviä tuollisesta kaaoksesta, mikä kohdalleni osui jo se tuntui hyvältä, että sentään joku jollakin tasolla ymmärsi ja kertoi apauvälineitä selviämiseen.

Kaikkeen ei saa haluamaansa päätöstä, en myöskään minä, minun täytyy hyväksyä tai pikemminkin elää sellaisten asioiden kanssa, jotka ovat vastoin minun käsitystäni rehellisyydestä ja oikeudenmukaisuudesta ja moraalistakin.

Elämä ei ole yhtä naurua ja viihdetta, se arki todella täytyy oppia elämään.

Ihmiset kokee jo teini-iässä rakkauden menettämisiä toiselle, rakas ja rakkaus hylkää. Siitä toipuu jokainen.

Noissa sääliskelyn fiiliksissä kun pyörii ja kehittelee itselleen ulospääsyä takaisin tavallisen hyvään oloon vailla kaipuuta, niin olisi hyvä lukea tai keskustella tapauksista missä ihminen jolla ei muutenkaan ole oikeasti mitään, menettää niin suuria asioita että omat ongelmat tulevat oikeaan mittakaavaan.

Huomasin äitini kuoltua, että hän ei olekaan minun ydinperhettäni vaan hän vain on miun äitini. Jos toinen tyttäristäni tai vaimoni kuolisi, olisi se aivan toisen luokan asia kuin sairauden kuihduttaman, vanhan ihmisen poismeno.

Itse surin kiveniskemää melko uuden auton tuulilasissa. Auto paloi asiakkaan parkkipaikalle viikkoa myöhemmin. Kiveniskemä jotenkin jäi taka-alalle...

Surin kun täydellinen tyttäreni alkoi katsomaan kieroon ja hän sai 6 lasit. Kolleegani sai lapsen jolla on joku ihme syndrooma, mikä estää kehittymisen yli 1v tasolle ja tappaa lapsen aina ennen 5v ikää. Ei siinä silmälasit kamalasti ollut frontilla tuon jälkeen.

Uskon myös, että oikea rakkaus ei koskaan katoa. Se vain vaihtaa paikkaa ja kapseloituu taustalle antaakseen tilaa uusille asioille. Oikea rakkaus on myös sitä, että välillä unohtaa itsensä ja ajattelee toista.
Se on siis sinun vastuullasi elää elämää niin, että sinulle tulee uusia asioita vanhojen tilalle, uusia onnellisuuden lähteitä joista elämää kumpuaa. Jos aidosti rakastit entistäsi, pitäisi sinun olla onnellinen hänen onnestaan jonkun toisen kanssa eikä kaivata sitä, että hän olisi lopulta onneton sinun kanssasi. Et myöskään voi olla toisille mustasukkainen sellaisesta, mikä ei enään ole sinun sillä tuollainen mustasukkaisuus ei paranna sinua, ei entistäsi, ei ketään.

Tässä aloittaja.
Olette kirjoittaneet ihania vastauksia. Kiitos niistä. Kohta täyttyy kaksi vuotta äitini poismenosta. Hänen kuva on esillä kokoajan, poltan kynttilää kuvansa vieressä.

MIehen kuvaa, en voi enkä pysty pitämään esillä, enkä voi koskaan sanoa, että,se suru olisi kaunista.Kuitenkin huomasin kaappeja sivotessani, että aika vaikuttaa tässäkin. Löysin vihkiraamattumme. Olin laittanut yhden vihkikuvistamme (kaikki muut kuvat olen hävittänyt) raamatun sivujen väliin. Muistan se ajatuksen miksi niin tein. Silloin toivoin, että asiat muuttuisi, että me ei erottaisikaan. Nyt tuon kuvan näkeminen ei enää aiheuttanut minkäänlaista tunnemylläkkä. Muisto menneestä ajatuksesta sai minyt hymähtämään. Laitoin sen sinne takaisin suljin raamatun ja laitoin takaisin kaappiin.
En tuntenut enää mitään.

"Elämä on kuolemista"

Jokaisen elämän päätteeksi kuollaan. Luopuminen on kuin pieni kuolema.

Minulla meni vähän kuin sinulla. Isäni kuoli. Läheinen sukulainen sairastui vakavasti ja kuoli. Päätin erota. Eroa olin ajatellut jo pitkään.

Vaikka läheiset ihmiset kuolevat, tulee avioero, tai tiet muuten erkanevat, jokaisesta ihmisestä jää muistot. Kannattaa vaalia niitä hyviä. Ensimmäisenä ja toisena eron jälkeisenä vuotena mietin liiaksikin kaikkea pahaa exästäni. Se oli kuitenkin tarpeellista. Vain näin pääsin asian yli. Nyt olen jo jonkin aikaa muistellut liittoni hyviä aikoja. Exää sellaisena kuin hän oli kauan aikaa sitten. Hänen hyviä puoliaan (en tosin enää löytänyt niitä monta). Kaikkein parasta, kun olen oppinut suhtautumaan hänessä ärsyttäviin asioihin huumorilla. Asiaan vaikutti myös yksi hääkuvamme, jonka löysin kehystettynä laatikon perältä. Hyvä kuva. Olemme siinä todella onnellisia.

Ehdonpa sinullekin, että vaihdat katkerat muistot ex-puolisostasi hyviin ja päästä irti, luovu. Iloitse exän uudesta onnesta. Se ei ole sinulta pois, vaan aivan päinvastoin.

Mulle kävi samoin kuin sinullekin miehesi kanssa, ihanaa että äitini on silti vielä elossa mutta osanottoni sinulle äitisi poismenosta :( äidit ovat elämämme tärkeitä ihmisiä ja tukipilareita... Kun äiti on pois, sydämestä puuttuu palanen... Mutta kyllä minun sydämestäni puuttuu palanen nytkin kun mies, jonka kanssa kuvittelin ikääntyväni, toimi petollisesti minua kohtaan.
Elämä kyllä jatkuu, enkä ole katkera elämälle...miestä haluaisin oppia vihaamaan mutta miksi edes opettelisin sillä viha syö sisältä ihmistä..
En halua enää ketään elämääni, en halua enää koskaan rakastua, saatikka nauttia kenenkään kanssa yhtään mistään seksuaalisuudestakaan koska en halua jakaa enää kenenkään kanssa sellaista kokemusta jonka me mieheni kanssa jaoimme...en halua jakaa mitään enää kenenkään kanssa sillä en tunne enää kykyä rakastaa ketään miestä niin kuin aviomiestäni rakastin. Ehkä vannomatta paras, sanotaan mutta tämä on tämän hetkinen tilanne ja sen mukaan elän.