Olen 20 vuotias nuori nainen ja minulla on aina ollut hyvä itsetunto ja pidän itseäni kauniina muutamasta liikakilosta huolimatta. Jotenkin tuntuu silti siltä että äitini osaa pilata senkin. Pienestä lähtien hän on moittinut kuinka olen lihava lapsi enkä saa syödä esim. Niinkuin veljeni koska hän on alipainoinen, mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kerta kun olimme hankkimassa minulle kevätjuhlaan vaatetta ja halusin ehdottomasti laittaa niskalenkkitopin johon äitini vihaisesti tokaisi että en voi pitää sellaista koska minulla on niin paksut käsivarret. Yläaste ikäisenä olin täysin normaalipainoinen, mutta äitini saarnasi myös silloin minulle kuinka tärkeää minun olisi alkaa laihduttaa. Äitini on ollut nuoruudessaan todella kaunis ja hoikka ja myös hyvin koulutettu. Hän odottaa kai samaa minulta, mikä on erittäin inhottavaa kun tuntuu ettei saisi olla omaa mielipidettä ollenkaan, välillä se todellakin tuntuu siltä että elän vain miellyttääkseni äitiäni. Asiat ovat kärvistyneet jopa niin pahasti että pari lupaavaa suhteenalkuakin on kariutunut koska en ole uskaltanut viedä heitä "näytille" pelätessäni äidin reaktiota kuinka he ovat huonoja, rumia, eivät hyviä minulle yms. Koska edellisen poikaystäväni hän nimittäin haukkui välinpitämättömäksi, saamattomaksi eikä hän ollut ollenkaan minulle sopiva, näin minä en häntä nähnyt.Mitä ihmettä minun tulisi tehdä/sanoa vai annanko vain olla? Kyllä tämä syö nuorta naista kun on tälläinen äiti..:-(
kamala äiti
apua tarvis
8501
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Koska olettäysi-ikäinen niin voit ilmoittaa äidillesi että hänen mielipiteensä ei sinua kiinosta ja ttett niinkuin itse parhaaksi näet. Kerrot että suomessä täysi.ikäisyys alkaa kun 18v täyttää ja se siitä. Laitappa äidillesi kunnolla kampoihin ja olet joka asiasta erimielta niin rupeaa äitisi kuuntelemaan ja se että äitisi ei poikaysviäsi hyväksy ei ole mitään merkitystä kun sinä poikaystäväsi kanssa seurustelet eikä äitisi ja rupea pitämään puoliasi ja haukuppa äitisi samalla mitalla takaisin niin voi ruveta äisisi ajattelemaan jos on millä ajatalla.
Tuntuu, että kirjoittaisit minun nuoruudestani. Äitini mielestä olin aina liian lihava peruskoulussa. Yläasteella hän käski laihduttaa 10 kiloa, koska olin 2 kg lihavampi kuin hän. Kesken dieetin hän käski lihottaa takaisin 10 kiloa, mutta se ei ole vielä toteutunut eikä toteudu!
Hänen mielestä en saa ostaa itse vaatteitani, vaan hänen kuuluu kytätä kaikki ostopäätökseni. Hänen mielestä myöhäiskeski-ikäinen on alaikäinen.
Hän "tappoi" kaikki seurustelusuhteeni seuraavin kriteerein: väärä paikkakunta, väärä pituus, väärä hiustenväri, väärä ammatti, väärä puoluevalinta ko. miehen vanhemmilla, väärä silmien väri jne. Hän piti huolta kahdeksan vuotta, että sopivaa vävyä ei löydy, kunnes isä puuttui asiaan.
Äidilläni ei ole korkea-asteen koulutusta, joten hänen mielestä minunkaan ei olisi kuulunut hakea korkea-asteelle.
Katkaise välit ja muuta erilleen (jos vielä asut heidän luona). Vaihda puhelinnumerosi, mutta älä luovuta uutta numeroa vanhemmillesi. Älä mainitse seurustelukavereistasi mitään ennen kuin olette kihloissa. Esim. jos on tapaaminen, narraa vanhempiasi kertomalla, että työkaverin kanssa nähdään kadulla tms. Rehellisyydestä on ollut pelkkää haittaa minulla tähän mennessä.
Huhhuh.. on vain sullakin ollut rankkaa.. jotenkin uuvuttaa ajatuskin siitä että se menisi niin pitkälle että 8 vuoteen ei olis äidin mielestä hyvää poikaystävää... en asu enää kotona, muutin pois juurikin äitini takia. Mutta en tiedä uskallanko ihan niin radikalisti tehdä että ihan katkaisen välit heihin..
