Olen ollut tässä maailmassa jo kohta 19 vuotta. Olen kokenut ilon ja surun hetkiä. Olen ollu onnellinen ja surullinen. Olen kokenut ilon hetkiä ja menetyksen surua. Totta puhuakseni, olen kokenut elämäni aikana suuria ja merkittäviä pahoja asioita, jotka ovat jättäneet pysyvät jäljet minuun. Olin jo noin 1,5 vuotta sitten sitä mieltä, että elämäni on antanut minulle tarpeeksi paljon pahaa, etten jaksa sitä kantaa.
Sitten elämääni tuli maailman ihanin ihminen! Hän nosti minut jaloilleni taas ja antoi minulle syyn antaa elämälleni mahdollisuus. Ei tarvinnut enää iltaisin itkeä itseäni uneen, miettiä itsemurhaa ja sen seurauksia läheisille. Olin täysin rinnoin onnellinen. Rakastin kyseistä ihmistä jollain käsittämättömän suurella tavalla! Hän oli minulle kaikki kaikessa, koska kaikki muu mitä oli ilman häntä tuntui jaksamiseni kannalta turhalle.
Mutta nyt, noin 2 viikkoa sitten, hän jätti minut. Syynä oli se että hän ei kokenut suhdetta hyväksi. Olin toki viime hetkinä suhteessamme ollut erilainen kuin aikaisemmin, koska menetin yhden todella läheisen ihmisen ja melkeinpä heti sen perään toisen. Olin murtunut , käyttäydyin takertuvaisesti ja olin mustasukkainen. Johtuen menetyksen pelosta.
Mutta kuinka siis kävikään? Menetin rakkaimman ihmisen ja samalla jälleen elämäniloni. Olen jälleen kadottanut syyn jatkaa.
Päivät tuntuvat jälleen ikuisuuksilta. Nukun liikaa, mutta silti minua masentaa herätä. Näen sekavia unia, ja monesti jopa erittäin onnellisia, joissa on kyseinen ihminen jota edelleenkin rakastan.
Hain juuri ammattiauttajan apua, toivoen että tämä auttaisi, sillä jos elämäni nyt päättäisin, nii miettikää miltä se tuntuisi exästäni. Rakkaudesta häneen olen nytkin elossa.
Mutta silti olen varma siitä, että jossain vaiheessa ahdinkoni on niin suuri, että minun on vain pakko luovuttaa.
En haluaisi kenellekkään tälläista oloa, kuin minulla on. Sitä ahdistusta ei vain voi sanoin kuvailla....
Sitten elämääni tuli maailman ihanin ihminen! Hän nosti minut jaloilleni taas ja antoi minulle syyn antaa elämälleni mahdollisuus. Ei tarvinnut enää iltaisin itkeä itseäni uneen, miettiä itsemurhaa ja sen seurauksia läheisille. Olin täysin rinnoin onnellinen. Rakastin kyseistä ihmistä jollain käsittämättömän suurella tavalla! Hän oli minulle kaikki kaikessa, koska kaikki muu mitä oli ilman häntä tuntui jaksamiseni kannalta turhalle.
Mutta nyt, noin 2 viikkoa sitten, hän jätti minut. Syynä oli se että hän ei kokenut suhdetta hyväksi. Olin toki viime hetkinä suhteessamme ollut erilainen kuin aikaisemmin, koska menetin yhden todella läheisen ihmisen ja melkeinpä heti sen perään toisen. Olin murtunut , käyttäydyin takertuvaisesti ja olin mustasukkainen. Johtuen menetyksen pelosta.
Mutta kuinka siis kävikään? Menetin rakkaimman ihmisen ja samalla jälleen elämäniloni. Olen jälleen kadottanut syyn jatkaa.
Päivät tuntuvat jälleen ikuisuuksilta. Nukun liikaa, mutta silti minua masentaa herätä. Näen sekavia unia, ja monesti jopa erittäin onnellisia, joissa on kyseinen ihminen jota edelleenkin rakastan.
Hain juuri ammattiauttajan apua, toivoen että tämä auttaisi, sillä jos elämäni nyt päättäisin, nii miettikää miltä se tuntuisi exästäni. Rakkaudesta häneen olen nytkin elossa.
