Kyselisin, milläisella suunnitelmallisuudella te muut olette perustaneet uusperheen? Minua on alkanut vaivaamaan, kun mies muutti omistamaani asuntoon lastensa kanssa. Olimme kyllä puhuneet yhteenmuutosta, muttemme perheen perustamisesta. Näin kun jälkeenpäin mietin,olimme puhuneet siitä, että mies muuttaisi luokseni, emme avoliitosta tai uusperheestä tai halusta perustaa perhettä.
Muuton jälkeen olen havahtunut voimakkaasti siihen, että mehän olemme virallisesti uusperhe. Se ei vaan tunnu siltä sisimmässä, koska emme ole puhuneet varsinaisesti perheen perustamisesta ja tämä asumisjärjestelykin on ikäänkuin ilmassa, väliaikainen. Emme ole hankkineet asumtoa yhdessä. Asunto on kuten sanottu minun, ja minä maksan kaiken asumiskustannuksista. Ruokien ostamiseen mies kyllä osallistuu puoliksi.
Tämä on iso yksiö, eli kaikilla ei ole sänkyjäkään. Mies ei osallistu sisustusongelmaan mitenkään, vaikka hänen lapsillaan ei ole siis edes sänkyjä vaan nukkuvat patjalla lattialla. Haluaisin isomman asunnon, mutta yksin ei ole varaa ostaa sellaista eikä mies ole innostunut ostamaan sellaista yhdessä, koska ei vielä kuulemma tiedä, miten tämä yhdessä asuminen onnistuu. Tavallaan ymmärrän näkemyksen.
Minulla on nyt viime aikoina ollut aika vahvasti sellainen olo, että elän uusperheen tai parisuhteen irvikuvaa. Tämä "perhe" on syntynyt ikäänkuin vahingossa, ilman mitään ääneen lausuttua aietta sitoutua ja perustaa oikeaa perhettä. Masentaa hieman, kun tuntuu siltä, että kaikki muut maailman naiset saavat oikean perheen ja miehen, joka osallistuu sellaisen rakentamiseen, ja minulla on tällainen motellinpitäjän rooli.
Mietinkin, että kuinka harkitusti ihmiset yleemsä muuttavat yhteen, erityisesti lasten kanssa? Olimme tunteneet jo pari vuotta ennen yhteenmuuttoa ja luulin, että nyt mekin virallistamme suhteen "perheeksi", mutta se ei silti tunnu siltä. Kaipaisin sellaista mallia, jossa mies kantaisi omalta osaltaan ns kodin perustamiskustannuksia, tai tekisi suunnitelmia sellaisten eteen.
Toisaalta ymmärrän sen, että ellei ole kokemusta yhdessäasumisesta, on ennenaikaista ryhtyä tekemään isompia elämänsuunnitelmia, kyllähän ihmiset asuvat yleensä useamman vuoden yhdessä ennen kun menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia. Eli ns koeaika on ihan luonnollinen ajatus.
En siis itsekään nyt välttämättä kaipaa naimisiin tms, mutta kaipaisin mieheltä elettä vakavampaan suuntaan, jos kerran perhemuodossa kuitenkin elämme. Tämä tuntuu niin kummallisen löyhältä ja modernilta perhetilanteelta. Haluaisin siis, että jos perheenä eletään, se myös tietoisesti perustettaisiin ja kustannuksiin osallistuttaisiin tasapuolisesti. Toisaalta olen kuullut, että tällainen ajautumismalli on ehkä yleinenkin tapa tulla uusperheelliseksi, vai onko? Millaisia kokemuksia muilla on?.
Muuton jälkeen olen havahtunut voimakkaasti siihen, että mehän olemme virallisesti uusperhe. Se ei vaan tunnu siltä sisimmässä, koska emme ole puhuneet varsinaisesti perheen perustamisesta ja tämä asumisjärjestelykin on ikäänkuin ilmassa, väliaikainen. Emme ole hankkineet asumtoa yhdessä. Asunto on kuten sanottu minun, ja minä maksan kaiken asumiskustannuksista. Ruokien ostamiseen mies kyllä osallistuu puoliksi.