En tiedä mihin tämä kuuluisi kirjottaa, mutta kirjoitan nyt tänne. Olen 27- vuotias isäni kuoli kun olin pieni, joten olen elänyt aina äitni kanssa. Äidin kanssa on ollut mukavia päiviä, mutta suurimmaksi osaksi se on ollut huutoa. Muutin kotoa kun olin juuri täyttänyt 18, syynä siihen oli se että äiti löi. Jo pienenä otin siltä selkään jos olin ollut tuhma. Aikuis ikään tullessa, kädet on pysynyt poissa minusta, mutta huutaminen on säilynyt tähänkin päivään asti. Olen tehnyt typeriä asioita itsekkin, menettänyt luottotiedot, voinut valita joissain asioissa toisin jne.. Mutta mitä saan tästä äitiltä- Huutoa. Ei sen kanssa voi keskustella rauhassa. Olen aina luullut että äiti on se ihminen jonka kuuluu tukea ja auttaa lastaan. Itselläni ei ole lapsia mutta olen myös ajatellut että jos niitä jossain vaiheessa sattuu vielä tulemaan, niin itse pyrin tukemaan ja auttamaan omiani aina kun ne sitä tarvitsevat. Tuntuu että äitini on hirviö! Ja niin pahalta sen huutaminen... Noin viikko sitten meillä oli kamala riita, tai huuti lähinnä puhelimessa. Iskin luurin kiinni ja nyt se on yrittänyt sen jälkeen soittaa joka päivä sen jälkeen monta kertaa, mutta en ole vastanut. Olen niin loppuun palanut tuon huutamisen kanssa, Koskaan se ei ole pyytänyt edes anteeksi. Kerran luvannut parantaa käytöstään, mutta turhaan. Tuntuu vaan että helpommalla pääsisin kun antaisin ihmisen olla ja katkaisisin välit.
ei oikea äiti käyttäydy noin... ei omaa lasta haukuta vaan kannustetaan. etkö voi kertoa äidillesi miten hänen käytös loukkaa sinua ? voitko saada tukea joltain muulta läheiseltä ?
minulla on saman ikäinen tytär ja kannustan häntä ja kuuntelen. vaikka en aina ole samaa mieltä yritän kuitenkin muistaa että hän on nuori aikuinen ja saa oppia kantapään kautta. mielipiteeni voin toki sanoa mutta en halua lannistaa hänen unelmia ja ajatuksia.
luulen että jos haluaa säilyttää hyvät välit lapsensa kanssa ei saa puuttua liikaa ja kohdella nuorta kuin lasta. pitää muistaa myös että sitä on itsekkin ollut parikymppinen.
Olen kyllä yrittänyt kertoa hänelle joka kerta kun narina alkaa ja aina samoista asioista, painostani, opiskelusta, töistä jne.. aina sanon että hän on kyllä kertonut minulle kuukausi sitten ihan samat asiat että ovat kyllä muistissa.. ja olen maininnut että lopettaa jo moiset puheet mutta loppua ei tunnu näkyvän.. kaikista pahinta oli kuulla kun hän kerran sanoi minulle näin :"voi kun sinä tuosta laihtuisit niin kyllä pojat juoksisivat perässä!" Kyllä tuli niin rakastettu ja riittävä olo siinä vaiheessa että en oikeastaan muuta pystynyt tehdä kuin itkeä miksi oma äitini sanoo minulle kaikkea tämmöistä...
Sano ilkeälle ja yksinkertaiselle äidillesi etta hänen käytöksensä on seka loukkaavaa etta typerää. Tee sille kristallin kirkkaasti selväksi että henkinen nollaaminen ja pahoinpitely lähestyy jo rikollisuutta. Mikäli han haluaa olla tekemisissä kanssasi, hanen on parasta siivota suunsa ja aivonsa.
Helpommin sanottu, kuin tehty. Minulla on luonnehäiriöinen isä. Hän tietää loukkaavansa minua jatkuvasti. Mutta ei hän muuksi muutu, pahenee vain iänmyötä.
Koen, että hän pitää minua edelleen pienen lapsentasolla. Vaikka olen jo kuuskymppinen. Olen hänen mielestään tyhmä, yksinkertainen, mielisairas, ahne, kateellinen, laiska ja mitään osaamaton. Näitä asioita hän toistelee minulle aina, kun haluaa loukata minua.
Jos käyn hänen luonaan joskus. Niin minulla on "kotiintuloajat", jos käyn tapaamassa ystäviäni, tai ulkona syömässä heidän kanssaan. Avaimia hän ei minulle anna edes väliaikaisesti lapsuuden kotiini. Jos en tule hänen ilmoittamaan aikaan takaisin, saan kuulema etsiä yösijan jostain muualta, tai nukkua ulkona.
Ja kuitenkin olen ihan tavallinen ihminen, joka on elämässä selvinnyt suhteellisen hyvin. Mutta isäni silmissä olen ikuinen lapsi ja minun saavutukset ovat AINA jonkun muun aikaansaamia.
Eli, isäni ei osaa kunnioittaa, eikä arvostaa minua mitenkään. Olen koko ikäni ollut syyllinen perheemme, tai sukuni epäonnistumisiin. Joskus ajattelen, että vahvat ovat hartiani, moisen taakan alla.
Välimatkan pitäminen helpottaa tilannetta hieman. Mutta sitten syyllistetään siitä, miten en välitä "vanhasta ja sairaasta isästäni". Tämä on erittäin ristiriitainen suhde. Joka muuttu vasta sitten, kun toinen meistä siirtyy ajasta ikuisuuteen.