Mitä enemmän näitä avioliittopalstan juttuja lukee niin sitä onnellisempi olen näin vapaana poikamiehenä.
Miksi ihmeessä ihmiset änkeävät naimisiin kaikkea tuota kurjuutta kestämään.
Tämä on varsin hyvä tsemppipalsta pysyä poikamiehenä.
Miksi ihmeessä ihmiset änkeävät naimisiin kaikkea tuota kurjuutta kestämään.
Tämä on varsin hyvä tsemppipalsta pysyä poikamiehenä.
Vastaukset 14
Vanhimmat
Ei sinua kohta enää kukaan avioliittoon tai edes avoliittoon huolikaan. Nelikymppiset poikamiehet ovat ikuisia poikamiehiä eli peräkammarin poikien uusi muunnos, ei niistä kumppaniksi ole
ennen keski-ikää miehet eivät halua luopua vapaudestaan, keski-iän jälkeen harmittelevat kun kaikki naiset ovat varattuja ja katuvat sitä kun ei ole perhettä, ei lähiomaisia eikä uutta sukupolvea vanhuuden päivien iloksi.
Tosi on! Itsestäni tuntui avioituminen 26-vuotisena jotenkin epämiellyttävälle.
Siihen liittyvä moraalinen ja juridinen vastuu stressasi.
Tuo tunne oli nopeasti ohimenevä ja ikääntymisen myötä on pitkäaikaisen kumppanin merkitys vain kasvanut.
Ajatus edes leskeytymisen jälkeen uuden kumppanin etsimisestä tuntuu mahdottomalta!
Pariutuminen avo- tai avioliiton muodossa on minusta kulttuurissamme aivan luonnollista.
Näitä karmeuksia lukiessani ihmettelen enemmänkin ihmisten masokismin astetta heidän kipristellessään toivottoman inhottavissa suhteissaan!
Palstan otsikkohan on positiivissävyinen.
Oma poikanikin erosi turhan myöhään. Kehitys oli näkyvissä jo useita vuosia aikaisemmin.
Ehti sentään uuteen, ilmeisen onnistuneeseen liittoon ja siinä lasten hankintaan.
Pojallammekaan elämä edellisen kanssa ei ollut läheskään niin karmeaa kuin huomattava osa tämän palstan jutuista.
Elämme vain kerran. Miksi tehdä siitä kurjaa?
Elämässä pitää joskus kipristellä, halusi sitä tai ei. Ongelmana ei välttämättä ole puoliso vaan esimerkiksi lapset, työpaikka tai yksinäisyys. Ongelmat eivät poistu sormia napsauttamalla. Usein valittavana on vain kehnoja vaihtoehtoja.
Jos koskaan ei ole keljua niin ei voi kokea kivaakaan.
On asioita joille ei mahda mitään ja asioita joihin voi vaikuttaa.
Ensin mainittujen kanssa on turha puristella kiveksiään vaan keskittyä viimeeksi mainittuihin.
Esimerkkinä meidän molempien syövät. Ne on otettava pitemmän tähtäyksen suunnitelmissa huomioon mutta turha niihin on uhrata energiaa.
Toinen on taatusti tappava jollakin aikajänteellä ilman teoreettistakaan parannusmahdollisuutta.
Toinen vaatii puolivuosittaisen seurannan.
Kumpikaan ei haittaa arkista elämää.
KurjuuTTA? Taidat valikoida tekstit tai tulkita niitä itsellesi sopivalla tavalla. Oletko tietoinen siitä, että naimissa olevat miehet ovat keskimääräisesti onnellisempia ja tyytyväisempiä elämäänsä kuin sinkkumiehet. Olen tavannut hyvin vähän sinkkumiehiä, jotka eivät haluaisi vaimoa itselleen.
No jos kerran avioliitto on hyvä asia niin miksi yhä suuremmassa määrin ihmiset eroavat.
Näin poikamiehenä on toki hyvä asia että eronneista riittää sarkaa mitä' kyntää.
Asia on niin, miten sen haluaa nähdä. Jos sinkkuus on hyvä asia, miksi niin monet haluavat naimisiin? Jos yksielo on ihanaa, miksi niin monet haaveilevat sen oikean löytymisestä jne.
Uskon, että ihmisellä on sisäsyntyinen tarve löytää puoliso, siis se oikea. Riippuen sitten kuinka paljon vaatimuksia ja utopiaa sen oikean harteille laittaa, avioliitto joko onnistuu tai sitten ei. Avioliitto on sinällään hyvä assia, mutta puolisot eivät välttämättä ole hyvä asia toisilleen koska eivät osaa mm. parisuhdetaitoja tai siedä vastoinkäymisiä.
Ei avioliitto tai sitoutuminen varmaan kaikille sovikaan. Hyvä, jos hoksaa tämän ajoissa.
Avioliiton solmiminen ei ole mikään hokkupokkus-juttu, joka pilaisi tai pelastaisi suhteen. Kyse on ihmisistä.
Aloin olemaan poikamiehenä jos en onneton, niin en ainakaan tyytyväinen elämääni.
Muutama vuosi levotonta kellumista kypsytti minut ajattelemaan vakiintuneempaa elämää.
Poikamiehenä kaikki omaisuuteni mahtui jenkkikassiin jonka kanssa vaihdettiin useaan kertaan valtakuntaa ja vielä useammin asuinpaikkaa.
Kuplafolkkarin hankinta antoi puitteet "omaisuuden" haalimiselle.
Missään vaiheessa avioliittoni ei ole ollut kurjuutta tai edes vähemmän tyydyttävää.
Ajatus olemassaolomme tarkoituksesta on myös tullut mieleeni.
Minulle se on jälkipolvien edustama elämän jatkuvuus.
Mikä sen mukavampaa kuin vanheta yhdessä, kaikin puolin tyydyttävässä suhteessa alkuperäisen vaimoni kanssa nauttien elämästä niin kauan kuin pystyy!
Jälkeen päin ajatellen osui avioitumiseni oikeaan aikaan 6:n levottoman vuoden jälkeen, 26-vuotisena.
Tällä hetkellä lähipiirissäni on 7 sinkkumiestä ja he eivät todellakaan ole onnellisia. Toivovat niin kovin löytävänsä jonkun, jonka vierestä heräisi joka aamu ja jolle kertoa päivän tapahtumista.
Se, että joka viikonloppu on eri nainen kainalossa, ei lopulta riitä sinulllekaan.
Eikä se avioliitto itsestään tuhoa suhteita vaan se,että alunperin ollaan menty yhteen väärän ihmisen kanssa ja jäädään kitkuttelemaan huonoon liittoon, jolloin kaikilla on kurjaa.
--alunperin ollaan menty yhteen väärän ihmisen kanssa ja jäädään kitkuttelemaan huonoon liittoon, jolloin kaikilla on kurjaa. --
Tai sitten kuvitellaan avioon mentäessä että kaikki on yhtä suurta juhlaa, ja sitten kun ei näin olekkaan ja alkaa tavallinen arki niin tilataan välittömästi eropaperit kun ei enää ole hauskaa.
Tälle ihmistyypille avioliitto ei sovi ollenkaan, avioliitto on myös lupaus kestää vaikeuksia eikä paeta paikalta ensimmäisen ongelman tullessa vastaan, se on taas sitten toinen asia jos ei muuta olekkaan kuin ongelmia.
Älä koskaan mene naimisiin. Pysyt paljon onnellisempana ilman sitä virheliikettä.