Tämä on iso yksiö, eli kaikilla ei ole sänkyjäkään. Mies ei osallistu sisustusongelmaan mitenkään, vaikka hänen lapsillaan ei ole siis edes sänkyjä vaan nukkuvat patjalla lattialla. Haluaisin isomman asunnon, mutta yksin ei ole varaa ostaa sellaista eikä mies ole innostunut ostamaan sellaista yhdessä, koska ei vielä kuulemma tiedä, miten tämä yhdessä asuminen onnistuu. Tavallaan ymmärrän näkemyksen.
Minulla on nyt viime aikoina ollut aika vahvasti sellainen olo, että elän uusperheen tai parisuhteen irvikuvaa. Tämä "perhe" on syntynyt ikäänkuin vahingossa, ilman mitään ääneen lausuttua aietta sitoutua ja perustaa oikeaa perhettä. Masentaa hieman, kun tuntuu siltä, että kaikki muut maailman naiset saavat oikean perheen ja miehen, joka osallistuu sellaisen rakentamiseen, ja minulla on tällainen motellinpitäjän rooli.
Mietinkin, että kuinka harkitusti ihmiset yleemsä muuttavat yhteen, erityisesti lasten kanssa? Olimme tunteneet jo pari vuotta ennen yhteenmuuttoa ja luulin, että nyt mekin virallistamme suhteen "perheeksi", mutta se ei silti tunnu siltä. Kaipaisin sellaista mallia, jossa mies kantaisi omalta osaltaan ns kodin perustamiskustannuksia, tai tekisi suunnitelmia sellaisten eteen.
Toisaalta ymmärrän sen, että ellei ole kokemusta yhdessäasumisesta, on ennenaikaista ryhtyä tekemään isompia elämänsuunnitelmia, kyllähän ihmiset asuvat yleensä useamman vuoden yhdessä ennen kun menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia. Eli ns koeaika on ihan luonnollinen ajatus.
En siis itsekään nyt välttämättä kaipaa naimisiin tms, mutta kaipaisin mieheltä elettä vakavampaan suuntaan, jos kerran perhemuodossa kuitenkin elämme. Tämä tuntuu niin kummallisen löyhältä ja modernilta perhetilanteelta. Haluaisin siis, että jos perheenä eletään, se myös tietoisesti perustettaisiin ja kustannuksiin osallistuttaisiin tasapuolisesti. Toisaalta olen kuullut, että tällainen ajautumismalli on ehkä yleinenkin tapa tulla uusperheelliseksi, vai onko? Millaisia kokemuksia muilla on?.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nainen, mikä sinua vaivaa?! Avaat polvesi tuolle mielle mutta et suutasi? Katoaako sinulta puhelahja kun mies astuu kotisi ovasta katraansa kanssa sinsään?
Sinä olet tietoisesti ja hyvin harkiten (vaikka kuinka väittäisit muuta - sitä ei kukan usko, sinä itse kaikista vähiten) laskenut hyväksikäyttäjän kotiisi. Tuollaisia iki-ihania yrjoja mahtuu kolmetoista tusinaan. Vielä useampia, niin kauan kuin sinunlaisia nenästä vedettäviä hoynäytettäviä riittää.
Onko koskaan tullut mieleesi käyttää yläpäätäsi alapään sijsta valitessasi sänkysi/lattiapatjasi lämmittäjiä?
Saadessasi nyt ahaa-hetken, siis lamppusi sytyttyä, eiko olisi älykkäämpää laskea mies omaan asuntoosa katraansa kanssa (olivat he siellä viikonloppuisi tai kaikki viikot), ja sinun saada oma asuntosi takaisin itsellesi.
Tietenkin sinä voit pitaa ystävyyttä yllä miehen kanssa halutessasi, mutta varmista että hänellä on OMA paikka jossa olla OMIEN lastensa kanssa! Sinä ET kuulu tyohon yhtäloon vielä pitkään aikaan!
Viimeinen asia mitä nuo lapset elämässään tarvitsevat, on kiintyä sinuun ja kohta sinä heität heidät (miehen mukana) pois elämästäsi. Taas lapsilta on revitty yksi heidän luottamansa aikuinen pois elämästään.
Joten käytä, hyvä nainen, nyt välillä yläpäätäsikin!