Mutta silti olen varma siitä, että jossain vaiheessa ahdinkoni on niin suuri, että minun on vain pakko luovuttaa.
En haluaisi kenellekkään tälläista oloa, kuin minulla on. Sitä ahdistusta ei vain voi sanoin kuvailla....
Vastaukset 6
Vanhimmat
Tässä muutama lohdutuksen sana, vaikka sinusta juuri nyt tuntuu, että maailma loppuu tähän. Mutta oikeasti sinulla on elämä edessä. Nyt sinun on vaan mentävä päivä kerrallaan eteenpäin. Ehkä voit vielä joskus olla exäsi kanssa ystävä. Tiedän miltä menettäminen tuntuu, menetin puoli vuotta sitten mieheni kuolemalle. Olimme olleet yhdessä noin 25 vuotta. Lapseni ovat sinun ikäisiäsi ja hieman vanhempia. Olimme aina yhdessä, kaikki oli ja mitä teimme oli ME ja nyt olen yksin.
Nyt jo olen alkanut tuntea, että aika parantaa, ahdistus alkaa helpottaa, vaikka ihan valtava ikävä ja lohduttomuus painaa välillä päälle. Menen eteenpäin päivä kerrallaan, etsin kauniita asioita, sytyttelen kynttilöitä, kuuntelen kaunista musiikkia, niin pitää sinunkin.
turvani , siihen voin aina luottaa.
En tiedä mihin tämä maallinen vaellukseni johtaa
mutta viimein siellä jossain kaikki autuaat sielut kohtaa.
Rukous auttaa aina.
Pitääkö tuota uskontoa tuputtaa toisen kurkusta alas heikkona hetkenä?
Rukous ei auta mitään.
Kun ihmisen elämäntarkoius ja onni on kiinni ja riippuvainen vain toisista henkilöistä: lapsista, puolisosta, ystävistä, niin maailma romahtaa kun heidät menettää. Ja ei ainakaan perisuhde kestä tuollaista, jos on toinen elämässä melkein "jumalan" paikalla. Ei ole voimaa itsessä ja sitä koko ajan elää, hengitttää "toisen keuhkoiilla". Tuollaista suhdettä ei kumppani kestä ja se ei ole tasavertainen kumpaanuussuhde niin kuin parisuhteen tulisi olla. Lopulla siinä käyn että roikkuu, ripustautuu toiseen ja sitten toinen joutuu koko ajan tukemaan ja lohduttamaan. En epäile yhtään, että kumppansi on väsynyt.
Kyllä ihmisen tulee löytää onni ja elämisen mielekkyys omasta sisimmästä käsin ja Luojan läsnäolosta. Totta kai perheenjäsenet, puoliso, ihmissuhteet ovat tärkeitä ja hyvä lisä elämään, mutta jos niistä joutuu joskus luopumaan - sitähän vuosien varrella kaikille sattuu - elämä ei romahda kokonaan.
Kun ihminen on sisäisesti löytänyt itsensä ja on yhteys omiin tunteisiin, niin elämä toistenkin kanssa onnistuu ja ihmisuhteissa saa olla sekä saavana että antavana osapuolena.
Kyllä sinullekin on varattu antoisa ja rikas elämä ihan sinun omsita lähtökohdista käsin. Älä elä tositen kautta.
Ehkä lapsuudessa olet jäänyt huomiota ja rakkautta vaille ja yrität etsiä korvausta puuttuvaan tunnetyhjiöön toisten kautta.
Entä jos ei löydä itseään. Kokee olevansa tuntemattomassa omassa itsessään, jota ei tunne? Olisiko syytä antaa vain olla ja jättää ahdistus taakse?
Aloittaja, olen todella pahoillani puolestasi..Valitettavasti vain aika ja ammattimainen apu voivat auttaa.
Itse olen 34 ja menetin myös julmalla tavalla ihmisen, jota rakastin todella syvästi, enkä usko, että voin enää koskaan olla onnellinen. Surun raskas paino ja itsemurha-ajatukset ovat läsnä lähes päivittäin. Tiedän, miltä tuntuu, kun toivo elpyy vain kuollakseen uudestaan, uusia iskuja tulee jne.